Tvälups
Ylipäällikkö
Tarinat ja myytit – stereotypiat ammattisotilaista Suomessa
12.12.2013 16:01 Tommi Kangasmaa
Juoppoja, hierarkisia, sotahulluja, simputtajia, herrasmiehiä, lainkuuliaisia, luotettavia... Stereotypiat ammattisotilaista ovat muokkautuneet tuhansin tavoin ja niitä uusinnetaan yhä uudestaan ja uudestaan mediassa, elokuvissa, mielipidepalstoilla ja kirjoituksissa. Mitä on ammattisotilaan formun takana ja mistä stereotypiat rakentuvat?
Ensimmäinen stereotypia on elokuvailmaisun rakentama. Amerikkalainen elokuvateollisuus on tässä pääroolissa. Ne jotka eivät ole käyneet varusmiespalvelusta, rakentavat usein mielikuvansa Full Metal Jacketin, Platoonin, Jarheadin ja Hurtlockerin luomien mielikuvien perusteella. Hollywoodin kerronta sekoittuu sujuvasti muilta kuultuihin huhuihin. Signaalia voi vain vahventaa. Jos sitä häiritään erilaisilla tarinoilla, ne torjutaan häirintänä.
Mielikuva stereotypian pohjalta: huutamalla johtaminen, nationalismi, nöyryyttäminen, hierarkia, yksilön selviytymistarina, sankaruudella voittoon, paha saa palkkansa.
Toinen stereotypia on suomalaisten omien ja kavereiden inttikokemusten muuttuminen kertomuksiksi, myyteiksi ja inttihuhuiksi, joita toistetaan saapumiserästä toiseen. Näitä ovat ryyppäävät kapiaiset, vääpeli joka suksivajan katolle käski, muukalaislegioonan kaveri joka meni teltan seinästä läpi kalsareillaan hälytyksen sattuessa jne.
Mielikuva: alkoholin suurkulutus, epäsosiaaliset kouluttajat, ylikorostunut miehisyys.
Kolmas stereotypia on median rakentama. Yksittäiset tapaukset nostetaan yleisiksi esimerkeiksi. Näitä ovat mm. simputustapaukset, pieleen menneet materiaalihankinnat, yksittäiset lausunnot ja möläytykset.
Mielikuva: sovinistinen, luonnevikainen,”sotaleluihin” ihastunut koulukiusaajatyyppi.
Neljäs stereotypia muodostuu sotilasperinteestä ja sen ihailusta. Upseeri on herrasmies, joka ratsastaa moitteettomasti pukeutuneena neidon luo ojentamaan ruusun ja jatkaa matkaa taisteluun johtamaan voitokkaasti joukkojaan. Hän avaa ovet, puhuu ranskaa ja katkaisee shampanjapullon sapelillaan.
Mielikuva: upseeri ja herrasmies, komea, hyvin pukeutunut, maailmanmies, seuramies, ”piireissä”.
Jos todellisuus olisi kuvatun kaltainen, olisi otsikointi aivan toisissa sfääreissä. Lähes kaksikymmentä vuotta Puolustusvoimien palveluksessa on avannut varsin kattavasti sen, mikä identiteetti formun takaa löytyy. Varsin usein uniformun takana on tavanomainen perheenisä tai äiti. Paljon osallistumista lasten harrastuksiin, huolta ja murhetta, onnistumisia ja elämää naapurin insinöörin tai linja-autokuljettajan tavoin. Vähän räiskettä, paljon arkea.
Tämän päivän ammattisotilaan työidentiteetti on seitsemänkymmentäluvun ryyppäävistä kapiaisista ja Full Metal Jacketin karjuvasta kouluttajasta yhtä kaukana, kuin nuorison muistikuvat Kekkosesta. Johtamismallit ovat luonteeltaan samoja kuin useimmissa siviiliyrityksissä. Simputtaminen ja nöyryyttäminen kiellettyä.Työssäkin ollaan selvin päin.
Mielenkiintoinen kysymys on, pitäisikö näitä mielikuvia kuitenkaan romuttaa? Katoaako ammattisotilaan uniformusta jotain jos vastakkainasettelun, brutaalin fyysisyyden, sankaruuden ja pömpöösin sekä ylikohteliaan käytöksen lumous rikotaan? Myytit eivät ole myyttejä jos ne selitetään eivätkä tarinat tarinoita, jos niitä ei saa liioitella ja uusintaa. Hyvän tarinan ei tarvitse olla tosi. Haluammeko me uniformun taakse rakastavia ja helliä isiä, verkkareissa tallustelevia tietokonepelaajia, runoilijoita, homoja, rauhaa rakastavia ja tylsiä sotilaita? Voiko tällaisessa todellisuuskuvassa enää tehdä luokkaretkeä toiseen todellisuuteen ja luottaa siihen, että ammattisotilas takaa tämän elämyksen kuudeksi kuukaudeksi? Menettääkö tarina kiinostavuutensa?
Todennäköisesti menettää. Ei kukaan jaksa katsoa DVD:n lisäosaa, jossa näytetään, kuinka greenscreen tekniikalla ja Maya 3D-animaatiolla toteutettu taistelukohtaus on todella tehty. Illuusiota ei saa rikkoa.
Jos kertoisin omista kokemuksistani vuosien varrelta, kertoisin tarinan, jossa ei ole mitään seksikästä. Tarinan työstä, perheestä, sosiaalisuudesta, pitkistä päivistä ja harmaista sateisista odotteluista metsäautotien laidassa. Kertoisin toimistopäivistä, palavereista, seminaareista, asiakirjoista, kilpailutuksista, kahvitilaisuuksista ja tietokoneen loputtomasta naputtelusta.
Jos kertoisin totuuden stereotypia ykkösestä, tekisin helvetin tylsän elokuvan jossa huudettaisiin vähän, marssittaisiin kaksi kertaa vuodessa paraatissa, nöyryytettäisiin käskemällä punnertaa kaksitoista kertaa liikuntakoulutuksessa ja kertoisin siitä, että pahaa ja ilkeätä kouluttajaa ei sellaisenaan ole olemassakaan .
Jos kertoisin toisesta stereotypiasta, kertoisin punaviinin ääressä pelatuista lautapeleistä ja työntekijän läksiäisissä nautitusta samppanjalasillisesta. Saunaoluesta pitkän harjoitusleirin viimeisenä iltana.
Jos kertoisin kolmannesta, kertoisin ihmiselämään väistämättä kuuluvasta kohinasta, satunnaisuudesta ja tavanomaisista konflikteista ja ylilyönneistä. Kertoisin samaa tarinaa, kuin toimittaja kertoisi omasta työyhteisöstään. Ei sekään myisi yhtään lehteä.
Jos kertoisin neljännestä, kertoisin ratsastustaidottomuudesta, pienestä pankkitilistä, josta ei osteta sapelia tai samppanjaa, kertoisin kohteliaisuudesta, joka onneksi vielä kuuluu alamme opiskeluun.
Jokainen kertoo tarinaansa yhdestä polttopisteestä oman elämänsä havainnoijana. Yksilön ominaisuuksiin kuuluu se, että hän jatkaa ja vahventaa myyttejä ja kertoo toisten tarinoita. Stereotypiat Puolustusvoimista ovat pääosin myyttejä ja tarinoita, mutta onhan niitä mukava saunailloissa uusintaa.
Minä kirjoitan tätä kirjoitusta harmaat housut ja harmaa takki päällä harmaassa iltaan kääntyvässä Suomessa tavallisessa keinovalolla valaistussa toimistossa.
Näkemykseni ovat omiani, eivätkä edusta työnantajani kantoja.
Kirjoittaja on valtiotieteilijä, ammattisotilas ja tuottaja joka haluaa realismia yhteiskunnalliseen keskusteluun.
12.12.2013 16:01 Tommi Kangasmaa
Juoppoja, hierarkisia, sotahulluja, simputtajia, herrasmiehiä, lainkuuliaisia, luotettavia... Stereotypiat ammattisotilaista ovat muokkautuneet tuhansin tavoin ja niitä uusinnetaan yhä uudestaan ja uudestaan mediassa, elokuvissa, mielipidepalstoilla ja kirjoituksissa. Mitä on ammattisotilaan formun takana ja mistä stereotypiat rakentuvat?
Ensimmäinen stereotypia on elokuvailmaisun rakentama. Amerikkalainen elokuvateollisuus on tässä pääroolissa. Ne jotka eivät ole käyneet varusmiespalvelusta, rakentavat usein mielikuvansa Full Metal Jacketin, Platoonin, Jarheadin ja Hurtlockerin luomien mielikuvien perusteella. Hollywoodin kerronta sekoittuu sujuvasti muilta kuultuihin huhuihin. Signaalia voi vain vahventaa. Jos sitä häiritään erilaisilla tarinoilla, ne torjutaan häirintänä.
Mielikuva stereotypian pohjalta: huutamalla johtaminen, nationalismi, nöyryyttäminen, hierarkia, yksilön selviytymistarina, sankaruudella voittoon, paha saa palkkansa.
Toinen stereotypia on suomalaisten omien ja kavereiden inttikokemusten muuttuminen kertomuksiksi, myyteiksi ja inttihuhuiksi, joita toistetaan saapumiserästä toiseen. Näitä ovat ryyppäävät kapiaiset, vääpeli joka suksivajan katolle käski, muukalaislegioonan kaveri joka meni teltan seinästä läpi kalsareillaan hälytyksen sattuessa jne.
Mielikuva: alkoholin suurkulutus, epäsosiaaliset kouluttajat, ylikorostunut miehisyys.
Kolmas stereotypia on median rakentama. Yksittäiset tapaukset nostetaan yleisiksi esimerkeiksi. Näitä ovat mm. simputustapaukset, pieleen menneet materiaalihankinnat, yksittäiset lausunnot ja möläytykset.
Mielikuva: sovinistinen, luonnevikainen,”sotaleluihin” ihastunut koulukiusaajatyyppi.
Neljäs stereotypia muodostuu sotilasperinteestä ja sen ihailusta. Upseeri on herrasmies, joka ratsastaa moitteettomasti pukeutuneena neidon luo ojentamaan ruusun ja jatkaa matkaa taisteluun johtamaan voitokkaasti joukkojaan. Hän avaa ovet, puhuu ranskaa ja katkaisee shampanjapullon sapelillaan.
Mielikuva: upseeri ja herrasmies, komea, hyvin pukeutunut, maailmanmies, seuramies, ”piireissä”.
Jos todellisuus olisi kuvatun kaltainen, olisi otsikointi aivan toisissa sfääreissä. Lähes kaksikymmentä vuotta Puolustusvoimien palveluksessa on avannut varsin kattavasti sen, mikä identiteetti formun takaa löytyy. Varsin usein uniformun takana on tavanomainen perheenisä tai äiti. Paljon osallistumista lasten harrastuksiin, huolta ja murhetta, onnistumisia ja elämää naapurin insinöörin tai linja-autokuljettajan tavoin. Vähän räiskettä, paljon arkea.
Tämän päivän ammattisotilaan työidentiteetti on seitsemänkymmentäluvun ryyppäävistä kapiaisista ja Full Metal Jacketin karjuvasta kouluttajasta yhtä kaukana, kuin nuorison muistikuvat Kekkosesta. Johtamismallit ovat luonteeltaan samoja kuin useimmissa siviiliyrityksissä. Simputtaminen ja nöyryyttäminen kiellettyä.Työssäkin ollaan selvin päin.
Mielenkiintoinen kysymys on, pitäisikö näitä mielikuvia kuitenkaan romuttaa? Katoaako ammattisotilaan uniformusta jotain jos vastakkainasettelun, brutaalin fyysisyyden, sankaruuden ja pömpöösin sekä ylikohteliaan käytöksen lumous rikotaan? Myytit eivät ole myyttejä jos ne selitetään eivätkä tarinat tarinoita, jos niitä ei saa liioitella ja uusintaa. Hyvän tarinan ei tarvitse olla tosi. Haluammeko me uniformun taakse rakastavia ja helliä isiä, verkkareissa tallustelevia tietokonepelaajia, runoilijoita, homoja, rauhaa rakastavia ja tylsiä sotilaita? Voiko tällaisessa todellisuuskuvassa enää tehdä luokkaretkeä toiseen todellisuuteen ja luottaa siihen, että ammattisotilas takaa tämän elämyksen kuudeksi kuukaudeksi? Menettääkö tarina kiinostavuutensa?
Todennäköisesti menettää. Ei kukaan jaksa katsoa DVD:n lisäosaa, jossa näytetään, kuinka greenscreen tekniikalla ja Maya 3D-animaatiolla toteutettu taistelukohtaus on todella tehty. Illuusiota ei saa rikkoa.
Jos kertoisin omista kokemuksistani vuosien varrelta, kertoisin tarinan, jossa ei ole mitään seksikästä. Tarinan työstä, perheestä, sosiaalisuudesta, pitkistä päivistä ja harmaista sateisista odotteluista metsäautotien laidassa. Kertoisin toimistopäivistä, palavereista, seminaareista, asiakirjoista, kilpailutuksista, kahvitilaisuuksista ja tietokoneen loputtomasta naputtelusta.
Jos kertoisin totuuden stereotypia ykkösestä, tekisin helvetin tylsän elokuvan jossa huudettaisiin vähän, marssittaisiin kaksi kertaa vuodessa paraatissa, nöyryytettäisiin käskemällä punnertaa kaksitoista kertaa liikuntakoulutuksessa ja kertoisin siitä, että pahaa ja ilkeätä kouluttajaa ei sellaisenaan ole olemassakaan .
Jos kertoisin toisesta stereotypiasta, kertoisin punaviinin ääressä pelatuista lautapeleistä ja työntekijän läksiäisissä nautitusta samppanjalasillisesta. Saunaoluesta pitkän harjoitusleirin viimeisenä iltana.
Jos kertoisin kolmannesta, kertoisin ihmiselämään väistämättä kuuluvasta kohinasta, satunnaisuudesta ja tavanomaisista konflikteista ja ylilyönneistä. Kertoisin samaa tarinaa, kuin toimittaja kertoisi omasta työyhteisöstään. Ei sekään myisi yhtään lehteä.
Jos kertoisin neljännestä, kertoisin ratsastustaidottomuudesta, pienestä pankkitilistä, josta ei osteta sapelia tai samppanjaa, kertoisin kohteliaisuudesta, joka onneksi vielä kuuluu alamme opiskeluun.
Jokainen kertoo tarinaansa yhdestä polttopisteestä oman elämänsä havainnoijana. Yksilön ominaisuuksiin kuuluu se, että hän jatkaa ja vahventaa myyttejä ja kertoo toisten tarinoita. Stereotypiat Puolustusvoimista ovat pääosin myyttejä ja tarinoita, mutta onhan niitä mukava saunailloissa uusintaa.
Minä kirjoitan tätä kirjoitusta harmaat housut ja harmaa takki päällä harmaassa iltaan kääntyvässä Suomessa tavallisessa keinovalolla valaistussa toimistossa.
Näkemykseni ovat omiani, eivätkä edusta työnantajani kantoja.
Kirjoittaja on valtiotieteilijä, ammattisotilas ja tuottaja joka haluaa realismia yhteiskunnalliseen keskusteluun.