Kaikki on tietysti mahdollista. Itse olen sen verran yksiniittinen mies, etten oikein viitsi valehdella, kun en jälkeenpäin edes muistaisi mitä tuli valehdeltua, mikä olisi ongelmallista siksikin, että minulla sentään on vielä omatunto. Mutta mitä maailmasta olen oppinut, niin siellä valehdellaan paljon. Eritoten sodassa. Voisi kai myös sanoa sen olevan joillakin ehkä geneettisen erityispiirteen(!)?
Mutta ”samusirkkoja” (Pinocchion omatunto) tarvitaan. Olen lukenut tältä palstalta jokaisen viestin sitten 24. helmikuuta ja täällä, 2000 km päässä Mariupolista, eräät ovat jo itsekin valmiita tekemään sotarikoksia: ei oteta ryssävankeja, pitäisi käyttää Tochkia Venäjän/Donbasin puolelle kaupunkeihin, käyttää jotain kaasuja jne.
Ei näin. Pitää olla ylevämpiä ihanteita. On yksi asia, että taistelun tiimassa ja kiihkossa voi yhtä ja toista tapahtua, ja jätkiä kaatuu enemmän kuin ehkä vain kahta tuntia myöhemmin adrenaliinin muututtua tärinäksi menisi, mutta taistelun tauottua itsekurin ja auktoriteetin kautta laskeutuvan kurin pitää palata. Jos sotilaat itse eivät sitä hiffaa, niin jonkun täytyy tehdä se selväksi ja pakottaa se voimaan. Jonkun täytyy olla Samu Sirkka.
Esitän valistusupseeri- ja aliupseerivakanssien perustamista suomalaisiin pataljooniin: kokonainen Samu Sirkka -joukkue! Henkilöstö saadaan kerättyä suomalaisen peruskoulujärjestelmän reservistä, luokan- ja aineenopettajista. Ne tulevat tarvittaessa kertomaan sormi pystyssä, kun ”taas vähän lipsuu” ja ”oliko toi nyt mukavasti tehty?”, ja valamaan uskoa parempaan huomiseen - ”Why we fight?”