Tarinat ja myytit – stereotypiat ammattisotilaista Suomessa

Tvälups

Ylipäällikkö
Tarinat ja myytit – stereotypiat ammattisotilaista Suomessa
12.12.2013 16:01 Tommi Kangasmaa

Juoppoja, hierarkisia, sotahulluja, simputtajia, herrasmiehiä, lainkuuliaisia, luotettavia... Stereotypiat ammattisotilaista ovat muokkautuneet tuhansin tavoin ja niitä uusinnetaan yhä uudestaan ja uudestaan mediassa, elokuvissa, mielipidepalstoilla ja kirjoituksissa. Mitä on ammattisotilaan formun takana ja mistä stereotypiat rakentuvat?

Ensimmäinen stereotypia on elokuvailmaisun rakentama. Amerikkalainen elokuvateollisuus on tässä pääroolissa. Ne jotka eivät ole käyneet varusmiespalvelusta, rakentavat usein mielikuvansa Full Metal Jacketin, Platoonin, Jarheadin ja Hurtlockerin luomien mielikuvien perusteella. Hollywoodin kerronta sekoittuu sujuvasti muilta kuultuihin huhuihin. Signaalia voi vain vahventaa. Jos sitä häiritään erilaisilla tarinoilla, ne torjutaan häirintänä.

Mielikuva stereotypian pohjalta: huutamalla johtaminen, nationalismi, nöyryyttäminen, hierarkia, yksilön selviytymistarina, sankaruudella voittoon, paha saa palkkansa.

Toinen stereotypia on suomalaisten omien ja kavereiden inttikokemusten muuttuminen kertomuksiksi, myyteiksi ja inttihuhuiksi, joita toistetaan saapumiserästä toiseen. Näitä ovat ryyppäävät kapiaiset, vääpeli joka suksivajan katolle käski, muukalaislegioonan kaveri joka meni teltan seinästä läpi kalsareillaan hälytyksen sattuessa jne.

Mielikuva: alkoholin suurkulutus, epäsosiaaliset kouluttajat, ylikorostunut miehisyys.

Kolmas stereotypia on median rakentama. Yksittäiset tapaukset nostetaan yleisiksi esimerkeiksi. Näitä ovat mm. simputustapaukset, pieleen menneet materiaalihankinnat, yksittäiset lausunnot ja möläytykset.

Mielikuva: sovinistinen, luonnevikainen,”sotaleluihin” ihastunut koulukiusaajatyyppi.

Neljäs stereotypia muodostuu sotilasperinteestä ja sen ihailusta. Upseeri on herrasmies, joka ratsastaa moitteettomasti pukeutuneena neidon luo ojentamaan ruusun ja jatkaa matkaa taisteluun johtamaan voitokkaasti joukkojaan. Hän avaa ovet, puhuu ranskaa ja katkaisee shampanjapullon sapelillaan.

Mielikuva: upseeri ja herrasmies, komea, hyvin pukeutunut, maailmanmies, seuramies, ”piireissä”.

Jos todellisuus olisi kuvatun kaltainen, olisi otsikointi aivan toisissa sfääreissä. Lähes kaksikymmentä vuotta Puolustusvoimien palveluksessa on avannut varsin kattavasti sen, mikä identiteetti formun takaa löytyy. Varsin usein uniformun takana on tavanomainen perheenisä tai äiti. Paljon osallistumista lasten harrastuksiin, huolta ja murhetta, onnistumisia ja elämää naapurin insinöörin tai linja-autokuljettajan tavoin. Vähän räiskettä, paljon arkea.

Tämän päivän ammattisotilaan työidentiteetti on seitsemänkymmentäluvun ryyppäävistä kapiaisista ja Full Metal Jacketin karjuvasta kouluttajasta yhtä kaukana, kuin nuorison muistikuvat Kekkosesta. Johtamismallit ovat luonteeltaan samoja kuin useimmissa siviiliyrityksissä. Simputtaminen ja nöyryyttäminen kiellettyä.Työssäkin ollaan selvin päin.

Mielenkiintoinen kysymys on, pitäisikö näitä mielikuvia kuitenkaan romuttaa? Katoaako ammattisotilaan uniformusta jotain jos vastakkainasettelun, brutaalin fyysisyyden, sankaruuden ja pömpöösin sekä ylikohteliaan käytöksen lumous rikotaan? Myytit eivät ole myyttejä jos ne selitetään eivätkä tarinat tarinoita, jos niitä ei saa liioitella ja uusintaa. Hyvän tarinan ei tarvitse olla tosi. Haluammeko me uniformun taakse rakastavia ja helliä isiä, verkkareissa tallustelevia tietokonepelaajia, runoilijoita, homoja, rauhaa rakastavia ja tylsiä sotilaita? Voiko tällaisessa todellisuuskuvassa enää tehdä luokkaretkeä toiseen todellisuuteen ja luottaa siihen, että ammattisotilas takaa tämän elämyksen kuudeksi kuukaudeksi? Menettääkö tarina kiinostavuutensa?

Todennäköisesti menettää. Ei kukaan jaksa katsoa DVD:n lisäosaa, jossa näytetään, kuinka greenscreen tekniikalla ja Maya 3D-animaatiolla toteutettu taistelukohtaus on todella tehty. Illuusiota ei saa rikkoa.

Jos kertoisin omista kokemuksistani vuosien varrelta, kertoisin tarinan, jossa ei ole mitään seksikästä. Tarinan työstä, perheestä, sosiaalisuudesta, pitkistä päivistä ja harmaista sateisista odotteluista metsäautotien laidassa. Kertoisin toimistopäivistä, palavereista, seminaareista, asiakirjoista, kilpailutuksista, kahvitilaisuuksista ja tietokoneen loputtomasta naputtelusta.

Jos kertoisin totuuden stereotypia ykkösestä, tekisin helvetin tylsän elokuvan jossa huudettaisiin vähän, marssittaisiin kaksi kertaa vuodessa paraatissa, nöyryytettäisiin käskemällä punnertaa kaksitoista kertaa liikuntakoulutuksessa ja kertoisin siitä, että pahaa ja ilkeätä kouluttajaa ei sellaisenaan ole olemassakaan .

Jos kertoisin toisesta stereotypiasta, kertoisin punaviinin ääressä pelatuista lautapeleistä ja työntekijän läksiäisissä nautitusta samppanjalasillisesta. Saunaoluesta pitkän harjoitusleirin viimeisenä iltana.

Jos kertoisin kolmannesta, kertoisin ihmiselämään väistämättä kuuluvasta kohinasta, satunnaisuudesta ja tavanomaisista konflikteista ja ylilyönneistä. Kertoisin samaa tarinaa, kuin toimittaja kertoisi omasta työyhteisöstään. Ei sekään myisi yhtään lehteä.

Jos kertoisin neljännestä, kertoisin ratsastustaidottomuudesta, pienestä pankkitilistä, josta ei osteta sapelia tai samppanjaa, kertoisin kohteliaisuudesta, joka onneksi vielä kuuluu alamme opiskeluun.

Jokainen kertoo tarinaansa yhdestä polttopisteestä oman elämänsä havainnoijana. Yksilön ominaisuuksiin kuuluu se, että hän jatkaa ja vahventaa myyttejä ja kertoo toisten tarinoita. Stereotypiat Puolustusvoimista ovat pääosin myyttejä ja tarinoita, mutta onhan niitä mukava saunailloissa uusintaa.

Minä kirjoitan tätä kirjoitusta harmaat housut ja harmaa takki päällä harmaassa iltaan kääntyvässä Suomessa tavallisessa keinovalolla valaistussa toimistossa.

Näkemykseni ovat omiani, eivätkä edusta työnantajani kantoja.
Kirjoittaja on valtiotieteilijä, ammattisotilas ja tuottaja joka haluaa realismia yhteiskunnalliseen keskusteluun.
 
Olisihan se aikamoista, kun Hesari julkaisisi pääkirjoituksen, jossa mystisoituja isonappisia kadettiupseereita ja heidän tekojaan oikeasti avattaisiin kansalaisille objektiivisesti. Esimerkiksi seuraavasti:

Suomalaisen esikuntaupseerin muotokuva

Milloin ne eivät juo veronmaksajilta pakko-otetuilla rahoilla hankittua viinaa ja nussi sihteereitä työajalla, niin luvassa on viikkoliikunta sählyä pelaten. Siinä on normipäivä Puolustusvoimissa.

Kaksi kertaa vuodessa Herra Upseeri harjoittaa mieskohtaisia sotilastaitoja: toinen on PAK-ammunnat, joissa 10 pistoolinlaukauksen sarjalla saadaan kenties 2 osumaa tauluun ja vain sermien rajoittama tiukka käsittelysektori sekä vähäinen patruunamäärä estää palvelustoverien ampumisen vahingossa. Toinen suorite on 25 kilometrin kävelyretki, jolla kyseinen ammattisotilas osoittaa olevansa kenttäkelpoinen. Tästä on osoituksena pinssi oikean rintataskun päällä.

Kun upseeriveli lähtee nauttimaan hyvin ansaittua eläkettä noin 30 vuoden "työ""uran" jälkeen, niin Herra Upseeri pukeutuu paraatipukuunsa ja vyöttää upseerimiekan kupeelleen sekä lähtee kerholle juomaan reserviläisali-ihmisten selkänahasta revityillä euroruplilla ryöstösaaliilla vaihdettua Koskenkorvaa ja heiluttaa miekkaansa, jota voisi vuonna 2013 varsin perustellusti verrata esimerkiksi teekkarilakkiin. Teekkarilakki on tosin vaikeampi saada, mutta se on sivuseikka...

Saavutettuaan upseeriperinteitä noudattavan voimakkaan humalatilan Herra Upseeri alkaa kadettiveljiensä kanssa keskustelemaan palkanmaksajiensa kansalaisten typeryydestä koskien Puolustusvoimiin esitettyä kritiikkiä, josta mediaseurantaa tekevä upseeriveli on vinkannut saunan lavoilla aikaisempana lauantaina dockingin lomassa.

Taistelukokemuksen, siis tässä tapauksessa ammatillisten näyttöjen, puute ei estä Herra Upseeria pitämästä itseään sotatyön ammattilaisena. Onhan hän äidinmaidossa imenyt isoisänsä tai isoisoisänsä taistelijanvaistot, vaikka vaari olikin vain reservin korpraali.

Onneksi ulkomaalaisten upseeriveljien kanssa tästä kiusallisesta puutteesta ei tarvitse keskustella, vaan nämä herrasmiesmäisesti sivuuttavat kyseisin seikan. Sisäisesti Herra Upseeri kokee alemmuudentunnetta katsellessaan esimerkiksi yhdysvaltalaisupseerien taistelusta saatuja kunniamerkkejä sekä Combat Infantry Badgeja ja kyselyihin siitä, onko hän koskaan ollut tulen alla hän vaisusti vastaa komentaneensa rakentajapataljoonaa Golanilla sen mitä humalaltaan ja huorissa juoksemiseltaan ehti ja taisteluiden rajoittuneen messiin, josta sotilaspoliisi voimakeinoja käyttäen poisti hänet konttiinsa tarjoilun päätyttyä.

Ainoa kerta, jolloin joku on ampunut häntä kohti tapahtui ampumaradalla, kun hänen pistoolinsa laukesi ”itsestään” luodin iskiessä oikean jalkaterän viereen. Kummastakaan ei seurannut hallinnollisia tai oikeudellisia seuraamuksia, sillä eettisesti korkeatasoinen upseeristo ei noki toistensa silmiä, vaikka se voisi vaikuttaa suosiollisesti omaan uraan.

Työhuoneen seinällä riippuva upseerimiekka muistuttaa ajoista, jolloin hänet kasvatettiin ammattiupseeriksi. Opintoihin kuului muunmuassa uimahallin kaakelien laskeminen sekä hylkeen näytteleminen alastomien vanhempien opiskelijoiden edessä. Miekka on pyhä ja sen terään on kaiverrettu veljeskunnan motto: Kunnia kestävän palkka. Siviili ei voi koskaan ymmärtää tuon veljeskunnan merkitystä upseerihengen kehittäjänä ja perinteiden vaalijana. Entisen Valtakunnanjohtajan sanoin: "Minä tunnen sotilaita, fanaattisia tappajia, sissimajureita, ja ne on kamalia juoppoja ja kauheita pukkeja."

Opiskeluaikoja ajatellessaan hän ei välty ajatukselta, että viettäessään aikaa Kadettikoulun tupamajoituksessa herroitellen vanhempia opiskelutovereitaan hänen siviilissä olevat ikätoverinsa viettivät mukavaa poikamieselämää ilman Puolustusvoimien tapakulttuuria, joka kieltää naisvieraiden tai yhden keskiolutpullon tuomisen kadettien asuintiloihin, mutta sensijaan kannustaa mm. työntämään nenänieluputken palvelustoverin anaaliin. Vapaa dokaaminen on muutenkin vasta oikeiden upseerien eikä suinkaan kadettien oikeus.

Ylentämistilaisuusessa isoäiti kehui komeaksi ja itkua nieleskellen Herra Upseeri luki, että hänet on nimitetty nuoremmaksi upseeriksi Jääkäriprikaatiin. Seuraavat 10 vuotta menivät porojen laiduntamista katsellessa ja poromiesten vittuilua kuunnellessa. Saanti oli kerran lähellä, kun pikkusiskojen kaverit hänen rippijuhlissaan ihastelivat komeata upseeria, joka peitti kalmanvalkeat läskit M/58:n alle ja kertoi jännittäviä sotatarinoita varusmiesten loppusodasta.
 
Eiköhän valtaosa kantapeikoista ole ihan täydellä ymmärryksellä varustettuja ihmisiä.

Oman henkilökohtaisen ja vahvasti värittyneen mielikuvani mukaan ongelma on erityisesti kadettiupseeriston sisäänlämpiävyys. Varusmiespalvelus-RUK-MPKK karsii tehokkaasti ns. häiritsevän aineksen (änkyräsossut/viherpiiperöt/homot/vasenkätiset/ihanmitkävaan), seurauksena on ammatillisesti eristäytynyt GroupThink joukko joka ei unohda mitään eikä opi mitään. Sama yhteenhitsautuminen aiheuttaa sen että niitä muutamaa harvaa latvakakkosta suojellaan viimeiseen asti, heistä ne tarinat syntyy.

Kaikki ulkopuolelta tuleva arvostelu torjutaan suoralta kädeltä ("ei ne tiedä mitään eikä osaa mitään") ja muutokset tapahtuvat vain hirveän itkemisen ja huutamisen jälkeen.

Ei tämä ole sotilaskoulutuksen ongelma lääkärit ja insinöörit kärsivät samasta jos pääsevät kaivautumaan poteroihinsa.

Sitten, kun minusta tulee Suomen diktaattori raakkaan rajusti kadettiupseerien virkoja, lisään ammattialiupseerien määrää ja laitan MPKK:n pölkylle.

MPKK ei ole tiedekorkeakoulu eikä sen pitäisi esiintyä sellaisena, laitetaan laitos samalle viivalle Ecole Polytechniquen tai West Pointin kanssa niin saadaan nauraa. Jos upseerikoulutusta halutaan jatkaa nykymuodossaan niin laitetaan sen nimeksi reilusti MPAMK. Itse yhdistäisin kadiksen Helsingin yliopistoon ja uudistaisin rajusti tutkintovaatimuksia siten että yleistieteelliset opinnot yhdistyvät sotilasaineisiin. Alipupseeriopinnot esim HELIA:n yhteyteen.

Virkakiertoon USA:sta tuttu up-or-out, poikkeuksena erikoisupseerit.
 
Up or out olisi kyllä syvään käypä muutos.

Ihan terveehköjä, mutta tosiaan aika pienessä kuplassa eläviä tuntuvat useimmat ammattisotilaat olevan.

Hyviä tyyppejä mahtuu paljon joukkoon, ja tietyt arvot ja toimintatavat poikkeavat yleisistä yhteiskunnan keskimääristä rajusti edukseen.
 
Mutta asiaan: tuo kirjoitus on mielestäni aivan hiton hyvä ja tosiaan elämänmakuinen. Vahvistaa vain käsitystäni siitä, että useimmat, se suurin valtaosa pv:n henkilöstöstä, ovat organisaationsa suola. Organisaation, jota mielestäni voisi käyttää tehokkaammin ja paremminkin, tämä väite nyt sitten ilman minkäänlaista mahdollisuutta perusteluihin ja tietty kompetenssin puute hyvin omakohtaisesti ymmärtäen.
 
Tämä on yllättävä esiintulo enkä keksi mitään erityisen ajankohtaista aihetta, mihin kirjoitus voisi liittyä. Tämän vuoksi en voi välttyä mielikuvalta, että ihan kuin aloitusviestissä esitetty Tommi Kangasmaan kirjoitus olisi sisältönsä ja julkaisuajankohtansa perusteella kirjoitettu jonkinlaiseksi vastineeksi nimimerkki pstsian täällä julkaisemalle PV:n palkattua henkilökuntaa kohtalaisen kärkkäästi käsittelevään kolumni-tyyppiseen kirjoitukseen.

Kaikki ulkopuolelta tuleva arvostelu torjutaan suoralta kädeltä ("ei ne tiedä mitään eikä osaa mitään") ja muutokset tapahtuvat vain hirveän itkemisen ja huutamisen jälkeen.

Tässä mielestäni on Puolustusvoimilla peiliinkatsomisen paikka ja selkeä kehityskohde. Ulkopuolelta tulevaa arvostelua ei osata kohdata eikä varsinkaan omia virheitä tai puutteita osata myöntää. Sotaväki ja sen sosiaalinen yhteisö elää omassa kuplassaan, joka saa voimansa kuplan sisäisestä selkään taputtelusta ja muusta itseriittoisuudesta. Sitten kun kuplan ulkopuolelta kuuluu kriittistä arvostelua, niin se tyypillisesti säikäyttää eikä siihen osata suhtautua. Lopputuloksena yhteisö nousee syvästi loukattuna takajaloilleen ja aloittaa itkupotkuraivarin roiskien enemmän tai vähemmän hallittuja argumenttejaan minne sattuu.

Taannoisen KTM Mika Aallon väitöskirja ja sen aiheuttama myrsky vesilasissa on tästä erinomainen, lähes paraatiesimerkki. Aalto teki tieteellisen tutkimuksen ja sai vastaansa poikkeuksellisen voimakkaan epätieteellisen itkupotkuraivarin. Ihan kuin viisivuotias ei olisi saanut vanhempien päättäväisyyden ansiosta tahtoaan läpi karkkihyllyn kohdalla.

Tieteelliseen tutkimukseen on aina vastattava tieteellisin menetelmin muodostetuilla vasta-argumenteilla, joiden tehtävä on haastaa tutkimuksessa esitetyt väitteet ja tavoitteena niiden kumoaminen - tieteellisin menetelmin.

MPKK:n ja sen henkilökunnan olisi "tiedekorkeakouluna" pitänyt tietää tämä. Muuten vastakkain ovat tieteellinen tutkimus ja epätieteellinen mutuilu, jossa mutuilulla ei selviä voitolle - ainakaan sillä maaperällä, missä kamppailu käytiin, eli tiedemaailmassa.

Viisaampi ratkaisu olisi ollut tästä turhasta vääntämisestä luopuminen ja asian vaikeneminen, jolloin muun muassa asian näkyvä julkisuus ja sen ympärillä vellonut herkullinen mediapeli olisivat jääneet puuttumaan. Ehkä tämän ymmärtäminen olisi sitten vaatinut sitä Aallon peräänkuuluttamaa strategista ajattelukykyä ja laaja-alaista pelisilmää. Tällöin pystyisi tehokkaasti hahmottamaan minkälaiseen kamppailuun milläkin areenalla omat paukut tosiasiassa riittävät. Ei mopolla moottoritielle kuuluu myös vanha automiehen sanonta.

Lopullinen tuomio oli tässäkin tapauksessa Mika Aalto 10 - MPKK ja PV 0. Näin ei asianlaita ole tietenkään Puolustusvoimien sisäisten eri poikaporukoiden mielestä, mutta ulkoisen yhteiskunnan ja erityisesti tieteellisestä näkökulmasta kylläkin.
 
Viimeksi muokattu:
Tämä on yllättävä esiintulo enkä keksi mitään erityisen ajankohtaista aihetta, mihin kirjoitus voisi liittyä. Tämän vuoksi en voi välttyä mielikuvalta, että ihan kuin aloitusviestissä esitetty Tommi Kangasmaan kirjoitus olisi sisältönsä ja julkaisuajankohtansa perusteella kirjoitettu jonkinlaiseksi vastineeksi nimimerkki pstsian täällä julkaisemalle PV:n palkattua henkilökuntaa kohtalaisen kärkkäästi käsittelevään kolumni-tyyppiseen kirjoitukseen.
Et ole ainoa jolle tuli mieleen tuo mielikuva. Kun ottaa huomioon ajallisen yhteyden pstsian kirjoitukseen ja sen, ettei mediassa ole aihetta muutoin käsitelty pidän tuota varsin todennäköisenä. Ei tämä kuitenkaan mitään Kangasmaan kirjoitukselta pois ota, joskin joku voisi kokeilla linkittää tai kopioida kommentteihin pstsian kirjoituksen.

Jokirannan esittämät pointit ovat mielenkiintoisia (vain mpkk:n osalta):
"Teologien ja upseerien akateemista vapautta ei voi olla olemassa kirkon ja armeijan puitteissa. Kun ei ole akateemista vapautta, ei ole aivan varmaa akateemisuuttakaan, koska vapaa ja riippumaton opponointi puuttuvat.

Kenttäpiispa ei ole piispa, koska hänellä ei ole seurakuntia eikä maanpuolustuskorkeakoulu ole yliopisto, koska siltä puuttuvat vastavoimat."
 
Tarinat ja myytit – stereotypiat ammattisotilaista Suomessa
12.12.2013 16:01 Tommi Kangasmaa

Juoppoja, hierarkisia, sotahulluja, simputtajia, herrasmiehiä, lainkuuliaisia, luotettavia... Stereotypiat ammattisotilaista ovat muokkautuneet tuhansin tavoin ja niitä uusinnetaan yhä uudestaan ja uudestaan mediassa, elokuvissa, mielipidepalstoilla ja kirjoituksissa. Mitä on ammattisotilaan formun takana ja mistä stereotypiat rakentuvat?

Ensimmäinen stereotypia on elokuvailmaisun rakentama. Amerikkalainen elokuvateollisuus on tässä pääroolissa. Ne jotka eivät ole käyneet varusmiespalvelusta, rakentavat usein mielikuvansa Full Metal Jacketin, Platoonin, Jarheadin ja Hurtlockerin luomien mielikuvien perusteella. Hollywoodin kerronta sekoittuu sujuvasti muilta kuultuihin huhuihin. Signaalia voi vain vahventaa. Jos sitä häiritään erilaisilla tarinoilla, ne torjutaan häirintänä.

Mielikuva stereotypian pohjalta: huutamalla johtaminen, nationalismi, nöyryyttäminen, hierarkia, yksilön selviytymistarina, sankaruudella voittoon, paha saa palkkansa.

Toinen stereotypia on suomalaisten omien ja kavereiden inttikokemusten muuttuminen kertomuksiksi, myyteiksi ja inttihuhuiksi, joita toistetaan saapumiserästä toiseen. Näitä ovat ryyppäävät kapiaiset, vääpeli joka suksivajan katolle käski, muukalaislegioonan kaveri joka meni teltan seinästä läpi kalsareillaan hälytyksen sattuessa jne.

Mielikuva: alkoholin suurkulutus, epäsosiaaliset kouluttajat, ylikorostunut miehisyys.

Kolmas stereotypia on median rakentama. Yksittäiset tapaukset nostetaan yleisiksi esimerkeiksi. Näitä ovat mm. simputustapaukset, pieleen menneet materiaalihankinnat, yksittäiset lausunnot ja möläytykset.

Mielikuva: sovinistinen, luonnevikainen,”sotaleluihin” ihastunut koulukiusaajatyyppi.

Neljäs stereotypia muodostuu sotilasperinteestä ja sen ihailusta. Upseeri on herrasmies, joka ratsastaa moitteettomasti pukeutuneena neidon luo ojentamaan ruusun ja jatkaa matkaa taisteluun johtamaan voitokkaasti joukkojaan. Hän avaa ovet, puhuu ranskaa ja katkaisee shampanjapullon sapelillaan.

Mielikuva: upseeri ja herrasmies, komea, hyvin pukeutunut, maailmanmies, seuramies, ”piireissä”.

Jos todellisuus olisi kuvatun kaltainen, olisi otsikointi aivan toisissa sfääreissä. Lähes kaksikymmentä vuotta Puolustusvoimien palveluksessa on avannut varsin kattavasti sen, mikä identiteetti formun takaa löytyy. Varsin usein uniformun takana on tavanomainen perheenisä tai äiti. Paljon osallistumista lasten harrastuksiin, huolta ja murhetta, onnistumisia ja elämää naapurin insinöörin tai linja-autokuljettajan tavoin. Vähän räiskettä, paljon arkea.

Tämän päivän ammattisotilaan työidentiteetti on seitsemänkymmentäluvun ryyppäävistä kapiaisista ja Full Metal Jacketin karjuvasta kouluttajasta yhtä kaukana, kuin nuorison muistikuvat Kekkosesta. Johtamismallit ovat luonteeltaan samoja kuin useimmissa siviiliyrityksissä. Simputtaminen ja nöyryyttäminen kiellettyä.Työssäkin ollaan selvin päin.

Mielenkiintoinen kysymys on, pitäisikö näitä mielikuvia kuitenkaan romuttaa? Katoaako ammattisotilaan uniformusta jotain jos vastakkainasettelun, brutaalin fyysisyyden, sankaruuden ja pömpöösin sekä ylikohteliaan käytöksen lumous rikotaan? Myytit eivät ole myyttejä jos ne selitetään eivätkä tarinat tarinoita, jos niitä ei saa liioitella ja uusintaa. Hyvän tarinan ei tarvitse olla tosi. Haluammeko me uniformun taakse rakastavia ja helliä isiä, verkkareissa tallustelevia tietokonepelaajia, runoilijoita, homoja, rauhaa rakastavia ja tylsiä sotilaita? Voiko tällaisessa todellisuuskuvassa enää tehdä luokkaretkeä toiseen todellisuuteen ja luottaa siihen, että ammattisotilas takaa tämän elämyksen kuudeksi kuukaudeksi? Menettääkö tarina kiinostavuutensa?

Todennäköisesti menettää. Ei kukaan jaksa katsoa DVD:n lisäosaa, jossa näytetään, kuinka greenscreen tekniikalla ja Maya 3D-animaatiolla toteutettu taistelukohtaus on todella tehty. Illuusiota ei saa rikkoa.

Jos kertoisin omista kokemuksistani vuosien varrelta, kertoisin tarinan, jossa ei ole mitään seksikästä. Tarinan työstä, perheestä, sosiaalisuudesta, pitkistä päivistä ja harmaista sateisista odotteluista metsäautotien laidassa. Kertoisin toimistopäivistä, palavereista, seminaareista, asiakirjoista, kilpailutuksista, kahvitilaisuuksista ja tietokoneen loputtomasta naputtelusta.

Jos kertoisin totuuden stereotypia ykkösestä, tekisin helvetin tylsän elokuvan jossa huudettaisiin vähän, marssittaisiin kaksi kertaa vuodessa paraatissa, nöyryytettäisiin käskemällä punnertaa kaksitoista kertaa liikuntakoulutuksessa ja kertoisin siitä, että pahaa ja ilkeätä kouluttajaa ei sellaisenaan ole olemassakaan .

Jos kertoisin toisesta stereotypiasta, kertoisin punaviinin ääressä pelatuista lautapeleistä ja työntekijän läksiäisissä nautitusta samppanjalasillisesta. Saunaoluesta pitkän harjoitusleirin viimeisenä iltana.

Jos kertoisin kolmannesta, kertoisin ihmiselämään väistämättä kuuluvasta kohinasta, satunnaisuudesta ja tavanomaisista konflikteista ja ylilyönneistä. Kertoisin samaa tarinaa, kuin toimittaja kertoisi omasta työyhteisöstään. Ei sekään myisi yhtään lehteä.

Jos kertoisin neljännestä, kertoisin ratsastustaidottomuudesta, pienestä pankkitilistä, josta ei osteta sapelia tai samppanjaa, kertoisin kohteliaisuudesta, joka onneksi vielä kuuluu alamme opiskeluun.

Jokainen kertoo tarinaansa yhdestä polttopisteestä oman elämänsä havainnoijana. Yksilön ominaisuuksiin kuuluu se, että hän jatkaa ja vahventaa myyttejä ja kertoo toisten tarinoita. Stereotypiat Puolustusvoimista ovat pääosin myyttejä ja tarinoita, mutta onhan niitä mukava saunailloissa uusintaa.

Minä kirjoitan tätä kirjoitusta harmaat housut ja harmaa takki päällä harmaassa iltaan kääntyvässä Suomessa tavallisessa keinovalolla valaistussa toimistossa.

Näkemykseni ovat omiani, eivätkä edusta työnantajani kantoja.
Kirjoittaja on valtiotieteilijä, ammattisotilas ja tuottaja joka haluaa realismia yhteiskunnalliseen keskusteluun.

No mitä seksikästä tosiaan näissä hiljaisissa ammattilaisissa on? Jos heistä kertoisi tarinan, se olisi kuin Antti Hyryn Uuni. Siinä muurari rakentaa uunia. Koko kirjan. Eikä tapahdu mitään.

ryyppäävät kapiaiset, vääpeli joka suksivajan katolle käski, muukalaislegioonan kaveri joka meni teltan seinästä läpi kalsareillaan hälytyksen sattuessa jne.

Ylivääpeli P työskenteli koulutuskieltoon juouduttuaan rättivaraston vääpelinä. Luovutin hänelle varusteeni siviiliin lähtiessä.
 
Niin siis se "sukset jalassa pp-vajan katolle poistu -myytti" yhdistetään P:hen.
 
Edellä nimimerkki Laamanator kiteytti hyvin tämän aiheen.
En edelleenkään ymmärrä miksi MPKK:n rooli opinahjona yritetään jotenkin väkisin rinnastaa tiedeyliopistoon.
 
Edellä nimimerkki Laamanator kiteytti hyvin tämän aiheen.
En edelleenkään ymmärrä miksi MPKK:n rooli opinahjona yritetään jotenkin väkisin rinnastaa tiedeyliopistoon.

Yliopistot ovat maailman sivu olleet paikka säilöä erikoisia ja vähän hankalia ihmisiä tarjoamalla heille työttömyyden sijaan mahdollisuuksia ammatikunnan statusta lisäävään sosiaalisesti hyväksyttyyn puuhasteluun.

Mitä taas tulee itse aiheeseen niin upseerikunnassa on kait tietyt persoonallisuustyypit yliedustettuina. Sillä on seurauksensa hyvässä ja pahassa.
 
Yliopistot ovat maailman sivu olleet paikka säilöä erikoisia ja vähän hankalia ihmisiä tarjoamalla heille työttömyyden sijaan mahdollisuuksia ammatikunnan statusta lisäävään sosiaalisesti hyväksyttyyn puuhasteluun.

Mitä taas tulee itse aiheeseen niin upseerikunnassa on kait tietyt persoonallisuustyypit yliedustettuina. Sillä on seurauksensa hyvässä ja pahassa.

Ja loput vetävät kaikenkarvaisia EU-hankkeita.
 
Yliopistot ovat maailman sivu olleet paikka säilöä erikoisia ja vähän hankalia ihmisiä tarjoamalla heille työttömyyden sijaan mahdollisuuksia ammatikunnan statusta lisäävään sosiaalisesti hyväksyttyyn puuhasteluun.

Soo soo, yliopistot olivat alunperin paikka jossa koulutettiin pappeja, sittemmin ne ovat paikkoja jossa tuotetaan uutta tietoa tutkimuksen avulla.

Yliopistosta siis ei valmistu ammattiin (se on Ammattikorkeakoulun tehtävä) yliopistosta valmistunut osaa käyttää tieteellistä metodia ja on osoittanut että kykenee tuottamaan uutta tietoa.

Jos poliisi valmistuu poliisiammattikorkeakoulusta poliisin ammattiin niin miksi upseeri valmistuu tiedeyliopistosta?
 
Edellä nimimerkki Laamanator kiteytti hyvin tämän aiheen.
En edelleenkään ymmärrä miksi MPKK:n rooli opinahjona yritetään jotenkin väkisin rinnastaa tiedeyliopistoon.

Ei siinä mitään ihmeellistä pitäisi olla. Kyse on arvostuksesta ja upseerikunnan omista tarpeista. Kaikki muutkin johtajat ja asiantuntijat ovat jo iät ja ajat olleet ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita eli maistereita. Upseerien olisi vaikea hakeutua siviilitehtäviin, kun niihin vaaditaan yleisesti ylempää korkeakoulututkintoa. Sitä vaatimusta ei selittämällä selätetä.

Poliisikoulukin muutti jo vuosia sitten nimensä Poliisiammattikorkeakouluksi, mutta tutkinto jäi edelleen toisen asteen tasoiseksi eli vastaa esim. autonasentajaa tms. Vasta nyt vuosia koulun nimenmuutoksen jälkeen myös perustutkinnon tasoa ollaan korottamassa alemmaksi korkeakoulututkinnoksi.
 
Yliopistosta siis ei valmistu ammattiin (se on Ammattikorkeakoulun tehtävä) yliopistosta valmistunut osaa käyttää tieteellistä metodia ja on osoittanut että kykenee tuottamaan uutta tietoa.

Yliopistosta valmistutaan suoraan moniin ammatteihin kuten opettajiksi, papeiksi, arkkitehdeiksi, lääkäreiksi, lakimiehiksi jne jne. Miksei sitten upseereiksikin?
 
Papiksi kai pitäisi käydä jotain evankelisluterialaisen kirkon taikuriseminaareja tms.? Suoraan kai teologian maisterin paperit eivät oikeuta titteliin kuten ei oikeustieteen kandidaatin tutkintokaan käyttämään itsestään nimitystä asianajaja. Useimmat yliopiston tutkinnot antavat sivistyksen, eivät ammattia. Moni yliopiston tutkinto kuuluisi ammattikorkeakouluun ja samoin moni amk:n koulutusohjelman ammattikouluun. Toiseenkin suuntaan poikkeuksia on.
 
Pari esimerkkiä.

Opettaja opiskelee kandidaatin tai maisterin tutkinnon lisäksi opettajan pedagogiset opinnot yliopistossa. Pedagogisiin opintoihin kuuluu harjoitteluvaihe eli auskultointivaihe, jonka järjestää ja jota valvoo kasvatustieteellinen tiedekunta. Esimerkiksi Helsingin yliopistolla on kaksi suoraan sen alaisuudessa olevaa valtion opetuskoulua, Viikin normaalikoulu ja Helsingin Normaalilyseo Ratakadulla. Ohjaavat opettajat ovat valtion virkamiehiä. Norssien opettajille lähetetään oman aineen auskultantteja perusharjoitteluun ja syventävään harjoitteluun. Kokenut opettaja pitää ryhmätunnit, valvoo auskultantin tuntisuunnitelmien teon ja seuraa auskultantin pitämät oppitunnit ohjaten häntä tunninpidossa. Tässä kenttäharjoitteluvaiheessa voi vielä opettajan tie nousta pystyyn.

Lääketieteen lisensiaatin tutkinto on paitsi akateeminen myös selkeästi ammattiin johtava tutkinto. Tästä johtuen suurin osa opinnoista on kaikille yhteistä ja pakollista. Tampereella tutkinnon viimeiset kaksi vuotta koostuvat kliinisistä jaksoista, eli opiskelijat harjoittelevat potilaan hoitoa sairaalan eri klinikoilla sekä terveyskeskuksissa opettajien ohjauksessa ja viimeisen kevätlukukauden ohjelmassa on vielä Verestysjakso. Tutkintoon kuuluu lisäksi 4 kk harjoittelua.

Helsingissä opinnot jaetaan prekliiniseen, kliinisteoreettiseen ja kliiniseen vaiheeseen.

Kliiniseen opetukseen kuuluu myös 5 viikon käytännön sairaalajakso yhden tai kahden viikon mittaisina jaksoina. Sairaalajakso muodostuu seuraavista kokonaisuuksista:
  • 2 viikkoa palvelua sisätautiosastolla
  • 2 viikkoa kirurgisella osastolla
  • 1 viikko keuhkosairauksien osastolla
  • Anestesiaviikko toteutetaan leikkaussalipalveluna lähiympäristön sairaaloissa. Ne ryhmät, jotka eivät ole sairaalajaksolla, saavat silmätautien opetusta.
Tämän jälkeen seuraa amanuenssivaihe. Amanuenssi on lääketieteen lisensiaatin tutkintoon kuuluvaa pakollista harjoittelua suorittava opiskelija. Toisaalta hän on harjoittelija, sairaalan työntekijä; toisaalta opiskelija, joka on saamassa käytännön opetusta ja harjoitusta kurssiaikana opitun teoriatiedon soveltamisessa. Sairaalan palkallisena työntekijänä amanuenssin suoritettavaksi kuuluu rutiiniluonteisia tehtäviä, joita amanuenssi ehkä jo hallitsee. On tarkoitus että amanuenttiaikana opitaan tiettyjä lääkärin ammattiin kuuluvia käytännön taitoja ja valmiuksia. Opiskelijana amanuenssi ei kuitenkaan voi ottaa täysin itsenäisesti vastuuta potilaista vaan hänen toimintaansa valvoo muu henkilökunta.

Tämän vuoksi on yliopistollisia sairaaloita, ja niiden palkkalistoilla olevat ovat valtion virkamiehiä.

A. F. Airo opiskeli Ranskan sotakorkeakoulussa akateemisen loppututkinnon yhdessä Charles de Gaullen kanssa. Heidän pääaineensa oli sotiminen.

Sellaista se vain on.
 
Mikähän tässä MPKK:n akateemisessa statuksessa kaikenkaikkiaan sieppaa? Moniko sen akateemisuuden tasoa moittiva on kyseisen lyseon käynyt, puhumattakaan sitten sen ulkomaisista vastineista joita tässäkin ketjussa on mainittu? Moneenko upseerin opinnäytetyöhön arvostelijat ovat tutustuneet? Tai verranneet niitä ulkomaisten opiskelijoiden vastaaviin?
Aika moni upseeri on suorittanut rinnakkaisen tutkinnon siviilipuolella enkä ole kuullut moneltakaan upseerin tutkintoa vähätteleviä lausuntoja. Kadista on sen sijaan kyllä kehuttu ulkopuolisten siviiliopiskelijoiden toimesta erityisesti luennoitsijoiden tasosta. Sotilasluennoitsijat kun ovat kaikki esiintymisen ammattilaisia virkansa puolesta ja pedagogiastakin on vähintään perusteet hallussa. Samaa ei voi sanoa kaikista siviiliyliopistojen professoreista.

Entä tarvitseeko upseeri akateemista tutkintoa? Upseeri tarvitsee yleissivistyksen ja suomalaisen opetuslaitoksen puitteissa se on tehokkainta toteuttaa upseereiden osalta MPKK:ssa. Periaatteessa upseerikoulutus voitaisiin järjestää kuten vaikkapa Sandhurstissa jossa suurimmalla osalla kadeteista on jo valmiiksi yliopistotutkinto siviilipuolelta. Suomalainen korkeakoululaitos vaan on sen verran tehoton, että kandin tutkintoonkin saatetaan tuhrata neljä vuotta, joten sisään tullessaan kadetit olisivat jo 23-24 vuotiaita. Siihen vielä pari vuotta sotilasopintoja päälle, niin valmistumisikä olisi tarpeettoman korkea.
Toisaalta opinnot voisivat olla yhtä yleisluontoisia kuin West Pointissa jossa lähes ainoa sotilaallinen asia ovat uniformut, sulkeiset ja honori. Kadetit ovat sotilaallisilta taidoiltaan heikompia kuin keskimääräiset suomalaiset reservinupseerit.
 
Back
Top