Ukrainan sodan havainnot ja opetukset

Toiveesi saattaa vielä toteutuakin. Usko ryssän ylivertaisuuteen on kärsinyt inflaation ukrainan sodan myötä
En halua sotaa missään nimessä Suomeen, enkä usko että sitä tapahtuisi omana elinaikana. n. 40 vuotta lisää. Tarkoitin komentillani lähinä sitä että jos rysyn armeja ois olisi kohdannut oikeasti oikean armejan niin olisi ollut rumaa jälkeä. Vaikka nykysin Ukraina armeja on varmaan yksi maailma parhaista ei se sitä sodan alussa ollut.
 
Nyt toivon hartaasti että tässä ei tarkoiteta sitä että päästetään ryssä syvyyteen ja yritetään liikkuvuudella se murjoa. Vaan mitä? Että droneilla, tykistöllä ja lentopommeilla pyritään tuhoamaan se ennenkuin ollaan kontaktissa eli ihan kuin ukrainassa?

Selittäkääs joku viisaampi.


”Me emme halua taistella niin kuin ukrainalaiset taistelevat. Ei mikään länsimaa – ja väitän myös, ettei mikään itämaa – halua taistella sillä tavalla, johon Ukrainassa on menty olosuhteiden pakosta, koska liike on otettu pois.”


Suomen asevoimilla pitää olla kuitenkin kyky puolustautua sille edullisilla paikoilla, ettei vihollisen toiminta olisi pelkkä läpijuoksu, Jaakkola painottaa.


Hän puhuu ”alivoimaisen taktiikasta”. Siitä, että ollaan vahvoja itselle edullisilla paikoilla.


”Ei voi olla niin, että me sallimme sen, että jämähdämme johonkin jäykkään puolustukseen ja sitten odotamme, että naapuri massuttaa epäsuoran tulen ja droonit siihen – ja sitten ollaan kuin Ukrainassa. Ei missään tapauksessa”, hän sanoo.”

Itse luin tuon niin, että fpv-droonit on mullistaneet sodankäynnin Ukrainassa osin siksi että pitkässä kulutussodassa ei ole ollut muuta mahdollisuutta. Molemmat osapuolet yhä käyttää raskasta kalustoa, tst-hekoja ja ilmavoimia aina kun niitä on saatavilla. Usein näitä ei ole käytössä, koska molempien asevoimat on monien suorituskykyjen osalta pahasti kuluneita. Siksi Venäjä hyökkää mopoilla ja uket puolustautuu ampumalla fpv-drooneja poteroista.

Puolustussodan suunnittelu jäykkien drooneilla puolustettujen asemien varaan olisi maginot-linjan rakentamista 1.maailmansodan jälkeen. Tehokas tapa käydä sellaista sotaa jota kaikki osapuolet pyrkii välttämään.
 
Mitähän siitä seuraisi jos dronella posauttaisi yhden venäjän ydinohjuksista. Venäjä kun niitäkin ajelluttaa uhkauksiensa takeeksi. Itse ydinräjähdystähän tuosta ei ilmeisesti seuraisi mutta likainen pommiko kuitenkin? Vai olisiko dronen pienellä kranaatilla edes sitä vaikutusta.

Aikamoinen haloo olisi seurauksena varmasti vaikka Ukraina ei osallisuuttaan tunnustaisikaan. Johan sitäkin paheksuttiin kun Ukraina iski Venäjän mannertenvälisen ydinaseistuksen keskeiseen tutka-antennitakennelmaan.
 

Liitteet

En tiedä, onko sen enempää tehty analyysiä Ukrainassa taistelleista suomalaisista, mutta teenpä tähän omani.

Olen lukenut Ralf Sirenin kirjan ja katsonut miehen haastatteluja. Olen myös katsonut Veeti Rautamiehen haastattelun.

Huomionarvoista on se, että molemmat ovat saaneet reservinupseerikoulutuksen.

Siren on päälle 30 v, hänellä on korkeakoulututkinko (DI) ja kokemusta myös siviilielämän johtamisesta.

Rautamies on vähän päälle 20 v, ja hän on jäänyt suoraan vm-palveluksen jälkeen PV:lle töihin.

Siren toimi Ukrainassa rivimiehenä, ryhmänjohtajana, joukkueenjohtajana sekä välillä vastaavana komppanianpäällikkönä.

Rautamies toimi ainoastaan rivimiehenä.

Miesten lähestymistapa kentällä nähtyyn ja koettuun on pitkälti täysin eroava.

Siren haki jatkuvasti parannuksia ja pyrki kehittämään toimintaa (kuten diplomi-insinöörin kuuluu). Tästä rakentavasta kriittisyydestä hän joutui usein napit vastakkain ylempien (ukrainalaisten) esimiesten kanssa. Hän myös huomautti suomalaisen ja ukrainalaisen maaston sekä koulutustason eroista, ja siitä ettei Ukrainan kokemukset ole täysin 1:1 siirrettävissä suomalaisiin oloihin.

Rautamiehen puheista huokui taas 'embrace the suck' -mentaliteetti. Sen sijaan, että olisi etsitty ratkaisuja, hänen mielestään koulutuksen pitäisi siirtyä samanlaisen kurjuuden sietämiseen kuin ukrainalaiset ovat kokeneet (ei telttoja, ei pesumahdollisuuksia viikkoihin, ei rotaatioita ja lomia, kahden viikon taisteluvaihe jne).

Näkökulmien eroissa näkynee paitsi luonteiden niin myös elämänkokemuksen ja iän tuomat eroavaisuudet. Rautamies on ilmeisesti vähän rikkonaisesta perheestä/vaikeasta lapsuudesta, joten hän on 'tottunut pärjäämään'. Tietynlainen kovuuden tavoittelu ja selviytyminen lienevät hänelle tavallista kuin kahvinkeitto. Siren taas kaiketi on suhteellisen normaalista, keskiluokkaisesta perheestä. Koulutus ja työura ovat opettaneet proaktiiviseen toimintaan ja asioiden jatkuvaan kehittämiseen sekä parantamiseen. Tavoitteita pitäisi saavuttaa ilman yli-inhimillisen ponnistelun vaatimusta.

Myös heidän palveluksensa Ukrainan asevoimissa eroaa toisistaan. Rautamies toimi rivimiehenä, ilman mahdollisuutta vaikuttaa toimintaan sen suuremmin. Siren taas yleni johtotehtäviin, missä oli mahdollisuus vaikuttaa ja näki myös laajempaa kuvaa yksittäisen poterojampan yli, mm. systeemin valuvirheistä ja toimimattomuudesta.

Ylläoleva korostaa sitä, että luettaessa suomalaisten kokemuksista Ukrainassa tulee heidän kertomuksiaan reflektoida heidän taustoihinsa, koulutukseensa ja rooliinsa. Muuten tulee liian suuria yksinkertaistuksia ("dronet voittavat kaiken, 80% tappioista on droneilla" kun todellisuus on se, että kummallakaan osapuolella ei ole tarpeeksi epäsuoran tulen ammuksia ja pst-aseita, jolloin droneilla joudutaan korvaamaan tätä puuttuvaa suorituskykyä).

'Miksi?' on edelleen varsin pätevä, ja aivan yhtä ärsyttävä kysymys.
 
En tiedä, onko sen enempää tehty analyysiä Ukrainassa taistelleista suomalaisista, mutta teenpä tähän omani.

Olen lukenut Ralf Sirenin kirjan ja katsonut miehen haastatteluja. Olen myös katsonut Veeti Rautamiehen haastattelun.

Huomionarvoista on se, että molemmat ovat saaneet reservinupseerikoulutuksen.

Siren on päälle 30 v, hänellä on korkeakoulututkinko (DI) ja kokemusta myös siviilielämän johtamisesta.

Rautamies on vähän päälle 20 v, ja hän on jäänyt suoraan vm-palveluksen jälkeen PV:lle töihin.

Siren toimi Ukrainassa rivimiehenä, ryhmänjohtajana, joukkueenjohtajana sekä välillä vastaavana komppanianpäällikkönä.

Rautamies toimi ainoastaan rivimiehenä.

Miesten lähestymistapa kentällä nähtyyn ja koettuun on pitkälti täysin eroava.

Siren haki jatkuvasti parannuksia ja pyrki kehittämään toimintaa (kuten diplomi-insinöörin kuuluu). Tästä rakentavasta kriittisyydestä hän joutui usein napit vastakkain ylempien (ukrainalaisten) esimiesten kanssa. Hän myös huomautti suomalaisen ja ukrainalaisen maaston sekä koulutustason eroista, ja siitä ettei Ukrainan kokemukset ole täysin 1:1 siirrettävissä suomalaisiin oloihin.

Rautamiehen puheista huokui taas 'embrace the suck' -mentaliteetti. Sen sijaan, että olisi etsitty ratkaisuja, hänen mielestään koulutuksen pitäisi siirtyä samanlaisen kurjuuden sietämiseen kuin ukrainalaiset ovat kokeneet (ei telttoja, ei pesumahdollisuuksia viikkoihin, ei rotaatioita ja lomia, kahden viikon taisteluvaihe jne).

Näkökulmien eroissa näkynee paitsi luonteiden niin myös elämänkokemuksen ja iän tuomat eroavaisuudet. Rautamies on ilmeisesti vähän rikkonaisesta perheestä/vaikeasta lapsuudesta, joten hän on 'tottunut pärjäämään'. Tietynlainen kovuuden tavoittelu ja selviytyminen lienevät hänelle tavallista kuin kahvinkeitto. Siren taas kaiketi on suhteellisen normaalista, keskiluokkaisesta perheestä. Koulutus ja työura ovat opettaneet proaktiiviseen toimintaan ja asioiden jatkuvaan kehittämiseen sekä parantamiseen. Tavoitteita pitäisi saavuttaa ilman yli-inhimillisen ponnistelun vaatimusta.

Myös heidän palveluksensa Ukrainan asevoimissa eroaa toisistaan. Rautamies toimi rivimiehenä, ilman mahdollisuutta vaikuttaa toimintaan sen suuremmin. Siren taas yleni johtotehtäviin, missä oli mahdollisuus vaikuttaa ja näki myös laajempaa kuvaa yksittäisen poterojampan yli, mm. systeemin valuvirheistä ja toimimattomuudesta.

Ylläoleva korostaa sitä, että luettaessa suomalaisten kokemuksista Ukrainassa tulee heidän kertomuksiaan reflektoida heidän taustoihinsa, koulutukseensa ja rooliinsa. Muuten tulee liian suuria yksinkertaistuksia ("dronet voittavat kaiken, 80% tappioista on droneilla" kun todellisuus on se, että kummallakaan osapuolella ei ole tarpeeksi epäsuoran tulen ammuksia ja pst-aseita, jolloin droneilla joudutaan korvaamaan tätä puuttuvaa suorituskykyä).

'Miksi?' on edelleen varsin pätevä, ja aivan yhtä ärsyttävä kysymys.
Periaatteessa molemmat ovat oikeassa analyysin perusteella tuumiessa, sodassa on kurjia hetkiä ja aina löytyy parannettavaa. Ja ylempiin kapiaisiin on vaikea vaikuttaa. Voidaan myös kysyä, onko meillä sitten kovassa paikassa päteviä sotatyön johtajia.
 
Back
Top