Mielestäni Öhquistin Talvisota minun näkökulmastani on yksi parhaita talvisotakirjoja. Päihittää mennen tullen Tuurit tms. Ja mielestäni hän oli olennaisissa asioissa oikeassa, M:heim väärässä.
Talvisota
- Viestiketjun aloittaja Vonka
- Aloitus PVM
Toisinaan tulee mietittyä vanhoja tapahtumia kokeneiden tuntemuksia ja mielialoja. Esimerkiksi Kuhmo ja Suomussalmi olivat talvisodassa sotatoimialuetta, joilla joukkokokoontumiset oli kielletty ja lisäksi väestö oli pääsääntöisesti evakuoitu. Niinpä sankarihautaukset toteutettiin keväällä 1940 molemmilla paikkakunnilla yhtenä könttinä.
Sekä Suomussalmella että Kuhmossa pantiin multiin yli sata sankarivainajaa kerralla. Kummallakaan paikkakunnalla on tuskin ollut yhtään ihmistä, jonka sukulaisia tai muuten tuttuja ei tuona päivänä ole haudattu. Jos sillä ei ole ollut mitään vaikutusta ihmisiin, niin ihmettelen.
Tai joitakin vuosia sitten kuuntelemani radiolähetys. Vanhaa mummoa haastateltiin ja hän kertoi, kuinka heidän luokkansa pojat lähtivät kutsuntoihin jatkosodan aikana. Lähteneitä oli 23 ja ehkäksi jääneitä oli 2. Karua.
Sekä Suomussalmella että Kuhmossa pantiin multiin yli sata sankarivainajaa kerralla. Kummallakaan paikkakunnalla on tuskin ollut yhtään ihmistä, jonka sukulaisia tai muuten tuttuja ei tuona päivänä ole haudattu. Jos sillä ei ole ollut mitään vaikutusta ihmisiin, niin ihmettelen.
Tai joitakin vuosia sitten kuuntelemani radiolähetys. Vanhaa mummoa haastateltiin ja hän kertoi, kuinka heidän luokkansa pojat lähtivät kutsuntoihin jatkosodan aikana. Lähteneitä oli 23 ja ehkäksi jääneitä oli 2. Karua.
9. Divisioonan spk t. Kuhmon taistelu, melko pikkutarkkaa johtamista, divisioona johtaa jopa yksittäisten joukkueiden sijoittelua. Ktp n komentajaa hoputetaan alkuvaiheessa koko ajan. Alkuvaihe näyttää todella sekavalta. Ja voi jee sen aikaista tiedon kulkua. Lähetit hiihtävät taipaleita, eksyvät välillä, nukahtelevat latoihin, hevosia juoksee irrallaan, pat. Kom. Ei saada yhteyttä, tilannekuva on voinut olla melko hatara.
Kuhmon taistelusta ei kaikkea ole avattu, olen siitä varma. Osa asioista liittyy radiotiedusteluun, osa asiamiehiin ja osa vangittuihin venäläisupseereihin ja en tarkoita sotarikoksia. Mielenkiintoista välillä paneutua aiheeseen, jossa ei pääse puusta pitkään.
Kuhmon taistelusta ei kaikkea ole avattu, olen siitä varma. Osa asioista liittyy radiotiedusteluun, osa asiamiehiin ja osa vangittuihin venäläisupseereihin ja en tarkoita sotarikoksia. Mielenkiintoista välillä paneutua aiheeseen, jossa ei pääse puusta pitkään.
Kuhmossa hyvin pieni joukko (Prikaati Vuokko) "löi lujaa" huomattavasti suurempaa vihollista eli meidän kielellämme "sekoili vähemmän".
Alku oli hankala. Kuhmon suunnalla suomalaisjoukot tekivät hyökkäyksen jo 8. joulukuuta. Vuokko miehineen käytti kokonaisen vuorokauden lähtöasemiin siirtymiseen ja valmisteluihin. Ei se siitä kerro, että olisi oltu tarkoituksella huolellisia, vaan siitä, että ei ollut lainkaan kokemusta, etenkään kolmen pataljoonan hyökkäysoperaatiosta.
Samaan aikaan muuten kun Vuokko järjesteli joukkojaan Kuhmossa, tapahtui tuo aiemmin keskustelussa ollut juttu, kun Laatokalla suomalaiset suin päin lähtivät hyökkäämään kohti Koukunniemeä. Siellä sitä mukaa, kun autot toivat miehiä, lähetettiin heidät matkaan.
Vuokon hyökkäys taasen oli taktisesti hyvin suunniteltu. Siitä ei ole sanan sijaa. Mutta kokemattomuus hyökkäysoperaatioon oli tosiasia.
JR 25:n ensimmäinen pataljoona hiihti 20 kilometriä ja aikaa meni kahdeksan tuntia. Se pääsi tavoitteeseen. Vieressä hyökänneen toinen pataljoona juuttui. Se yritti kiertää, mutta joutui avomaastossa ristituleen.
Niinpä ensimmäinen pataljoona vedettiin pois jostain risteyksestä, joka oli ollut tavoite, ja johon se oli päässyt. Toinen pataljoona menetti komentajansa kaatuneena. Komentajansa menettäneen joukot hajaantuivat ensimmäisessä taistelussaan, ja ne oli vedettävä takaisin lähtöasemiin illalla.
Oli vielä kolmas pataljoona, joka aloitti hyökkäyksensä kolme tuntia myöhästyneenä (takanaan 15 kilometrin hiihtomarssi). Tielle sekin pääsi kohtaamaan panssarivaunuja. Pataljoona meni hajalle ja hyökkäys jouduttiin keskeyttämään.
Hyvä kirja omastakin mielestä.
Tosin jos tarkastellaan myös näkemyksiä ennen talvisotaa, Kannaksen puolustus olisi mennyt Öhquistin opeilla hyvin eri tavalla. Hän suosi hyvin voimakkaasti VK1:tä, jossa ratkaisuun olisi pyritti hyökkäämällä itä-Kannakselta Viipuria kohti etenevän vihollisen sivustaan. Tätä varten rajan pinnassa ollut Lipola olisi pitänyt linnoittaa vahvasti, puolestaan Viipurin portin linnoittamiseen hän suhtautui nurjasti. Jos tämä hyökkäys olisi epäonnistunut, oma puolustus länsi-Kannaksella olisi ollut heikompi eikä tukena olisi ollut linnoitteita. Lisäksi tähän olisi kuulunut yksi divisioona enemmän Kannakselle, jolloin reservin ottaminen Tolvajärven suuntaan olisi ollut hankalampi toteuttaa. Tämä ratkaisu vaikuttaa hyvin riskialttiilta toteutuneeseen verrattuna eikä liene ihmekään, että Airo, Oesch ja Nihtilä ohjasivat Kannaksen puolustusta puolustuksellisempaan suuntaan ja linnoittamista keskitettiin juuri Viipurin portin suunnalle.
Samaa mieltä Öhquistin kanssa siinä, että olisi voinut olla parempi saada lisävoimaa painopistesuuntaan jo ennen murtoa helmikuussa.
EXLT2
Kapteeni
Isoisän (pikakiväärimies/JR 40) tulikaste Pelkosenniemellä 18.12. 1939 klo. 7.40. Komppania etenemässä kosketukseen, kun ryssä yllättäen avasi tulen 50-100 metrin etäisyydeltä. "Annetussa suunnassa, komppania eteenpäin..." kuului päällikön käsky. Tällaiseen oletukseen tulin kun luin JR 40 sotapäiväkirjoja ja taistelukertomuksia.
chigeen'a
Majuri
Samassa paikassa myös minun isoisä sai tulikasteensa 14.12. talvisodassa.
Pelkosenniemen Kitisen sillanpään kiivaissa taisteluissa saatiin tilanne hallintaa kun juuri tuo JR 40 tuli avuksi. Sinun isoisäsi on ilmoittamastasi päivämäärästä 18.12. päätellen aloittanut sotimisen ryssien päästyä Kitisen joen yli muodostaen sillanpään länsirannalle. Tätä sillanpäätä oli puolustamassa VIII/KT-Pr jossa minun vaari taisteli. Pimeässä ja vesisateessa JR 40:n alkoi kiertämään ryssän JR 275:n selustaan. Suunnistusvirheen johdosta ryssän selustaan kiertäminen ei onnistunut koko joukolta ja ryssä sai sillanpäähän jo panssareita joen yli. Tilanne oli kriittinen ja taistelu sillanpäässä näytti päätyvän ryssien murtautumiseen läpi. Viime hetkellä JR 40 ensimmäinen pataljoona vihdoin pääsi ryssän selustaan ja tuhosi siellä huollon ja tykistön tuliasemat. Myös JR 40 toinen pataljoona onnistui harhailtuaan kairassa osallistumaan vastahyökkäykseen ryssän selustaan ja sivustoihin joka helpotti jo pahasti alakynteen joutuneen vihollisen kärjen kanssa taistelevan osaston tilannetta. Ryssä jätti Pelkosenniemen ja lähti sekasorron vallassa Savukosken suuntaan. Taistelu oli täpärästi ratkennut suomalaisten voitoksi.
Isoisiemme joukot olivat niin väsyneitä ja hajallaan että joukkojen kokoaminen ja huoltaminen vei liikaa aikaa jonka johdosta kosketus pakenevaan viholliseen katkesi. 21.12. suomalaiset saapuivat Savukoskelle ja JR 40 sai siirron Joutsijärvelle. VIII/KT-Pr jatkoi ryssän takaa-ajoa Saijaan. Uhka Kemijärven ja Sodankylän suuntiin oli poistettu ja tässä kohtaa on oletettavasti isoisiemme sotapolku eronnut toisistaan.
Oma vaarini oli mukana Osasto Suorannan tekemässä hyökkäyksessä Sallaan johtavalle tielle. Hän oli partiossa jonka tarkoitus oli hyökkäyksen aikana kiertää selustaan. Hyökkäyksen alettua ryhmä sai kosketuksen ryssän selustan joukkojen kanssa. Tässä taistelussa vaari haavoittui vaikeasti ja jäi hankeen makaamaan 40 asteen pakkaseen muun porukan joutuessa alakynteen jäätyään vetäytymään. Tilannetta pahensi se että päähyökkäys tien suunnassa oli myös epäonnistunut ja koko joukko vetäytyi. Vasta kun koukkauspartion hengissä selvinneet taistelijat saivat yhteyden pääjoukkoon alkoi kysely että missäs vaarini on. Nyt täytyy vähän lainata Linnaa; "Sinnehän tuo jäi, kuulihan tuon miten parahti". Vaarin omalta kylältä kotoisin olevat kaksi lääkintämiestä päättivät kuitenkin että jos vaikka on hengissä niin täytyyhän sitä yrittää. Lähtivät kireässä pakkasessa ja syvässä lumessa etsimään yön pimeydessä jo varsin kaukana olevaa tapahtuma paikkaa. Lapin kaira, pimeä tammikuun yö, ryssiä joka paikassa tosin onneksi tiehen sitoutuneena, tehtävä on muistuttanut neulan etsimistä heinäkasasta. Havaitsivat kuitenkin että ryssä ampuu pikakivääri sarjoja ajoittain tiettyyn suuntaan. Joten sitä kohti. Ryssän tulitus johtui siitä että vaariltani oli molemmat jalat ammuttu poikki ja piti ääntä yrittäessään raahautua hangessa. Kova pakkanen oli ilmeisesti hillinnyt verenvuotoa. Käsikopelolla pimeässä edeten tutut lääkintämiehet onnekkaasti löysivät nyt jo tajuttoman vaarini. Evakuointi onnistui pitkälti pimeyden, runsaan lumen ja sen ansiosta ettei ryssä uskaltautunut metsään ja tulitti koko aika yli. Tajuihinsa vaari tuli vasta ruotsalais vapaaehtoisten ambulanssissa ja hänen talvisota päättyi siihen.
Sama porukka joutui sitten siirretyksi Viipurinlahdelle koviin torjunta taisteluihin joissa torjuttiin ryssä lähitaistelussa joka silloin oli jo päässyt syvemmälle Suomeen kuin kertaakaan sen jälkeen. Viipuri-Helsinki tie oli jo katkaistu ja sillanpää laajeni pahimmoillaan 10 km syväksi ja 7 km leveäksi. Tuosta taistelusta puhutaan täällä päin vieläkin hiljaisella äänellä. Se oli brutaali käsikähmä jossa ei ollut varaa arpoa kuka seuraavan rantakiven takana on. Yön pimeydessä voitte kuvitella kuinka siinä käy. Oman tunnisti siitä onko reppu selässä, jos ehti.
Näistä taisteluista on kirjoitettu kirjakin jossa tuo vaarini tapaus mainitaan.
Veikko Ojala : Pataljoona X : Hämäläispataljoonan vaiheita Sallassa ja Viipurinlahdella 1939-1940
EXLT2
Kapteeni
Mahtavaa että tiedät noin paljon isoisäsi sotatiestä, omani ei perheelle sodasta puhunut juuri mitään. Isoisäni jatkoi osasto Roinisen mukana, Joutsijärvi mainittu taisteluna, johon osallistui. Myöhemmin, Ruotsalaisten tultua, kerkesi vielä Säkkijärvelle puolustustaisteluihin. Veljensä kaatui Laatokan pohjoispuolen taisteluissa samoihin aikoihin (maaliskuu).
chigeen'a
Majuri
Eipä näistä kokonaisuuksista meilläkään paljon puhuttu. Humalassa itkun seikasta muminaa lähinnä. Jos jostain sasin selville vaarini tarkan haavoittumis paikan niin siellä jossain on hänen henkilökohtinen Parabellum maanpovessa. Sen oli ottanut käteensä jos ryssä tulee iholle mutta ote oli kirvonnut 20 vuotta mukana kulkeneesta pistoolistaan.
20-30 luvulla oli vaarillani nuorena miehenä lähes aina pistooli mukana. Mummoni nuorena naisena sanoi että vaarini kanssa ei ollut mukava tanssia kun kainalokotelossa ollut parabellum tökki ikävästi valssia vedellessä. Suositteli että miksei voisi hankikia samanlasita tasku-rounkia kuin muillakin miehillä.
Jatkosotaan lähtiessä hankki sitten Saijan hankeen jääneen parabellumin tilalle vieläkin huonommin poskivalssiin sopivan henkilökohtaisen aseen. Ukko-Mauserin. Se sentään tuli takaisin rintamalta, tosin täysin väljäksi ammuttuna.
Tähän voisi kertoa yhden anekdootin.
Olin parin kaverin kanssa hankkinut linnustusluvat Pelkosenniemelle 90-luvun alkupuolella. Mökin vuokrasimme Kitisen lossin läheltä joka oli juuri korvattu uudella sillalla.
Yhtenä päivänä metästeltiin myös Kitisen rantametsissä ja onnistuin saamaan koppelon eräksi. Tulilla istuessa heitin tyhjän pahvisen Rottweil hylsyn hiillokseen ja ajatus kävi mielessä että mahtaako tässäkin kuntassa olla muitakin hylsyjä.
Vähän minä tiesin. Sota matrikkelista olin lukenut vaarin sotapolkua mutta muistiin oli vain syöpynyt hänen haavoittuminen Saijassa 1940. Vuosia myöhemmin internetin avustuksella tajusin että siinähän minä tulia pitelin, kutakuinkin täsmälleen samassa paikassa missä vaarini sai tulikasteen talvisodassa. Mieli herkistyi varsinkin kun laskeskelin että vaarini oli tuolloin ollut yli kymmenen vuotta minua vanhempi, reilusti keski ikäinen perheellinen lapsikatraan isä. Miltä olisi tuntunut vastaavassa tilanteessa tulla tänne 800 kilometrin päähän kotoa keskitalven kaamokseen suojeluskuntakivääri kourassa torjumaan ryssän tankkeja 40 asteen pakkasessa.
20-30 luvulla oli vaarillani nuorena miehenä lähes aina pistooli mukana. Mummoni nuorena naisena sanoi että vaarini kanssa ei ollut mukava tanssia kun kainalokotelossa ollut parabellum tökki ikävästi valssia vedellessä. Suositteli että miksei voisi hankikia samanlasita tasku-rounkia kuin muillakin miehillä.
Jatkosotaan lähtiessä hankki sitten Saijan hankeen jääneen parabellumin tilalle vieläkin huonommin poskivalssiin sopivan henkilökohtaisen aseen. Ukko-Mauserin. Se sentään tuli takaisin rintamalta, tosin täysin väljäksi ammuttuna.
Tähän voisi kertoa yhden anekdootin.
Olin parin kaverin kanssa hankkinut linnustusluvat Pelkosenniemelle 90-luvun alkupuolella. Mökin vuokrasimme Kitisen lossin läheltä joka oli juuri korvattu uudella sillalla.
Yhtenä päivänä metästeltiin myös Kitisen rantametsissä ja onnistuin saamaan koppelon eräksi. Tulilla istuessa heitin tyhjän pahvisen Rottweil hylsyn hiillokseen ja ajatus kävi mielessä että mahtaako tässäkin kuntassa olla muitakin hylsyjä.
Vähän minä tiesin. Sota matrikkelista olin lukenut vaarin sotapolkua mutta muistiin oli vain syöpynyt hänen haavoittuminen Saijassa 1940. Vuosia myöhemmin internetin avustuksella tajusin että siinähän minä tulia pitelin, kutakuinkin täsmälleen samassa paikassa missä vaarini sai tulikasteen talvisodassa. Mieli herkistyi varsinkin kun laskeskelin että vaarini oli tuolloin ollut yli kymmenen vuotta minua vanhempi, reilusti keski ikäinen perheellinen lapsikatraan isä. Miltä olisi tuntunut vastaavassa tilanteessa tulla tänne 800 kilometrin päähän kotoa keskitalven kaamokseen suojeluskuntakivääri kourassa torjumaan ryssän tankkeja 40 asteen pakkasessa.