Euroopan ei pidä madella Putinin ja Trumpin edessä
Essee | Autoritaariset johtajat uhkaavat taas jakaa maailman keskenään, kuten 1930-luvulla. Euroopan on astuttava puolustamaan demokratian arvoja, kirjoittaa entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja.
Erkki Tuomioja
2.2. 2:00
Maailmantilanne alkoi näyttää 1930-luvun loppua kohden monien silmissä sellaiselta, että oli tehtävä valinta kahden diktaattorin,
Hitlerin ja Stalinin, välillä. Kaikkea
keskitysleirien ja gulagin kauheuksista ei tiedetty, tai ainakaan ei haluttu uskoa.
Monien valinta perustui lopulta siihen, kumpaa diktaattoria pelkäsi tai inhosi enemmän. Sen jälkeen moni vielä nenäänsä pidellen teki välttämättömyydeksi selittämästään valinnasta hyveen.
Liberaaliin demokratiaan luottavien ja sitä avoimesti puolustavien asema kävi ahtaammaksi.
Tänään maailman tila näyttää jälleen siinä suhteessa samanlaiselta, että jotkut katsovat olevansa pakotettuja tekemään valinnan
Donald Trumpin ja Vladimir Putinin välillä.
Stalinin ja Putinin samastaminen on toki paljon helpompaa kuin
Hitlerin ja Trumpin. Muistettakoon kuitenkin, ettei Hitler vielä vuonna 1936, jolloin monet ulkomaiset vieraat Berliiniin olympialaisissa loivat ihailevia katseita Führerin aitioon, ollut vasta kuin puhunut miljoonien juutalaisten poistamisesta ja Saksan suuruuden palauttamisesta.
Sekä Hitler että Trump harjoittelivat väkivaltaista valtaannousua, edellinen vuonna 1923 ja jälkimmäinen vuonna 2021. Trump oli jo päässyt ensimmäisen kerran valtaan perustuslain puitteissa.
Uuden virkakautensa Trump aloitti lupaamalla poistaa miljoonia maahantulijoita ja palauttaa Amerikan suuruuden. Hän on myös kohdistanut rajan muuttamisvaateita Panamaan, Kanadaan ja Grönlantiin.
Toisin kuin Venäjällä, Yhdysvalloissa on toki vielä jonkinasteisia pidäkkeitä vallan väärinkäytölle. Mutta luottamus maan läpipolitisoituun korkeimpaan oikeuteen on jo horjunut, ja
republikaanipuolueen tahto ja mahdollisuudet kontrolloida johtajansa toimia ovat samalla tasolla kuin
natsipuolueen ohjausvalta Hitlerin suhteen.
Siinä missä Euroopan johtajien on ollut helppoa ja täysin perusteltua tuomita autoritaariseen vallankäyttöön päätyneen Putinin valloitushalut ja kasvattaa tukeaan tämän uhriksi valikoituneelle Ukrainalle, Trumpin kommentoinnissa Eurooppa on ottanut sordiinon käyttöön ja korvannut kritiikin alamaisella parhain päin selittelyllä. Ei sotilaallisella voimankäytöllä uhkailua tee hyväksyttävämmäksi, että sitä kuvataan vain neuvottelutaktiikaksi.
On ymmärrettävää, että valtiojohtajien on säilytettävä toimivat diplomaattiset puhesuhteet Washingtoniin. Vaikka
arvopohja suhteille katoaisikin, jää yhteisiä intressejä vaalittaviksi. Se ei saa kuitenkaan tarkoittaa sitä, että kansalaisten olisi pidättäydyttävä kritiikistä välttääkseen saman kohtalon kuin K.-A. Fagerholm, joka tuomittiin vuonna 1936 sakkoihin julkaistuaan Arbetarbladetin päätoimittajana Saksan diktaattorin kunniaa loukanneen Elmer Diktoniuksen kirjoituksen.
Trumpin toimia täytyy voida arvostella samojen kriteerien pohjalta kuin Putininkin. Ja toki myös
Putinin tuomitsemisessa tulee välttää demonisoivan viholliskuvan levittämistä.
Pidättyvyys
Trumpin tai Putinin toimien arvostelusta ulotetaan herkästi myös heidän suojatteihinsa, oli kyse sitten Israelin Benjamin Netanjahusta tai Venezuelan Nicolás Madurosta.
Euroopan johtajia kalvaa pelko siitä, että
Trumpin arvosteleminen pelaisi
Putinin pussiin ja jättäisi hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Ukrainan heitteille.
Euroopan on jatkettava Ukrainan tukemista, kunnes maan suvereniteetin säilyttävä ja sille kelpaava rauhansopimus on mahdollinen. Ja jos Trump voi tällaisen ratkaisun aikaansaamista edesauttaa, on tuloksen kanssa elettävä, vaikka se olisi kaukana ihanteellisesta.
Pelättävä on ennemminkin sitä, että
Trump ja Putin päättyvät samankaltaiseen – vaikka maantieteellisesti vielä laajempaan – diiliin kuin minkä
Hitler ja Stalin sopivat elokuussa 1939.
Suomi tarvitsee nyt tervettä itseluottamusta.
Riippumatta siitä, miten ja milloin sota Ukrainaa vastaan saadaan päättymään, on Euroopan joka tapauksessa vahvistettava omaa ”strategista autonomiaansa” ja siihen sisältyvää itsenäistä puolustuskykyä. Oleellisinta ei ole silloin se, mikä on kunkin maan puolustusmenojen osuus kansantulosta, vaan se, minkälaiset ovat tarvittaessa EU:n kyvyt mobilisoida ja käyttää lisääntyviä voimavarojaan yhdessä. Kunkin
Euroopan maan oman
aseteollisuuden protektionistisen suojelun purkamisella voitaisiin heti saavuttaa merkittävästi lisää kustannustehokkuutta ilman menojen lisäämistä.
Naton jäsenenäkään ei tule luottaa sinisilmäisesti siihen, että pahan paikan tullen ratsuväki tulee valtameren takaa heti apuun. Molempia maailmansotia käytiin Euroopassa yli kaksi vuotta ennen kuin amerikkalaiset liittyivät demokratian puolustajiin.
Tärkeämpää kuin maailmansotaan varautuminen on kuitenkin sen toteutumisen ehkäiseminen.
Eurooppa ei enää ole amerikkalaiskatsannossa yhtä merkittävä kumppani kuin ennen, vaan amerikkalaisten huomio on kasvavassa määrin uhkaavaksi kilpailijaksi koetussa Kiinassa.
Trumpin Yhdysvallat antaa kuitenkin maan rinnalla vastuulliselta toimijalta näyttävälle Kiinalle mahdollisuuden laajentaa vaikutusvaltaansa.
Euroopan ei pidä tässäkään heittäytyä Yhdysvaltojen alamaiseksi.
Euroopan on rakennettava omaa suhdettaan Kiinaan tavalla, joka rohkaisee maata käyttäytymään mieluummin pandakarhun kuin susisotilaan tavoin.
Resilienssi, kyky selviytyä kriiseistä ja uhkaavista tilanteista, ei ole kiinni vain tai edes ensisijaisesti ulkoisista voimavaroista. Siihen kuuluu myös omiin kestäviin arvoihin perustuva itseluottamus, ei alamainen mateleminen voiman ja vallan edessä.
Kuten 1930-luvulla ei tullut hyväksyä valintaa
Hitlerin ja Stalinin välillä, ei meidän nytkään tarvitse kumartaa yhtäkään vallan väärinkäyttäjää, saati ottaa heidän
vihapuhettaan käyttöön. Nykymaailmassa Euroopalla on korvaamaton rooli
sääntöpohjaisen kansainvälisen yhteistyöjärjestelmän ja
liberaalin demokratian puolustajana, myös silloin kun sitä uhataan Yhdysvalloissa.
Euroopan roolin merkitys korostuu sitäkin kautta, että muu maailma näyttää olevan paljon välinpitämättömämpi sen suhteen, miten
Trump ja Putin valtaansa käyttävät – ainakin niin kauan kuin se ei heti uhkaa näiden maiden omia välittömiä intressejä.
Nämä kaksi autoritaarista johtajaa uhkaavat maailmaa muutenkin kuin sotilaallisesti. Yhtä eksistentiaalinen uhka kuin heidän
ydinaseensa on heidän välinpitämätön suhtautumisensa
ilmastonmuutokseen. Fossiilisten polttoaineiden tuottaminen, myynti ja käyttö ovat sekä Trumpin Yhdysvalloissa että Putinin Venäjällä väline, jota johtajat tarvitsevat
nationalististen suuruushaaveittensa toteuttamiseksi.
Tervettä itseluottamusta tällaisessa maailmassa tarvitsee nyt myös Suomi. Meidän ei tule sovittautua alamaiseen rooliin. Meidän pitää uskaltaa seisoa, puhua ja toimia siinä demokratiaa,
oikeusvaltiota,
ihmisoikeuksia ja
kansainvälistä oikeutta puolustavien toimijoiden joukossa, johon
Pohjoismaat ovat tähän asti johtavina maina pelottomasti kuuluneet. Eikä kyse ole vain rohkeudesta ja periaatteista, vaan siitä, miten pienet valtiot turvaavat asemansa ja tulevaisuutensa.
