Viimeiset laukaukset kuuluivat saarella kello puoli seitsemältä perjantai-iltana.
Norjan poliisin erikoisryhmä otti ampujan kiinni, pani hänet käsirautoihin ja riisui hänen aseensa – puoliautomaattisen metsästyskiväärin ja käsiaseen. Sitten hänet talutettiin saaren poikki vanhaan päärakennukseen, siihen valkoiseksi maalattuun puutaloon, joka sijaitsi lähimpänä lauttarantaa ja jonka seinässä luki suurin punaisin kirjaimin
UTØYA.
Vainajat makasivat eri puolilla saarta, ja heidän ympärillään olivat ne haavoittuneet, jotka vielä taistelivat elämästään. Uhreja oli märillä kallioilla, alhaalla vedenrajassa, vedessä, neulasten ja käpyjen peittämillä poluilla ja harvassa metsikössä kuusien ja mäntyjen siimeksessä sekä vanhassa kahvilarakennuksessa, jossa entinen pääministeri niin innostavasti aiemmin päivällä oli puhunut naisten tasa-arvosta.
Oli heinäkuun 22. päivä vuonna 2011.
Sade oli lakannut.
S
tian Vatnedal oli työskennellyt poliisina vasta kaksi viikkoa. Hänellä oli vapaapäivä, ja hän oli viettänyt sitä tyttöystävänsä ja kaksivuotiaan poikansa kanssa Tekniikan museossa Oslossa.
Kun he olivat matkalla kotiin, Vatnedalin puhelin soi. Soittaja oli hänen kaverinsa. Hän oli kuullut uutisista, että Utøyan saaressa tapahtui jotain.
Utøyan nimi oli Vatnedalille tuttu. Hän tiesi, että se oli Norjan suurimman puolueen Työväenpuolueen nuorisojärjestön AUF:n saari Oslon luoteispuolella. Uutisissa kerrottiin usein, keitä siellä oli käynyt. Tänään saaressa nuorten kesäleirillä oli vieraillut entinen pääministeri
Gro Harlem Brundtland.
Utøyalla oli ilmeisesti ammuttu ihmisiä, Vatnedalin kaveri sanoi puhelimessa.
Stian Vatnedal ajatteli, että kyseessä täytyi olla terrori-isku. Jokin ääri-islamistinen ryhmä varmaan, ehkä al-Qaida. Norjalaislehdet olivat julkaisseet kiisteltyjä pilakuvia profeetta Muhammedista. Pitkään oli sanottu, ettei olisi kuin ajan kysymys, kun Norjassakin tehtäisiin isku.
Se oli jo toinen suuri uutinen samana päivänä. Iltapäivällä, sillä aikaa kun he olivat olleet museossa, Oslossa oli tapahtunut valtava räjähdys. Vatnedal oli huomannut uutisotsikot televisioruudulla museon aulassa.
Mutta ajaessaan Oslosta kotiin Drammeniin hänelle ei tullut mieleen yhdistää Utøyaa ja räjähdysuutista toisiinsa.
Poliisi Stian Vatnedal kutsuttiin töihin Utøyalle joukkomurhan jälkeen.
Vatnedal oli 38-vuotias. Hän oli vasta valmistunut poliisikoulusta, mutta hänellä oli pitkä kokemus lastensuojelusta ja sosiaalityöstä. Hän oli ollut YK-tehtävissä Etelä-Sudanissa ja nähnyt väkivaltaa ja kuolemaa. Kuusi vuotta aiemmin yli sata ihmistä oli tapettu eri etnisten ryhmien välisessä konfliktissa sen aidatun YK-alueen portilla, jossa hän oli työskennellyt.
Hän soitti töihin ja sanoi, että voi tulla, jos tarvitaan. Poliisiasemalla oli kaaos. Vatnedalille sanottiin, että joku ottaisi häneen yhteyttä myöhemmin.
Kotona hän seurasi uutisia. Tietoja oli vähän. Norjan televisio oli vuokrannut helikopterin. Uutisissa näytettiin kuvaa, jossa ihmisiä ui poispäin Utøyan saarelta.
Illalla kerrottiin, että poliisi oli pidättänyt yhden epäillyn.
Yhdentoista maissa töistä soitettiin. Soittaja sanoi, että kuolleiden määrä Utøyan saaressa oli nyt poliisin tiedossa. Sitä ei vielä ollut kerrottu medialle.
”Hän sanoi, että heitä oli noin 80.”
”Olin šokissa. Olin luullut, että kuolleita oli vain muutamia.”
”Tiesimme kaikki, että kyse oli hyvin nuorista ihmisistä.”
Vatnedal määrättiin työvuoroon Utøyalle aamuksi.
”Hei, on aika nousta ja muuttaa maailmaa.” Teksti Utøyan lautan m/s Thorbjørnin laskusillalla.
Oli jo myöhä, kun
Lisbeth Røyneland pääsi perille Sundvoldenin hotellille.
Valtatie E16 oli ollut suljettu. Poliisi oli katkaissut sen ambulansseja ja pelastustyöntekijöitä varten. Oli pitänyt kiertää pikkuteitä.
Maaseutuhotellin piha oli täynnä hätääntyneitä ihmisiä.
Hotellista oli vain muutama kilometri lauttarantaan, josta Utøyan lautta lähti. Mutta sinne ei päästetty ketään. Poliisi oli sulkenut koko mantereen puoleisen rannan. Nuorten kesäleiriläisten omaiset oli ohjattu Sundvoldenin hotelliin.
Røyneland näki, miten bussit toivat pihaan huopiin kääriytyneitä šokissa olevia nuoria. Nämä tarrautuivat toisiinsa. Toiset itkivät hysteerisesti. Toiset olivat hiljaa eivätkä sanoneet mitään.
Monet olivat alusvaatteisillaan. Jotkut kävelivät sukkasillaan, ja sukissa oli verta.
Hän etsi tulijoiden joukosta
Synneä. Hän oli ajatellut, että he hakisivat tyttären ja ajaisivat kotiin. Sitä varten he olivat tulleet.
Lisbeth Røynelandin 18-vuotias tytär Synne oli kesäleirillä Utøyalla.
He asuivat Oslossa kerrostalossa. Iltapäivällä oli kuulunut jylinää. Røyneland oli ajatellut, että ukkonen, sillä koko päivän oli satanut.
Perjantai oli hänen viimeinen kesälomapäivänsä. Maanantaina alkaisivat työt.
Olohuoneessa oli ollut televisio auki. Ranskan ympäriajoa. Hän oli kuullut vaaratiedotteen piippaukset ja lukenut tv-ruudun poikki rullanneen tekstin. Voimakas räjähdys Oslossa.
Hän oli ajatellut heti kahta tytärtään. Nuorempi, 18-vuotias Synne, oli Työväenpuolueen nuorisojärjestön AUF:n leirillä Utøyan saarella.
Røynelandin mielessä kävi, että toivottavasti Synne ei ollut lähtenyt saarelta käymään Oslossa. Hän oli lähettänyt varmuuden vuoksi tekstiviestin.
Oletko vielä leirillä?
Synne oli vastannut heti:
Joo, miten niin?
Pommi keskustassa. Ei tiedetä vielä paljon, mutta monia loukkaantuneita ja ikkunoita rikki rakennuksissa hallintokorttelissa ja Carl Johanilla. Milloin tulet kotiin?
Herranen aika. Joo, kuulin siitä myös muilta. Onko teillä kaikki hyvin?
Juu, me ollaan ok. Kiva, että olet kunnossa.
Synne ei ollut enää vastannut. Røyneland oli ajatellut, että onneksi tytär oli turvassa saaressa.
Tunnin kuluttua hän oli lähettänyt uuden tekstarin.
Miten siellä menee?
Vastausta ei tullut.
Yhtäkkiä televisiosta oli kuulunut taas piippauksia. Uusi hätätiedote.
Ammuskelua Utøyalla.
Miten se oli mahdollista? Røyneland oli hätääntynyt.
Hän oli yrittänyt soittaa Synnelle, mutta tämä ei vastannut. Hän oli soittanut tyttöjen isälle, mennyt autoon, lähettänyt lisää tekstareita, soittanut yhä uudestaan, ajatellut, että Synnen puhelimesta oli varmasti akku loppu.
Mitä tapahtuu
Ystävä hyvä, ole niin kiltti ja vastaa please
Ystävä hyvä miten siellä menee?
Jalkapallokenttä Utøyan saarella.
Sundvoldenin hotellin aulassa joku kiinnitti seinään nimilistan.
Siihen oli kirjattu niiden nuorten nimet, jotka oli saatu saaresta turvaan. Jotkut heistä olivat paenneet ampujaa uimalla. Paikalliset ihmiset olivat pelastaneet heitä veneisiinsä vedestä. Loput oli poliisi evakuoinut sen jälkeen, kun se viimein oli päässyt saareen ja ottanut kiinni yhden epäillyn.
Lisbeth Røyneland luki nimiä. Hän kävi läpi listaa edestakaisin. Nimiä oli kymmeniä ja kymmeniä.
Synneä ei ollut listalla. Ehkä nimi oli kirjoitettu väärin. Røyneland tarkisti kaikki nimet uudestaan.
Hotelli oli täynnä ihmisiä. Vanhemmat etsivät lapsiaan, nuoret sisaruksiaan, kaverit niitä, jotka olivat kadonneet, kun he olivat juosseet pakoon poliisiksi pukeutunutta vaaleatukkaista miestä, joka oli kävellyt heidän perässään ja ampunut.
Røyneland etsi Synneä hotellihuoneista, joiden ovet olivat auki käytävälle. Hän ajatteli, että ehkä Synne oli mennyt nukkumaan. Se oli järjetön ajatus, mutta sen hän tajusi vasta myöhemmin.
Aamuyöllä omaiset kutsuttiin tiedotustilaisuuteen. Vanhempia ja sisaruksia oli paljon. He olivat saapuneet eri puolilta Norjaa.
Røyneland kuuli jonkun sanovan, että kuolleiden määrä oli nostettu kymmenestä kahdeksaankymmeneen.
Silloin kaikki hänen päässään hajosi.
Lautta m/s Thorbjørn kiinnittyi Utøyan rantaan. Stian Vatnedal oli tullut aamuksi töihin niin kuin oli sovittu. Hän oli pukeutunut poikkeuksellisen raskaisiin suojavarusteisiin. Poliisiunivormun päällä oli vahva luotiliivi, päässä kypärä, kotelossa vyöllä kaksi käsiasetta.
Oli epäselvää, toimiko ampuja yksin vai piileskelikö saarella muitakin. Ampuja oli antautunut poliiseille rauhallisesti. Kun häntä oli kuulusteltu yöllä Utøyassa, hän oli kertonut olevansa osa ryhmää.
Oli varhainen lauantaiaamu.
Vatnedal oli kuullut, että lautan kuljettajan puolisokin oli ammuttu mutta kuljettaja oli siitä huolimatta ajanut lauttaa koko illan. Tämä teki häneen vaikutuksen.
Mantereen puolella ranta oli täynnä ambulansseja, paloautoja, poliisiautoja, pelastustyöntekijöitä, viranomaisia ja vapaaehtoisia. Ihmisiä, ääniä, räikeitä neonvärejä. Vatnedalista oli tuntunut, että hän oli saapunut keskelle katastrofialuetta.
Perillä Utøyassa kesäaamu oli aivan hiljainen.
Viimeisetkin joukkomurhasta hengissä selvinneet nuoret oli viety pois saarelta myöhään illalla. Jäljellä olivat vain kuolleet. Heidät oli peitetty huovilla ja jätetty paikoilleen poliisitutkintaa varten.
Ensimmäinen uhri makasi peitteen alla heti lauttalaiturin vieressä.
Vatnedal ajatteli, että hän näytti niin pieneltä.
Stian Vatnedal kiersi saaren. Päärakennukselta ylös rinnettä kahvilarakennuksen luokse, alas pumppuhuoneelle, Rakkauspolkua pitkin saaren jyrkkää kallioista länsirantaa.
Neulasten ja käpyjen peittämää kapeaa polkua tosiaan kutsuttiin Rakkauspoluksi. Kun tätä
Kærlighetsstieniä käveli etelään, tuli uimapaikalle
Nakenuddeniin, Nakuniemeen. Siitä polku jatkui itärannan tasaisille kallioille ja eteenpäin Koulutalolle ja telttakentälle, jolloin oltiin taas saaren keskellä, missä tummanruskea puinen kahvilarakennus sijaitsi.
Poliisien täytyisi kammata koko saari ja etsiä mahdollisia rikoskumppaneita. Samalla piti vahtia, ettei ketään ulkopuolisia päässyt saarelle.
Vatnedal käveli saarta ympäri muiden poliisien kanssa järkyttyneenä ja ääneti. Oli mahdoton ymmärtää, mitä oli tapahtunut.
”Se julmuus, jonka näimme, oli enemmän kuin pystyimme käsittelemään.”
”Prosessoimme, prosessoimme ja prosessoimme.”
Huovan alta näkyi käsi. Maassa käden vieressä oli puhelin. Vatnedal huomasi, miten se värisi. Näytössä paloi valo.
Hänen täytyi vain antaa sen hälyttää. Omaisille ilmoitettaisiin vasta sitten, kun vainajien henkilöllisyys oli varmistettu.
Hän katseli vohvelikioskia. Se näytti siltä kuin se olisi edelleen auki ja tiskiltä voisi milloin tahansa tilata vohvelin.
Teltat olivat paikoillaan, makuupussit, reput. Kengät kahvilarakennuksen eteisessä. Ne olivat jääneet siihen, kun nuoria oli hypännyt ikkunasta ulos ruohikkoon ja juossut pakoon.
Pikkusalin nurkassa makasivat yhä paikoillaan ne vainajat, jotka olivat yhdessä yrittäneet piiloutua pianon taakse.
Joukkosurman jälkeen Rakkauspolun jyrkimmät kohdat on suojattu uudella aidalla.
PUHELIN MAASSA VAINAJAN VIERESSÄ VÄRISI.
Poliisin uhrintunnistusyksikön työntekijät saapuivat. Stian Vatnedal määrättiin avustamaan heitä.
Jokainen vainaja valokuvattiin. Vatnedal näki, että nuoret olivat paetessaan yrittäneet pysyä yhdessä. Monet makasivat toisissaan kiinni. Hän ajatteli, miten kauhuissaan heidän oli täytynyt olla, kun he olivat yrittäneet löytää piilopaikkoja pienestä saaresta.
Tutkijat polvistuivat ruumiiden viereen ja alkoivat dokumentoida kuolemaan johtaneita vammoja. Useimmiten ampuja oli tähdännyt päähän. Hän oli seissyt lähellä, ja koska hän oli asentanut aseisiinsa laserosoittimet, luodit olivat osuneet siihen, mihin lasersädekin.
He kirjasivat tunnistetiedot: hiusten ja silmien värin, arvet, tatuoinnit, lävistykset. Ottivat sormenjäljet ja dna-näytteet. Löytöpaikan gps-koordinaatit merkittiin muistiin. Kaikki vanhemmat saisivat halutessaan myöhemmin tietää, missä kohdassa saarta heidän lapsensa kuoli ja miten.
Sitten vainajat nostettiin ruumispusseihin, yksi kerrallaan. Vetoketjut suljettiin. Palomiehet kantoivat ruumiit lauttaan, joka kuljetti ne mantereelle. Siellä ne siirrettiin kylmäkonttiin.
Vatnedal muistaa ajatelleensa, että jos hänen lapsensa olisi kuollut, hän ei haluaisi, että tämä pantaisiin kylmäkonttiin.
Kaikki vainajat olivat kuolleet luoteihin, mutta hänellä ei ole muistikuvia verestä. Oli satanut, ja sade oli kastellut vainajien vaatteet ja heidän ihonsa, ja vedensekainen veri oli imeytynyt märkään maahan. Moni oli pudonnut jyrkänteiltä rantakallioille, missä veri oli huuhtoutunut järven kylmään veteen.
Hän pani merkille, miten ammattitaitoisesti ja huolellisesti uhrintunnistajat työskentelivät. Jollakin tavalla se helpotti hänen oloaan.
”He olivat fantastisia niiden hirveiden tekojen keskellä. Ymmärsin, että teimme sen, mikä täytyi tehdä.”
”Mutta luulen, että kukaan meistä ei pystynyt tajuamaan sitä kaikkea.”
He työskentelivät iltaan asti, mutta kaikkia kuolleita ei ehditty dokumentoida. Vatnedal lähetettiin yöksi kotiin lepäämään.
Sunnuntaiaamuna hän ja uhrintunnistajat palasivat takaisin.
Utøyan saaren länsiranta nousee vedestä jyrkkinä kalkkikivikallioina, joiden päällä Rakkauspolku kiertää.
A
strid Eide Hoem nukkui. Hän oli nukahtanut jo hotelli Sundvoldenin vastaanoton sohvalle. Varhain lauantaiaamuna hänen vanhempansa olivat auttaneet hänet autoon, ja hänen nukkuessaan he olivat ajaneet Osloon tuttavaperheen asuntoon. Siellä hän oli nukahtanut taas.
Hän oli 16-vuotias. Perhe asui Kristiansundissa Norjan länsirannikolla, ja Astrid kävi siellä koulua ja toimi AUF:n piirijärjestön puheenjohtajana.
Tänä kesänä hän oli matkustanut AUF:n kesäleirille Utøyalle toisen kerran elämässään. Hän oli jakanut teltan kolmen läheisimmän ystävänsä kanssa.
La olja ligge! tyttöjen sinisen teltan eteen ripustettu banneri oli vaatinut. He olivat tehneet sen itse. He vastustivat valtion suunnitelmia aloittaa öljynporaus uudella pohjoisella merialueella.
Hoemille ja hänen ystävilleen Utøya oli paikka, jossa ei sanottu, että haaveilette mahdottomasta tai että olette liian nuoria. Se oli paikka yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille nuorille poliitikon aluille. Kaikki tiesivät, että Työväenpuolueen seuraavat johtajat nousivat siitä joukosta, joka kävi Utøyalla.
Astrid Eide Hoem selvisi elossa Utøyan joukkomurhasta.
Leiri oli alkanut keskiviikkona. Torstai oli ollut täydellinen kesäpäivä. Astrid oli työskennellyt vohvelikioskissa yllään mansikkakuvioinen esiliina ja päässään olkihattu. Illalla häneltä oli kysytty, puhuisiko hän leirillä perjantaina, kun Gro Harlem Brundtland vieraili. Totta kai hän suostui, vaikka jännitti. Hän oli kirjoittanut puhetta koko illan.
Gron vierailu perjantaina oli sujunut hienosti siitä huolimatta, että oli satanut kaatamalla ja yhden tytön oli pitänyt lainata Grolle kumisaappaitaan. Utøyan perinteisiin kuului, että nuoret kutsuivat entisiä pääministereitäkin tuttavallisesti etunimellä.
Astrid oli pitänyt hyvän puheen. Lounaan jälkeen Gro oli lähtenyt. Siinä vaiheessa rankkasade oli sotkenut nurmikon niin kamalaksi liejuksi, että iltapäiväohjelman jalkapallo- ja lentopalloturnaus oli pitänyt peruuttaa.
Sitten Astrid oli kuullut äänen.
Ra-ta-ta-ta.
Hän oli kävellyt telttojen välissä ja ajatellut, että pojat ampuivat papatteja. Hänestä se oli huono vitsi. Leirillä oli juuri kerrottu valtavasta räjähdyksestä Oslossa, ja uutinen oli järkyttänyt kaikkia. Monien vanhemmat työskentelivät hallintokorttelissa, ja Työväenpuolueen päämaja oli aivan sen vieressä.
Muistikuvat ovat rikkonaisia.
Ihmisiä oli alkanut juosta hänen ohitseen. Ampuiko joku aseella? Hänkin oli juossut, kumisaappaat jalassa, farkut ja Gapin pusero yllään, seurannut muita Rakkauspolulle.
Kuka huusi, että joku ampui? Huusiko joku?
Ranta oli märkä ja jyrkkä ja liukas. Laukausten äänet olivat kuuluneet koko ajan lähempää. Joku oli huomannut kohdan, josta pääsi jyrkännettä alas. Oli muodostettu jono, vanhemmat olivat auttaneet nuorempia.
Astrid oli ryöminyt piiloon kallionkielekkeen alle. Hän oli lähettänyt vanhemmilleen tekstiviestin ja sanonut rakastavansa heitä enemmän kuin mitään muuta.
Hän ei voi olla varma, mitä hän muistaa ja mitä hän on kuullut myöhemmin. Mutta tekstiviestit ovat olemassa.
Ootte maailman parhaat vanhemmat.
Kello oli 17.29.
Ikke ring meg.
Älkää soittako mulle.
Astrid Hoem oli viimeisten saarelta pelastettujen nuorten joukossa. Hän oli odottanut šokissa, pelännyt, että hyökkääjiä oli useita, ollut varma, että Norjassa oli alkanut sota. Hän ei ollut uskaltanut liikahtaa piilopaikastaan eikä heiluttaa kättään apuun tulleille veneille.
Viimein hän oli lähettänyt uuden tekstarin äidilleen ja kertonut, että hänen ympärillään makaavan useita kuolleita.
Ainakin 10.
Äiti oli vastannut:
Apu on tulossa. Pysyttele paikoillasi 
Olet sitkein, jonka tiedän! Älä kirjoita Facebookiin, mitä näet.
Äiti minua pelottaa hirveästi, että kuolen.
Kun Astrid lopulta seuraavana päivänä oli turvassa tuttavaperheen asunnossa Oslossa, hän nukkui. Hän nukkui koko lauantain ja vielä sunnuntainakin ja heräsi vasta, kun muistojumalanpalvelus Oslon tuomiokirkossa oli alkamassa ja kirkon portaat olivat jo kauttaaltaan liljojen ja punaisten ruusujen peitossa.
Tuomiokirkko oli täynnä norjalaisia. Pääministeri, Työväenpuolueen johtaja
Jens Stoltenberg puhui. Hän vaati lisää demokratiaa, avoimuutta ja inhimillisyyttä.
Pääministeri oli itsekin aikonut käväistä puolueensa nuorten leirillä. Vierailu oli merkitty leiriohjelmaan lauantaiksi, mutta lauantaina saarella olivat olleet enää ruumiit, poliisi ja poliisin uhrintunnistajat.
Kolme päivää oli kulunut. Synne Røynelandin nimeä ei ollut kirjoitettu listalle Sundvoldenin hotellin seinälle.
Maanantaina Synnen äitiä Lisbeth Røynelandia kehotettiin lähtemään hotellista kotiin Osloon.
Synne oli ensimmäisiä, jotka tunnistettiin. Hän oli täyttänyt tammikuussa 18 vuotta ja ottanut tatuoinnin oikean käsivarren sisäpuolelle, pehmeään ihoon aivan kyynärtaipeen alapuolelle.
KJÆRLIGHET.
Hän oli tiennyt, ettei äiti pitänyt tatuoinneista, mutta jos käsivarressa luki
rakkaus, ei äiti kai voinut olla vihainen.
Ovikello soi. Poliisi ja pappi. Naapureita. Kukkia. Viestejä.
Lisbeth Røyneland ei muista noista päivistä kovin paljon.
Hautaustoimistossa hän ei osannut vastata kysymyksiin, joita perheelle esitettiin. Synnen isosisko valitsi arkun ja hautakiven ja siihen tekstin ja tekstin yläpuolelle linnun.
SYNNE OLI OTTANUT TATUOINNIN, KUN HÄN PUOLI VUOTTA AIKAISEMMIN OLI TÄYTTÄNYT 18.
Poliisi Stian Vatnedal määrättiin vartioimaan kaksia hautajaisia. Nuorten hautajaiset olivat valtavia tapahtumia. Oli satoja vieraita, ministereitä ja puheita.
16-vuotias Astrid Hoem joutui valitsemaan, keiden ystäviensä hautajaisiin hän meni. Hän katseli, kuinka hänen parhaan ystävänsä
Guro Vartdal Håvollin valkoinen arkku laskettiin hautaan Ørstassa. Hän puhui muistotilaisuuksissa ja ruusumarsseilla, joita järjestettiin eri puolilla Norjaa ja joihin osallistui satojatuhansia ihmisiä.
Siitä puheesta, jonka hän oli pitänyt Utøyalla Gro Harlem Brundtlandin edessä vähän ennen kuin ampuminen alkoi, hän ei muistanut mitään. Kaikki, mitä aikaisemmin sinä päivänä oli tapahtunut, oli pyyhkiytynyt pois.
Pari viikkoa myöhemmin hänelle ja muille eloonjääneille ehdotettiin käyntiä Utøyalla.
”Ajateltiin, että se auttaisi toipumistamme.”
Vanhemmat tulivat mukaan. Astrid Hoem muistaa ajatelleensa, miten outoa oli, että vanhemmat olivat siellä.
He kävelivät Rakkauspolkua yhdessä. Astrid näytti kalkkikivikalliosta sen syvennyksen, johon hän oli painautunut piiloon.
Ylhäällä jyrkänteellä hyökkääjä oli ampunut kymmenen nuorta, jotka olivat yrittäneet piiloutua maastoon ja maanneet varvikossa yhdessä. Yhdestoista oli jäänyt henkiin.
Sen jälkeen ampuja oli ryhtynyt tappamaan niitä, jotka olivat olleet laskeutumassa jyrkännettä. Hän oli seissyt Astridin yläpuolella ja ampunut.
Yksi luoti oli osunut Astridin viereiseen tyttöön. Tytön ote kalliosta oli irronnut, ja hän oli pudonnut alas kylmään veteen. Tunnin kuluttua ampuja oli palannut takaisin. Silloin hän oli ampunut saarelta poispäin uivia nuoria ja veneilijöitä, jotka olivat tulleet auttamaan heitä.
Astridin vanhemmat olivat kuvitelleet, että tyttären piilopaikka oli ollut parempi.
”He tajusivat, että ampuja oli varmasti nähnyt minut.”
Syyskuussa myös Stian Vatnedal palasi saarelle työtovereidensa kanssa. Se oli osa poliisien ja pelastustyöntekijöiden psyykkistä jälkihoitoa, debriefingiä.
Saari oli siivottu. Vohvelikioskin telttakatos oli viety pois.
Tyrifjordenilla oli hyvin hiljaista.
”Syksy Norjassa on masentava. Käynti saaressa oli vielä paljon masentavampi.”
Sen jälkeen hän ei ole mennyt takaisin.
ASTRID NÄYTTI PIILONSA. VANHEMMAT OLIVAT LUULLEET, ETTÄ SE OLI PAREMPI.
Psykologi
Freja Ulvestad Kärki oli miehensä kanssa lomalla Virossa, kun hänen puhelimensa perjantai-iltana 22. heinäkuuta soi.
Ulvestad Kärki on Vantaalla kasvanut norjansuomalainen ja yksi Norjan kokeneimpia trauma-asiantuntijoita. Heinäkuussa 2011 hän työskenteli projektipäällikkönä Norjan Terveyshallituksessa.
Hänet määrättiin suunnittelemaan, miten terrori-iskusta selvinneitä ja uhrien perheitä tuetaan. Työ täytyi aloittaa heti.
Iskut vaikuttivat suoraan tuhansiin norjalaisiin. Heidän joukossaan oli silminnäkijöitä ja elossa selvinneitä sekä näiden perheitä ja kavereita, surmansa saaneiden omaisia ja ystäviä, nuoria vedestä ja saaresta pelastaneita paikallisia asukkaita, mökkiläisiä ja läheisen leirintäalueen lomalaisia, Oslon pommi-iskussa haavoittuneita auttaneita ohikulkijoita, pelastustyöntekijöitä, ensihoitajia, lääkäreitä, poliiseja, uhrintunnistajia, oikeuslääkäreitä...
Kotimatkalla Ruotsin halki Ulvestad Kärki näki lööpit. Iltapäivälehdessä oli aukeaman juttu hänen oikeusministeriössä työskennelleestä työtoveristaan. Ulvestad Kärki oli lähettänyt tälle huolestuneita viestejä muttei ollut saanut vastausta. Lehdestä hän luki, että pommi-iskussa naisen pään lävitse oli sinkoutunut terävä puunsäle, mutta tämä oli hengissä.
Norjansuomalainen psykologi Freja Ulvestad Kärki on johtanut terrori-iskun jälkeistä psykososiaalista seurantaa.
Utøyalla oli ollut 564 ihmistä, kun 32-vuotias äärioikeistolainen oslolainen terroristi oli saapunut sinne perjantai-iltana kello 17.17. Sitä ennen hän oli räjäyttänyt Oslon hallintokorttelissa 950-kiloisen pommin, jota hän oli kenenkään huomaamatta rakentanut eräällä syrjäisellä maatilalla 82 päivää.
Pommi-iskussa Oslossa oli kuollut kahdeksan ihmistä. Utøyalla kuolleita oli 69. Valtaosa heistä oli 17–18-vuotiaita. Yhtä lukuun ottamatta kaikki löytyivät saaresta. Nuori georgialaisnainen oli hukkunut Tyrifjordeniin saatuaan luodista osuman selkäänsä. Hän oli matkustanut Norjaan varta vasten vieraillakseen leirillä.
Luodeista haavoittui 33. Ainakin yhdelle nuorelle asennettiin silmäproteesi. Raajoja täytyi amputoida.
Freja Ulvestad Kärki ei tuntenut ketään Utøyalla olleista nuorista. Mutta seuraavien vuosien aikana hän tapasi jokaisen kuolleen perheen ja valtaosan saarelta elossa selvinneistä nuorista.
Lisbeth Røynelandia hermostutti. Hänet oli kutsuttu terrori-iskussa kuolleiden omaisten viikonlopputapaamiseen lentokenttähotelliin Oslon Gardemoenin lähelle.
Tapaamispaikka oli salainen. Mediaa ei haluttu paikalle.
Myös psykologi Freja Ulvestad Kärkeä jännitti. Hän vastasi viikonlopun ohjelmasta.
Se oli minuutilleen suunniteltu: pienryhmätapaamisia mielenterveyden ammattilaisten ja trauma-asiantuntijoiden kanssa, luentoja surutyöstä, vertaistukea, yhteinen illallinen, norjalaisen artistin keikka.
Ulvestad Kärki muistaa viikonlopun hyvin. Heinäkuusta oli kulunut silloin vasta neljä kuukautta.
”Monet vanhemmat olivat huonossa kunnossa ja edelleen sairauslomalla. He eivät pystyneet käymään töissä.”
”Useat nuoret olivat käyttäneet kännyköitä piilopaikoissaan. He olivat soittaneet vanhemmilleen tai lähettäneet tekstareita. Sitten niitä ei enää tullutkaan. Se oli hirveä tilanne, ja se saattoi pahentaa vanhempien traumaa.”
Hotellissa puhuttiin siitä, mitä oli edessä.
”Mikä oli normaalia ja mikä ei, ja mistä sai apua. Mitä jos suru tulee vain vaikeammaksi eikä helpotu.”
Miten kauan esimerkiksi kannatti pitää nuoren huone ennallaan? Pystyisikö hänen tavaroitaan koskaan heittämään pois?
Lisbeth Røyneland saapui hotelliin. Se oli täynnä lapsensa menettäneitä vanhempia ja siskonsa tai veljensä menettäneitä sisaruksia.
”Meidät jaettiin ryhmiin.”
Ryhmissä puhuttiin siitä, miten heillä meni. Monen oli vaikea nukkua. He olivat ahdistuneita. Røynelandilla oli voimakkaita muistikuvia ja takaumia siitä illasta, jolloin hän etsi Synneä Sundvoldenin hotellista ja jolloin kaikki romahti.
Hän muistaa Bergenistä saapuneen psykologin. Psykologi neuvoi, miten päässä olevista kauhukuvista saattoi päästä eroon ajatusharjoitusten avulla.
Hän muistaa myös keskustelleensa erään toisen äidin kanssa. Miksi tytär ei uinut pois saarelta, sillä hänhän osasi uida kuin kala?
”Myöhemmin saimme tietää, että he olivat yrittäneet huolehtia toinen toisistaan.”
Talvi oli tulossa, ensimmäinen joulu.
Siitäkin he puhuivat paljon. Joulu pelotti. Pitäisikö matkustaa pois?
MIKSI TYTÄR EI OLLUT UINUT PAKOON? HÄNHÄN OSASI UIDA KUIN KALA.
Kesän jälkeen Astrid Hoem aloitti lukion. Hän oli antanut terrori-iskun jälkeen monta haastattelua ja puhunut muistotilaisuuksissa. Haastatteluissa hän oli sanonut asioita, joita hän myöhemmin katui. Ne olivat olleet liian henkilökohtaisia.
”Olimme 16–17-vuotiaita ja hyvin traumatisoituneita. Toimittajien olisi pitänyt ottaa se huomioon.”
Heti syksyllä hän meni mukaan Työväenpuolueen vaalikampanjaan.
”Se tuntui tärkeältä. Nyt se tuntuu oudolta.”
Paikallislehti oli kirjoittanut Utøyasta koko loppukesän. Kaikki tiesivät, ketkä olivat olleet siellä.
Hoem ei halunnut enää puhua Utøyasta. Lukiossa oli paljon uusia ihmisiä. Hän ei halunnut olla sielläkin
22juli-Astrid.
Mutta tavalliset asiat eivät tuntuneet miltään. Hoem ihmetteli, kun joku itki eroa poikaystävästä. Eihän poika ollut kuollut.
Oikeudenkäynti alkoi seuraavana keväänä, huhtikuussa 2012, ja se kesti kymmenen viikkoa.
Astrid Hoem matkusti Kristiansundista Osloon ja istui oikeussalissa niinä kahtena päivänä, joina hänen kahta ystäväänsä kuultiin todistajina. Muuten hän seurasi oikeudenkäyntiä videolta kotikaupunkinsa oikeustalossa.
Oslossa hän katsoi pukuun ja solmioon pukeutunutta terroristia.
”Hän näytti pieneltä ja heikolta ja mitättömältä.”
Selviytyneiden ja lapsensa menettäneiden vanhempien kertomukset tuntuivat tärkeämmiltä kuin se, kuka
Anders Behring Breivik oli.
Lisbeth Røyneland istui oikeussalissa Oslossa lähes joka päivä. Ennen oikeudenkäyntiä vanhemmille oli järjestetty tapaaminen, jossa heille selitettiin, mitä oikeudessa tapahtuu.
Oikeudenkäyntiin saapui satoja toimittajia ja kuvaajia. Terrori-isku oli Euroopan pahin sitten Madridin junapommien vuonna 2004.
”Pelkäsimme, että siitä tulee sirkus. Mutta niin ei käynyt.”
Røynelandia oli pelottanut, pystyisikö hän katsomaan valokuvia uhrien vammoista. Lopulta kuvat näytettiin vain tuomareille. Salissa omaisten edessä käytettiin nukkea. Sen avulla käytiin läpi jokainen luodinreikä.
Kuolleiden omaiset saivat lähettää oikeuteen valokuvan ja lyhyen tekstin jokaisesta 77 uhrista.
”Halusimme kertoa lapsistamme, keitä he olivat ja millaisia he olivat.”
Anders Behring Breivikin täytyi kuunnella, kun nämä kuvaukset yksi kerrallaan luettiin ääneen. Mutta hän liikuttui vain silloin, kun hänen omaa tekstiään, hänen verkossa julkaisemaansa manifestia, käsiteltiin.
Lisbeth Røyneland katseli, miten terroristi hänen silmissään pieneni.
”Hän pieneni päivä päivältä, kunnes hänestä tuli hyvin pieni.”
Yksi todistaja oli nähnyt piilopaikastaan, kun Synneä ammuttiin. Nyt Lisbeth Røyneland kuuli, miten hänen tyttärensä elämä päättyi.
Se oli tapahtunut Stoltenbergetillä noin kello 18.05, viisitoista minuuttia ennen sitä, kun Røyneland oli lähettänyt Synnelle uuden tekstiviestin.
Miten siellä menee?
www.hs.fi
