Aiettä. Lauantaina puolilta päivin nautin edellisen savukkeeni, ja tiukkaa tekee. Koneisto huutaa nikotiinia, mutta toistaiseksi vielä sortumatta. Tavoitteena vihdoin lopettaa nikotiinin nautiskelu kaikissa muodoissaan (valitettavasti).
Tänään käsi kävi jo palaverissa kollegan nuuskapurkilla, mutta oli onneksi kerennyt tyhjentää itse.
Kauanko tätä tuskaa kestää?
Veli, joskus on vaikeaa. Kuule lohdutuksen sana: sinun ei tarvitse olla yksin taakkasi kanssa, sillä moni meistä ymmärtää ja jakaa tuskasi. Koeta pysyä lujana ja kamppaile kiusausta vastaan; olemme henkisesti tukenasi aina kun sinua koetellaan. Älä pelkää, että sinua hyljeksitään jos sorrut matkan varrella. Nouse ja anna askeleesi käydä uudelleen oikeata polkua entistäkin päättäväisemmin.
Terveisin
Sarek1
Grant(s)
Chester(field)
Mieti, missä tilanteissa ”miehet jotka tekevät ja näkevät vetävät väkevät” ja koeta löytää itsellesi etenkin alkuvaiheessa korvaava vähemmän haitallinen toiminto, josta luopuminen aikanaan on taatusti helpompaa kuin tupakasta luopuminen. Tupakan polton vähentäminen on hyvä alkutoimi. Nuuska sitten on itsensä pelsepuupin pyllystä kaivettua mönjää, älä kajoa siihen.
Lopetin öyhkyyttämisen 23,5v sitten. Sitä ennen olin rypenyt tupakan synnissä 15 vuotta 0,5-3 askin päivävauhdilla. Yhdessä vaiheessa olin 8kk polttamatta, mutta lankesin sauhuttelemaan uudelleen. Lopetin savustamisen, kun olin pariin otteseen rykinyt hallitsemattomasti yskien +1 dl limaa. Ei tuntunut mukavalta, kun yskimistä ei saanut millään loppumaan. Muistin silloin erään puistokemian dosentin, jonka olin nähnyt rykimässä vastaavalla tavalla vuosia aikaisemmin (hänellä sitä limaa oli tullut edessä olleseen ämpäriin ohikulkuhetkellä yli litra, yäk).
Ensmmäiset kaksi viikkoa ilman tupakkaa olivat minulle pahimmat. Tupakasta oli tullut työelämän puserruksessa minulle tauon ja pysähtymisen väline. Kaksi tai kolme röökiä peräjälkeen tarkoitti pidempää taukoa. Kuitenkin vain ensimmäisillä kolmella-neljällä sauhulla oli efektiivistä vaikutusta ja muu oli turhanaikaista tupruttelua. Nikotiinipurkka maistui pahalta, joten jätin sen reitin kokeilematta. Laastari oli minun tapauksessani samaa huuhaata, sillä sekään ei korvannut tuttia, joksi tupakka oli muodostunut. Tupakointi oli tuohon aikaan minulle myös sosiaalistava elementti; sauhutellessa ehti porista mukavia toisten kanssa.
Kokeilin kahvia korvikkena. Yleensä se oli työpaikalla lähinnä parkkihappoa mustana enkä ollut muutenkaan totuttautunut ko. juomaan, joten se ei onnistunut. Vaihdoin kahvin tilkkaseen vettä, se oli parempi veto. Ksylitolipurkalla runsaasti annosteltuna oli laksatiivisia vaikutuksia. Sisupastillit toimivat tuttiritarille parhaiten silloin, kun pastillin pisti kielen päälle, imeskeli hetken ja imi ilman keuhkoihin huulia vain aavistuksen raottaen kielen päältä ”sisuhöyrynä”.
Parin kolmen kuukauden päästä totesin, että en tarvitse mitään korviketta. Vuoden päästä näin erään aiemman vakiotupakkapaikan ja voin vannoa, että puolen sekunnin ajan aistin, miltä ensisavut tuntuvat ja tuoksuvat. Häiriötila meni onneksi kuitenkin ohi saman tien. Sama tapahtui toisenkin kerran, mutta kokemus oli lyhyt. Myöhempinä vuosina savuja ei kaivannut enää lainkaan, ne ovat jääneet Eldankajärven jäälle.
Perhepiirissä on yksi +75v keuhkoahtaumapotilas. Se muistuttaa siitä, mikä on edessä ennemmin tai myöhemmin. Mennyttä ei pääse karkuun. Jälkiviisaana voin omasta kohdastani todeta: tiesin kyllä, mutta en ymmärtänyt. Se tuli vasta myöhemmin.