Alain de Benoist kuuluu Ranskan ”uuden oikeiston” keskeisiin ajattelijoihin. Haastattelu on julkaistu Breizh-info -verkkosivustolla 11.12.2018 ja sen on suomentanut Mika Keränen.
–
Kuinka arvioisitte näitä muutaman viimeisen viikonlopun tapahtumia?
–
Silmiinpistävintä tässä liikehdinnässä on mielestäni ennen muuta sen jatkuvuus. Vaikka hallitus odotti jännityksen laukeavan ajan myötä kansan saatua päästellä höyryjä, niin näin ei ole käynyt. Tämä taas on seurausta liikkeen osoittamasta poikkeuksellisesta päättäväisyydestä, mihin voidaan lisätä vielä se hämmästyttävä kypsyys, joka ilmenee liikkeen kannanilmaisuissa. Keltaliivit eivät ainoastaan ole kieltäytyneet määrittelemästä agendaansa ”oikeiston” tai ”vasemmiston” termein ja viitanneet päättäväisesti kintaalla niin puolueiden kuin ammattiliittojenkin kosiskeluille; he eivät myöskään ole langenneet yhteenkään lehdistön virittelemään ansaan, ja he osoittavat mediaa kohtaan pelkkää halveksuntaa. Televisiokameroiden edessä he esiintyvät ihailtavan tervejärkisesti, lujasti ja hämmentymättä mutta antamatta itsestään mitenkään ylikiihottunutta vaikutelmaa.
Heidän suuttumuksensa ja päättäväisyytensä osoittavat, että useimmat heistä ovat nyt päätyneet sellaiseen elämäntilanteeseen, missä heillä ei mielestään enää ole mitään menetettävää. Tässä suhteessa he ovat edustava otos siitä osasta Ranskan kansaa, joka on ymmärtänyt, että elämä ei voi jatkua tällaisena. Siksi he ovat nousseet kapinaan, joka on kehittymässä täydeksi kansannousuksi.
–
Eikö keltaliivejä kuitenkin ole arvosteltu turvautumisesta väkivaltaan?
–
Todetaanpa kuitenkin aivan ensiksi, että kaikkein pahin huligaani on
Emmanuel Macron. Juuri hän on katkaissut kansalaisyhteiskunnan (
corps intermédiaires) selän, kurjistanut keskiluokan, heikentänyt sosiaaliturvaa, edistänyt suurpääoman asiaa palkansaajien kustannuksella, korottanut veroja ja välttämättömiä elinkustannuksia. Macron nousi asemaansa tasavallan presidenttinä julkilausuttuna tavoitteenaan pakottaa ”vastahakoiset gallialaiset” [
Gaulois réfractaires, viittaus Asterxin kylän ”impivaaralaiseen” muutosvastarinta-asenteeseen. Suom. huom.] avautumaan globalisaation ja markkinaliberalismin vaatimuksille. Kansaa ei petetä; se omaksui nopeasti tunnuslauseekseen ”Macron erotkoon!”
Joulukuun ensimmäisen päivän aikana erityisesti Champs-Élysées’llä koettu väkivalta oli lähinnä keltaliivien joukkoon soluttautuneiden mutta näiden asialle tyystin vieraiden hulinoitsijoiden aiheuttamaa. Tämän saattoi nähdä selvästi Riemukaaren aukiolla, missä todelliset keltaliivit suojelivat tuntemattoman sotilaan haudalla palavaa ikuista tulta Marseljeesia laulaen samaan aikaan kun kommandopipoiset huligaanit keskittyivät vandalismiin. Vaikka vandaalien henkilöllisyydet olivat täysin poliisin tiedossa, heidän annettiin vapaasti riehua siinä toivossa, että se koituisi keltaliivien imagotappioksi, mutta kukaan ei kuitenkaan mennyt tähän halpaan. Joulukuun kahdeksantena päivänä väkivalta oli jo selvästi vähäisempää, ja se johtui yksinkertaisesti siitä, että poliisi oli nyt turvautunut ennaltaehkäiseviin pidätyksiin.
Väkivallan suhteen illuusiottomana, vanhana
Georges Sorelin lukijana voisin vielä lisätä, että väkivalta voi kaikesta huolimatta joissain tilanteissa olla oikeutettua, kunhan se vain on johdonmukaista. Kun valta menettää legitimiteettinsä, kapinaan ei ole ainoastaan oikeutta, siihen on suoranainen velvollisuus. Asiaa voi pitää valitettavana, jos tahtoo, mutta mikään menestyksekäs historiallinen liike ei ole koskaan voinut kokonaan välttyä turvautumasta väkivaltaan. Bastiljin valtausta 14. heinäkuuta 1789 juhlitaan nykyään, kuten kaikki tiedämme, Ranskan tasavallan syntyhetkenä, eikä siinäkään vältytty tietyiltä ”ylilyönneiltä”. Mutta ennen kaikkea on ymmärrettävä, että ilman voimankäyttöä keltaliivit eivät olisi koskaan saavuttaneet yhtään mitään. Muutaman vuoden takaiset, avioliiton rajaamista miehen ja naisen väliseksi instituutioksi puolustaneet
Manif pour tous -mielenosoitukset keräsivät kaduille valtavia kansanjoukkoja, mutta raukesivat lopulta tyhjiin. Viimeisen päälle hyväkäytöksiset ihmiset eivät tee vallankumouksia! Keltaliivien edessä julkinen valta on peräytynyt, koska se pelkää. Tämä pelko tulee vielä jonain päivänä muuttumaan paniikiksi.
Viime viikonlopun alla kuultiin valtaeliitin edustajien maalailevan apokalyptisiä näkymiä seuraaville päiville, mikäli keltaliivit eivät ”rauhoittuisi” ja ”järkevöityisi”. Tämä on klassinen strategia: kun ensin on demonisoitu, tuomittu ja parjattu protestia sekä kaikin tavoin heitetty öljyä sen liekkeihin, niin sitten yritetään riisua protestoijat aseista kutsumalla nämä kaikki keskustelemaan ”yhteisen pöydän ympärille”; tämä vaikuttaa lähinnä pyrkimykseltä hyssytellä koko protesti kuoliaaksi. On todella surullista havaita, että opposition ”oikea” laita on sydämensä kyllyydestä veisannut samaa virttä yhdessä hallituksen kanssa. No, eipä tuo toisaalta ole ensimmäinen kerta, kun poroporvarillinen oikeisto on asettunut tukemaan epäoikeudenmukaisuutta voidakseen vastustaa epäjärjestystä.
–
Kuinka selittäisitte naisten massiivisen läsnäolon keltaliivien liikkeessä?
–
Siinä vaiheessa, kun ruokakunnan tulot alittavat toimeentulominimin, se on yleensä perheen nainen, joka ensimmäisenä ymmärtää, että meneillään olevan tilikauden lähestyessä loppuaan on varauduttava kiristämään nälkävyötä. Meidän aikoinamme yhä useampi kotitalous on yksinhuoltajaäitien johtama, ja heidän tilanteensa on vielä paljon normiperheenäitien olosuhteita dramaattisempi. Tämä naisten runsaslukuisuus liikkeessä on kaiken kaikkiaan erittäin paljastava piirre. Naiset näyttelevät yleensäkin huomattavaa roolia kaikissa suurissa yhteiskunnallisissa mullistuksissa, ja heitä löytyy usein jopa niiden johdosta. Tämä on naisille erityisen ominainen tapa toteuttaa omaa tasa-arvoisuuttaan, vaikka se ei ehkä olekaan mieleen niille Pariisin ”sievisteleville hupsuille” [
Les précieuses ridicules, viittaus Molièren häijyyn, nousukasporvariston vastaiseen klassiseen satiiriin. Suom. huom.], joita ei kiinnosta mikään muu kuin poliittisesti korrekti höpsötys gender-teorian tai Me Too -kampanjan parissa.
–
Pitäisittekö keltaliivien liikettä merkitykseltään historiallisena?
–
Sen historiallisuudesta ei ole pienintäkään epäilystä. Keltaliivien kansannousu eroaa radikaalisti kaikesta siitä, mitä olemme kokeneet viimeisten vuosikymmenten aikana. Liikkeen vertaaminen vuoden 1934 helmikuun 6. päivän
kriisiin on irvokasta, ja vuoden 1968 toukokuun
tapahtumiin vertaaminen on sitä monin verroin. Pasolini närkästytti vasemmistolaisia ystäviään julistaessaan keväällä -68 tuntevansa suurempaa yhteyttä mellakkapoliisiin, jonka jäsenet sentään olivat taustaltaan proletaareja, kuin mellakoiviin opiskelijoihin, jotka olivat pelkkiä pikkuporvareita. Tänäänkin muutamat järjestysvoimien edustajat ovat uskaltautuneet veljeilemään keltaliivien kanssa, koska he tuntevat olevansa lähtöisin samasta sosioekonomisesta taustasta kuin nämä. Vuoden 1968 mellakoiden loppuvaiheessa Ranskan kansan syvät rivit marssivat Champs-Elysées’llä osoittaakseen mieltään sen puolesta, että vihdoin rauhoituttaisiin; tänä päivänä nämä samat ihmiset tai heidän hengenheimolaisensa osoittavat mieltään samaisen Champs-Elysées -kadun koko pituudelta, heidän viestinsä on suunnattu Macronille ja kuuluu: ”Ala kalppia!” Mittasuhteissa on eroa. Jos tahdomme löytää keltaliivien liikkeeseen verrannollisen edeltäjän, on palattava vuoden 1830, vuoden 1848 tai vuoden 1871 tapahtumiin, ehkä jopa kansan valituskirjelmiin ja niitä seuraaviin valtiopäiviin 1789.
Se mikä alkoi yksinkertaisena verokapinana, muuttui hyvin nopeasti yhteiskunnalliseksi kansannousuksi ja lopulta totaaliseksi vallankumoukseksi sellaista järjestelmää vastaan, jonka kanssa Ranskan kansa ei enää halunnut olla missään tekemisissä. Enteileekö keltaliivien liike uutta vallankumousta? Kaikki vallankumouksen ainekset eivät vielä selvästikään ole koossa, mutta kyllä tässä vähintään vallankumouksen kenraaliharjoituksesta voi puhua. Sillä välin kansa käyttää sille kuuluvaa erottamisvaltaa. Nyt sen pitäisi vielä sisäistää se tosiasia, että juuri sille kuuluu myös perustuslakia säätävä valta ja että mikäli se mielii saada tahtonsa läpi, niin koko yhteiskunta on muutettava, pelkkä hallituksen vaihto ei riitä. Siinä vaiheessa, kun tämä tosiasia täysin ymmärretään, on aika ryhtyä puhumaan VI tasavallasta, ehkä peräti Ranskan toisesta vallankumouksesta.
–
Entä mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua?
–
Vaikea sanoa. Macron ei selvästikään suostu eroamaan. Kansanäänestys on hyvin epätodennäköinen (eihän ole täyttä selvyyttä edes äänestettävästä kysymyksestä); kansalliskokouksen hajottamisen seurauksena olisi yritettävä muodostaa työläästi toimiva kokoomushallitus; pääministerin vaihdos voisi tulla kyseeseen, mutta
Édouard Philippen vaihtaminen vaikkapa
François Bayrou’hun ei ratkaisi pääasiaa. Hallitus on tapansa mukaan reagoinut sekä liian myöhään että toivottoman kömpelöllä tavalla. Eliitti on kauhun lamauttama, kommentaattorit ovat tapansa mukaan aivan pihalla tapahtumien todellisesta merkityksestä, macronilainen uudistusohjelma on karahtanut lopullisesti karille; ja Macron itse, joka vielä hetki sitten uneksi olevansa Olympos-vuorella hallitseva Jupiter, kokee nyt itsensä
Tarpeian kallion reunalla vapisevaksi Narkissokseksi takanaan vihainen kansa.
Mitä ikinä tapahtuukin, keltaliivit ovat joka tapauksessa jo voittaneet. He ovat voittaneet, koska ovat onnistuneet saamaan julkisen vallan perääntymään; se ei ole onnistunut porvarillisilta homoavioliittojen vastustajilta, ei hedelmöityshoitojen vastustajilta, ei ammattiliitoilta eikä minkään ammattiryhmän lakkoilijoilta. Keltaliivit ovat voittaneet, koska he ovat onnistuneet tekemään näkyväksi sen tosiasian, jota on kaikin voimin yritetty pitää pimennossa: kansan, joka on tämän maan sielu. He ovat onnistuneet näyttämään, että he ovat olemassa ja että heillä on takanaan lähes koko väestön jakamaton tuki; he ovat lujasti päättäneet säilyttää paitsi ostovoimansa myös yhteisöllisyytensä. He ovat voittaneet, koska he eivät enää suostu nielemään eliitin halveksuntaa, he ovat löytäneet arvokkuutensa uudelleen. Viime presidentinvaalien toisella kierroksella vaihtoehtoina näyttivät olevan ”Macron tai kaaos”. No, kansa äänesti Macronia, mutta sai ensi hetkestä lähtien kohdata kaaoksen. Tämä kaaos leviää nyt kaikkialle, paitsi Ranskaan myös muualle Eurooppaan. Kansainvälisen finanssikriisin takia vallitsevalla ideologialla, joka yksin kantaa tilanteesta vastuun, on edessään kauhistuttavat ajat.
https://sarastuslehti.com/2018/12/1...jo-voittaneet-alain-de-benoistin-haastattelu/
