Ennen kuin ryhdymme toimeenpanemaan ikääntyvässä, kroonisesti velkaantuneessa ja hitaan talouskasvun maassa valtavia investointeja sotimisen varalle, on syytä kriittisille kysymyksille:
Keitä Naton vaatimat uudet puolustusinvestoinnit todellisuudessa palvelevat? Eivätkö ne johda vain kilpavarusteluun, jossa ei ole voittajia? Onko suurin hyötyjä lopulta Yhdysvaltojen aseteollisuus?
Toisin kuin muut Euroopan maat, olemme pitäneet koko ajan hyvää huolta puolustuskyvystämme ja säilyttäneet asevelvollisuusarmeijan, joka on tarkoittanut vähintäänkin ylimääräisen miljardin euron eli suhteessa bruttokansantuotteeseen 0,4 prosenttiyksikön lisäystä
puolustusmenoihin.
Toinen kysymys: Eikö pienen maan kannattaisi puolustuksessaan keskittyä oman maansa puolustamiseen, jos ja kun ulkopuolisten tuki on lopulta epävarmaa? Luotettavimpia kumppaneita ovat länsinaapurimme.
Kolmas kysymys: Eikö meidän pitäisi ulkopolitiikassamme tukea kansainvälisten sääntöjen noudattamista kaikissa maissa – eikä sievistellä Yhdysvaltojen miellyttämiseksi esimerkiksi kannanotoissa Israelin Gazassa toteuttamasta
kansanmurhasta ja muiden kansainvälisten sääntöjen rikkomuksista?
Ja viimeksi: Eikö olisi Venäjä-pelon lietsomisen sijaan parempi yrittää pitää yllä joitain yhteyksiä naapurimaahan? Eiväthän Neuvostoliiton hallitsijatkaan mitään pulmusia olleet, mutta silti tulimme heidän kanssaan toimeen.