Rikasta tarinankerronnan perinnettä, Tuhannen ja yhden yön tarinoita 2021- versiona.
Uutisia Valko-Venäjältä
- Viestiketjun aloittaja Tvälups
- Aloitus PVM
Pihatonttu
Respected Leader
OFF TOPIC
Ei.
Syyrian destabilaatio oli osa suunnitelmallista islamistista hanketta perustaa kalifaatti ja ryhtyä totaaliseen jihadistiseen sotaan.
Hanke on saanut aivan liian vähän huomiota. Kun asia jätettiin huomiotta, lensivät monet lankaan - ja lentävät yhä.
Spiegelin juttu vuodelta 2005:
www.spiegel.de
Kiinnitä huomiota artikkelin mainitsemiin vaiheisiin ja vuosilukuihin.
en.wikipedia.org
en.wikipedia.org
Ei.
Syyrian destabilaatio oli osa suunnitelmallista islamistista hanketta perustaa kalifaatti ja ryhtyä totaaliseen jihadistiseen sotaan.
Hanke on saanut aivan liian vähän huomiota. Kun asia jätettiin huomiotta, lensivät monet lankaan - ja lentävät yhä.
Spiegelin juttu vuodelta 2005:
The Future of Terrorism: What al-Qaida Really Wants
If there is anyone who might possibly have an inkling as to what al-Qaida are up to, it is the Jordanian journalist Fouad Hussein. He has not only spent time in prison with al-Zarqawi, but has also managed make contact with many of the network's leaders. Based on correspondence with these...
Kiinnitä huomiota artikkelin mainitsemiin vaiheisiin ja vuosilukuihin.
Fouad Hussein - Wikipedia
Abu Musab al-Zarqawi - Wikipedia
Olympiakasarmi
Kenraali
Irak on keskeyttänyt lennot Minskiin – siirtolaispaine Liettuan rajalla saattaa helpottaa
Irak on keskeyttänyt matkustajalennot Valko-Venäjän pääkaupunkiin Minskiin. Lennoilla on tullut Eurooppaan pyrkiviä siirtolaisia, jotka Valko-Venäjä on ohjannut Liettuan rajalle. Liettua on sulkenut rajansa.
yle.fi
Coffee Man
Respected Leader
Ei kai kukaan ole tullut sellaiseen päätelmään että Putin olisi aiheuttanut Syyrian sisällissodan. Venäjä meni kyllä tilanteeseen juurikin innosta puhkuen ja voitti pelin ihan leikiten.
Irak oli sellaista perseilyä että siitä on joutunut maksamaan kovan hinnan muutkin kun USA ja sitä laskua maksetaan vielä pitkään. Irak ei synnyttänyt Euroopan pakolaisongelmaa eikä sitä synnyttänyt myöskään Venäjä mutta ne ovat vaikuttaneet siihen omalla panoksellaan. Suomeen irakilaisia virtasi runsaasti ja mikäs siinä oli virratessa kun Sipilä ja kumppanit ottivat ne avosylin vastaan siinä missä muut maat eivät ottaneet. Syyrialaiset jäivät junasta jo kauan ennen päätepysäkkiä. EU:n vallanpitäjät ja yleinen mielipide eivät todellakaan himoitse läpsyttelijöitä mutta on kyllä runsaasti tahoja jotka niitä himoitsevat ja niistä hyötyvät.
Poliitikot mukana pakolaisbisneksessä - suuria summia
Yksityisen vastaanottokeskuksen hallituksessa istuu entinen ja nykyinen kansanedustaja.
www.iltalehti.fi
Valko-Venäjän touhu on sekopäistä kun siellä on vallassa diktaattori joka hävisi pelin ja heitti sitten koko paskan roskakoriin nappuloineen päivineen kun pysyttelee vallassa kynsin ja hampain. Pelko saa ikäviä asioita aikaan ja joskus sitä paskaa roiskuu myös naapurimaihin. Ensisijaisesti Lukašenka on kuitenkin maan sisäinen ongelma ja sellaisena melko varmasti myös pysyy.
Ukraina on pitkä peli. Kukaan ei ole sitä peliä vielä voittanut eikä hävinnyt...ei myöskään Putin.
Putin yrittää pitää Venäjän vakaana ja käyttää siinä myös äärimmäisiä voimatoimia kuten esimerkiksi vastustajien eliminointia. Samaan aikaan Putin pyrkii aiheuttamaan kaaosta kaikialla muualla ja homma on toiminut toistaiseksi ihan hyvin. Toki tuollaisesta sikailusta joutuu jotain maksamaan mutta niitä laskuja ei maksa Putin jos omat koirat eivät pääse pahasti puremaan ja sellaisia merkkejä ei ole ainakaan toistaiseksi ilmassa.
Loppujen lopuksi Putin on malliesimerkki siitä että huonoillakin korteilla voi pelata jos on riittävän ovela ja pää täynnä kusta
Putin ja Venäjä tietävät, mitä heillä nyt on ja mitä heillä nyt ei ole pyrkimyksissä Venäjän parempaan maailmanpoliittiseen asemaan.
Heillä ei ole taloudellista kyvykkyyttä. Heillä ei ole riittävästi väestöä eikä sellaisia painoarvoa tuovia liittolaisia, jotka olisivat Venäjän hallittavissa. Liittolaisia Venäjällä toki on, muttei painoarvoa tuovia liittolaisia. Venäjän pieni taloudellinen voima asettaa kaikessa rajoja.
Heillä on fossiilista energiaa. Heillä on ydinaseet.
Heillä on rinnallaan myös EU-Eurooppa, jolla on ollut suurta halukkuutta tukea Venäjän asemaa maailmanpolitiikassa energiariippuvuudella Venäjästä.
Putin - taktikko vai strategikko? | Uusi Suomi Puheenvuoro
Tämä Venäjää ja presidentti Vladimir Putinia käsittelevä kirjoitus on ollut minulla työn alla todella pitkään. Jo vuodesta 2012 aineiston keräämisen muodossa. Ajankohdasta, jolloin ei vielä tiedetty…
puheenvuoro.uusisuomi.fi
Viimeksi muokattu:
Perustajanimimerkki käyttää sanaa euvostoliitto. Se ainakin tuntuu tutulta.
tankki-tapsa
Kenraali
Joo, ei niitä muita vientivetoisia pikkumaita olekaan, siis ilman EU jäsenyyttä. Eikä Suomi ole sivistysmaa, monet eivät osaa ruotsiakaan.
Ja tämän rotan sotapommit aiheuttivat akavalaisten ryntäyksen aina Pakistanista Länsi-Afrikkaan saakka! Tuimat/rottamaiset olivat kyllä Putlerin sotapommit Syyriassa, jos vertaa opaman ja bideen rauhanpommeihin!
Juuri näin!!!1 Onneksi me ollaan päästy salaisen tiedon äärelle s-marketin pihalla viime vaalien alla kun tuttu kansanedustaja kertoi meille että meidän poliitikkojemme tekemät mielisairaat ja vahingolliset päätökset ja joissakin tapauksissa päätösten puute, on juurikin ja vain Putlerin vika. Vai voisikohan se rotankolo olla kuitenkin jossain muualla? Esimerkiksi paljon lähempänä? Vaikkapa siellä äänestyskopissa.
tankki-tapsa
Kenraali
Minä käytän yleensä muotoa EUvostoliitto
, pelkästä kunnioituksesta EUn 
Lapinukko
Respected Leader
Kun ovat yksiä vitun idiootteja, Merkelistä Orpoon ja Sipilään. Komission kätyreitä
Jos Brysselissä käytettäisiin järkeä niin vihollisen aseet olisi torjuttu ulkorajoilla jo 2015 ja jos olisi järkeä niin ei siellä sohittaisi EU-jäsenmaita milloin milläkin asialla aivan kuin kokeillen saadaanko kansalaiset suutumaan. Esimerkiksi nämä viimeisimmät yritykset joihin liittyy suomalaismetsien sosialisointi. Tyypilliseen tyyliin salassa valmistellen ja hivuttaen.
Siinähän sitä vielä joskus haetaan suuntaa, ollako impulsiivisesti ryöstelevän Venäjän alla vaiko "lakeja" ja direktiivejä käyttäen sosialisoivan Brysselin
Ryöstelyyn vittuunnutaan mutta onkohan loppujen lopuksi hankalampaa jos vittuunnutaan "lakeihin", direktiiveihin ja "kansainvälisiin sopimuksiin". Onko joku direktiivi joka on hyvä asia? Haisee koko sana kuten "komissiokin"
Viimeksi muokattu:
Coffee Man
Respected Leader
Siinähän sitä vielä joskus haetaan suuntaa, ollako impulsiivisesti ryöstelevän Venäjän alla vaiko "lakeja" ja direktiivejä käyttäen sosialisoivan Brysselin
EU ja järki mahtuvat melko huonosti samaan lauseeseen. Kun samaa voi sanoa myös Venäjästä niin se on huono homma se.
Niin ironista kuin se onkin niin Suomi voisi saada Euraasian Unionissa jopa enemmän pelitilaa kuin Euroopan Unionissa jos pelaisi korttinsa oikein. EU:ssa olemme kuitenkin vain pieni reunavaltio Venäjän kyljessä.
Siinä on tosin se ongelma että meidän päättäjät osaavat vain yhden pelin kunnolla ja se on sellainen nuoleskelupeli missä mielistellään kaikkia ja suostutaan kaikkeen
Ehkä on kuitenkin turvallisempaa pysytellä EU:ssa niin pysymme hengissä edes vähän pidempään.
Viimeksi muokattu:
Makkaramestari
Kapteeni
No mitä niitä pieniä vientivetoisia maita on jotka vievät maailman suurimmalle markkina-aluelle tuotteitaan? Mieleen tulee norja, joka maksaa markkinalle pääsystä enemmän kuin suomi jäsenyydestään. Onko muita maininnan arvoisia?
USA:n miehityksen aikana Irakiin kehittyi / voimistui nämä erinäiset sunni-islamilaiset terroristijärjestöt. Irakista terroristit sitten siirtyivät myös Syyrian alueelle. USA ei kaiketi paljon vastustellut, koska arabisosialistinen hallinto on inhottava.OFF TOPIC
Ei.
Syyrian destabilaatio oli osa suunnitelmallista islamistista hanketta perustaa kalifaatti ja ryhtyä totaaliseen jihadistiseen sotaan.
Hanke on saanut aivan liian vähän huomiota. Kun asia jätettiin huomiotta, lensivät monet lankaan - ja lentävät yhä.
Spiegelin juttu vuodelta 2005:
The Future of Terrorism: What al-Qaida Really Wants
If there is anyone who might possibly have an inkling as to what al-Qaida are up to, it is the Jordanian journalist Fouad Hussein. He has not only spent time in prison with al-Zarqawi, but has also managed make contact with many of the network's leaders. Based on correspondence with these...
Kiinnitä huomiota artikkelin mainitsemiin vaiheisiin ja vuosilukuihin.
Fouad Hussein - Wikipedia
Abu Musab al-Zarqawi - Wikipedia
Wikipedia-artikkelin mukaan USA provosoitiin hyökkäämään Irakiin 911 iskuilla. Jos näin olisi, niin kovin pätevä johto on supervallalla ollut, kun terroristit saavat pomppimaan halunsa mukaan. Oikeampi arvio lienee, että USA:n hallinto vain odotti sopivaa tekosyytä hyökätä Irakiin. 911 iskun jälkeen muistaakseni Donald Rumsfeld kysyi jotain tähän tyyliin: "Voimmeko käyttää tätä syynä Irakin valloittamiseen". Tähän suoraan liittymättä suomenkielinen Wikipedia kertoo Rumsfeldistä jännän yksityiskohdan:
Näkemykseni mukaan on USA:n vastuulla se, että miehitettyyn Irakiin luotiin hyvät olosuhteet terrorijärjestöjen kehittymiselle. USA itse ei ole joutunut kärsimään , koska läpsyttelijät eivät pääse USA:han. Foliohatun kanssa voisi epäillä, että toiminta on ollut jopa tarkoituksellista Euroopan kurittamiseksi ja islamin levittämiseksi. Itse kyllä arvelen, että typeryys ja välinpitämättömyys riittää selittäjäksi.
Coffee Man
Respected Leader
TO START A WAR
How the Bush Administration Took America Into Iraq
By Robert Draper
In April 2003, after he had launched the invasion of Iraq, George W. Bush stood in the Oval Office reception room and watched the televised liberation of Basra, which serves as the country’s main port. Next to him was Secretary of State Colin Powell, who had warned Bush about the dangers of ousting Saddam Hussein from power. Smoke rose from the intelligence service headquarters. The city prison had been opened. Looters were filching desks, chairs and water tanks from state buildings. As he looked at the pictures, Bush was perplexed. He asked, “Why aren’t they cheering?”
In “To Start a War,” which is filled with such telling scenes, Robert Draper carefully examines the Bush administration’s illusions about Iraq. Draper is a writer at large for The New York Times Magazine and the author of “Dead Certain,” a study of the Bush administration that relied on numerous interviews with the president himself. Draper relates that Bush, who was apparently displeased with his depiction in “Dead Certain,” declined to be interviewed for this book. But Bush did not seek to hinder access to his former aides and Draper has performed prodigious research, including conducting interviews with several hundred former national security officials and scrutinizing recently declassified government documents. He does not provide any bold revelations, but offers the most comprehensive account of the administration’s road to war, underscoring that Bush was indeed The Decider when it came to Iraq — there was never any debate about not overthrowing Hussein.
The basis for conflict, Draper reminds us, had already been prepared in the late 1990s by what might be called the military-intellectual complex in Washington. Two key events occurred in 1998: The first was when Congress passed, and Bill Clinton signed into law, the Iraq Liberation Act, which the Iraqi expatriate Ahmad Chalabi and his neoconservative allies like Paul Wolfowitz had championed, and that made it official American policy to topple Saddam Hussein. The second was the establishment by Congress of the Rumsfeld Commission. It provided the former secretary of defense Donald Rumsfeld, Wolfowitz and other hawks with a high-profile platform to castigate the C.I.A. for its putative shortsightedness about the looming perils posed by North Korea, Iran and Iraq. In particular the commission focused on a variety of doomsday scenarios that might allow Iraq to obtain nuclear weapons and target America “in a very short time.”
In those days, none of this seemed to matter that much. But after 9/11, it did. Drawing on their years of warnings about threats from abroad, Rumsfeld and Wolfowitz teamed up with Vice President Dick Cheney to push for war and isolate the reluctant Powell.
Some of Draper’s most revealing passages focus on the intense pressure that Cheney and his chief of staff, I. Lewis Libby, as well as the Defense Department official Douglas J. Feith, exerted on the intelligence agencies to buttress and even concoct the case that Saddam had intimate ties with Al Qaeda and that he possessed weapons of mass destruction. Draper presents the former C.I.A. director George Tenet in a particularly unflattering light. After being shunted aside during the Clinton presidency, Tenet was desperate to show Bush that he was an important and loyal soldier in the new war against terrorism. “Here we had this precious access,” one senior analyst told Draper, “and he didn’t want to blow it.” Tenet and his aides, Draper writes, “feared the prospect of President Bush being spoon-fed a bouillabaisse of truths, unverified stories presented as truths and likely falsehoods. On the other hand, the agency stood to lose its role in helping separate fact from fiction if it appeared to be close-minded.”
But Tenet ended up displaying canine fealty to Bush. In October 2002, when asked by the Senate intelligence chairman Bob Graham about whether any links between Saddam and Osama bin Laden really existed, Draper writes, Tenet “issued a reply that Cheney, Libby, Wolfowitz and Feith could only have dreamed of.” He declared, among other things, that there was “solid reporting of senior level contacts between Iraq and Al Qaeda going back a decade.”
For all the effort that Cheney and others expended in trying to depict Iraq as a dire menace, how much did the evidence and details actually matter? The cold, hard truth is that they didn’t. They were political Play-Doh, to be massaged and molded as Bush’s camarilla saw fit. Draper highlights the famous “slam dunk” meeting in the Oval Office in December 2002, when Tenet assured Bush that the evidence for Colin Powell’s upcoming speech at the United Nations Security Council in support of an invasion was solid.
In “Plan of Attack,” Bob Woodward described Bush as being beset by doubt about the case for war, and suggested that Tenet’s affirmation had been “very important.” Draper disagrees. The issue wasn’t the evidence. It was the spin: “Tenet’s words were ‘important’ only because they helped remove any doubt as to whether the C.I.A. could mount a solid case.” Bush’s thinking was as clear as it was simplistic. Saddam was a monster. It would be a bad idea to leave him in power. According to Draper, Bush’s “increasingly bellicose rhetoric reflected a wartime president who was no longer tethered to anything other than his own convictions.”
In his 2005 Inaugural Address, Bush tried to turn neoconservative ideology into official doctrine: “It is the policy of the United States to seek and support the growth of democratic movements and institutions in every nation and culture, with the ultimate goal of ending tyranny in our world.” It wasn’t until the shellacking that the Republicans endured in the 2006 midterm elections that Bush began to abandon his fantasies about spreading peace, love and understanding across the Middle East. He fired Rumsfeld and shunted Cheney to the side.
If Draper expertly dissects the ferocious turf battles that took place within the administration over the war, he does not really seek to set it in a wider context other than to note rather benignly that “the story I aim to tell is very much a human narrative of patriotic men and women who, in the wake of a nightmare, pursued that most elusive of dreams: finding peace through war.” But there was more to it than that. Thanks to Donald Trump’s bungling, Bush may be benefiting from a wave of nostalgia for his presidency. But he was criminally culpable in his naïveté and incuriosity about the costs and consequences of war. At the same time, Cheney and Rumsfeld were inveterate schemers whose cynicism about going to war was exceeded only by their ineptitude in conducting it.
With American power at its apogee after the fall of the Soviet Union, their aim was to ensure American primacy, to establish what the Washington Post columnist Charles Krauthammer had called America’s unipolar moment. Instead, they squandered the opportunity. In the name of spreading democracy abroad, they were willing to countenance its degradation at home. Despite the debacle in Iraq, the very same truculent impulses continue to linger in the Trump administration, which has been steadily pushing for regime change in Iran. In this way, Draper provides a timely reminder of the dangers of embarking upon wars that can imperil America itself.
www.nytimes.com
How the Bush Administration Took America Into Iraq
By Robert Draper
In April 2003, after he had launched the invasion of Iraq, George W. Bush stood in the Oval Office reception room and watched the televised liberation of Basra, which serves as the country’s main port. Next to him was Secretary of State Colin Powell, who had warned Bush about the dangers of ousting Saddam Hussein from power. Smoke rose from the intelligence service headquarters. The city prison had been opened. Looters were filching desks, chairs and water tanks from state buildings. As he looked at the pictures, Bush was perplexed. He asked, “Why aren’t they cheering?”
In “To Start a War,” which is filled with such telling scenes, Robert Draper carefully examines the Bush administration’s illusions about Iraq. Draper is a writer at large for The New York Times Magazine and the author of “Dead Certain,” a study of the Bush administration that relied on numerous interviews with the president himself. Draper relates that Bush, who was apparently displeased with his depiction in “Dead Certain,” declined to be interviewed for this book. But Bush did not seek to hinder access to his former aides and Draper has performed prodigious research, including conducting interviews with several hundred former national security officials and scrutinizing recently declassified government documents. He does not provide any bold revelations, but offers the most comprehensive account of the administration’s road to war, underscoring that Bush was indeed The Decider when it came to Iraq — there was never any debate about not overthrowing Hussein.
The basis for conflict, Draper reminds us, had already been prepared in the late 1990s by what might be called the military-intellectual complex in Washington. Two key events occurred in 1998: The first was when Congress passed, and Bill Clinton signed into law, the Iraq Liberation Act, which the Iraqi expatriate Ahmad Chalabi and his neoconservative allies like Paul Wolfowitz had championed, and that made it official American policy to topple Saddam Hussein. The second was the establishment by Congress of the Rumsfeld Commission. It provided the former secretary of defense Donald Rumsfeld, Wolfowitz and other hawks with a high-profile platform to castigate the C.I.A. for its putative shortsightedness about the looming perils posed by North Korea, Iran and Iraq. In particular the commission focused on a variety of doomsday scenarios that might allow Iraq to obtain nuclear weapons and target America “in a very short time.”
In those days, none of this seemed to matter that much. But after 9/11, it did. Drawing on their years of warnings about threats from abroad, Rumsfeld and Wolfowitz teamed up with Vice President Dick Cheney to push for war and isolate the reluctant Powell.
Some of Draper’s most revealing passages focus on the intense pressure that Cheney and his chief of staff, I. Lewis Libby, as well as the Defense Department official Douglas J. Feith, exerted on the intelligence agencies to buttress and even concoct the case that Saddam had intimate ties with Al Qaeda and that he possessed weapons of mass destruction. Draper presents the former C.I.A. director George Tenet in a particularly unflattering light. After being shunted aside during the Clinton presidency, Tenet was desperate to show Bush that he was an important and loyal soldier in the new war against terrorism. “Here we had this precious access,” one senior analyst told Draper, “and he didn’t want to blow it.” Tenet and his aides, Draper writes, “feared the prospect of President Bush being spoon-fed a bouillabaisse of truths, unverified stories presented as truths and likely falsehoods. On the other hand, the agency stood to lose its role in helping separate fact from fiction if it appeared to be close-minded.”
But Tenet ended up displaying canine fealty to Bush. In October 2002, when asked by the Senate intelligence chairman Bob Graham about whether any links between Saddam and Osama bin Laden really existed, Draper writes, Tenet “issued a reply that Cheney, Libby, Wolfowitz and Feith could only have dreamed of.” He declared, among other things, that there was “solid reporting of senior level contacts between Iraq and Al Qaeda going back a decade.”
For all the effort that Cheney and others expended in trying to depict Iraq as a dire menace, how much did the evidence and details actually matter? The cold, hard truth is that they didn’t. They were political Play-Doh, to be massaged and molded as Bush’s camarilla saw fit. Draper highlights the famous “slam dunk” meeting in the Oval Office in December 2002, when Tenet assured Bush that the evidence for Colin Powell’s upcoming speech at the United Nations Security Council in support of an invasion was solid.
In “Plan of Attack,” Bob Woodward described Bush as being beset by doubt about the case for war, and suggested that Tenet’s affirmation had been “very important.” Draper disagrees. The issue wasn’t the evidence. It was the spin: “Tenet’s words were ‘important’ only because they helped remove any doubt as to whether the C.I.A. could mount a solid case.” Bush’s thinking was as clear as it was simplistic. Saddam was a monster. It would be a bad idea to leave him in power. According to Draper, Bush’s “increasingly bellicose rhetoric reflected a wartime president who was no longer tethered to anything other than his own convictions.”
In his 2005 Inaugural Address, Bush tried to turn neoconservative ideology into official doctrine: “It is the policy of the United States to seek and support the growth of democratic movements and institutions in every nation and culture, with the ultimate goal of ending tyranny in our world.” It wasn’t until the shellacking that the Republicans endured in the 2006 midterm elections that Bush began to abandon his fantasies about spreading peace, love and understanding across the Middle East. He fired Rumsfeld and shunted Cheney to the side.
If Draper expertly dissects the ferocious turf battles that took place within the administration over the war, he does not really seek to set it in a wider context other than to note rather benignly that “the story I aim to tell is very much a human narrative of patriotic men and women who, in the wake of a nightmare, pursued that most elusive of dreams: finding peace through war.” But there was more to it than that. Thanks to Donald Trump’s bungling, Bush may be benefiting from a wave of nostalgia for his presidency. But he was criminally culpable in his naïveté and incuriosity about the costs and consequences of war. At the same time, Cheney and Rumsfeld were inveterate schemers whose cynicism about going to war was exceeded only by their ineptitude in conducting it.
With American power at its apogee after the fall of the Soviet Union, their aim was to ensure American primacy, to establish what the Washington Post columnist Charles Krauthammer had called America’s unipolar moment. Instead, they squandered the opportunity. In the name of spreading democracy abroad, they were willing to countenance its degradation at home. Despite the debacle in Iraq, the very same truculent impulses continue to linger in the Trump administration, which has been steadily pushing for regime change in Iran. In this way, Draper provides a timely reminder of the dangers of embarking upon wars that can imperil America itself.
Why the United States Invaded Iraq (Published 2020)
Robert Draper’s “To Start a War” provides the deep background on the decisions that took America into war in the Middle East.
Viimeksi muokattu:
Coffee Man
Respected Leader
Irakin sota muutti käytännössä kaiken.
Se muutti USA:n ulkopolitiikan ja lopulta Trumpin myötä myös sisäpolitiikan. Sota on antanut pelitilaa muillekin kun hulluille rättipäille ja samalla se on vienyt pelitilaa USA:lta.
Voidaan helposti puhua ajasta ennen ja jälkeen Irakin sodan.
Se muutti USA:n ulkopolitiikan ja lopulta Trumpin myötä myös sisäpolitiikan. Sota on antanut pelitilaa muillekin kun hulluille rättipäille ja samalla se on vienyt pelitilaa USA:lta.
Voidaan helposti puhua ajasta ennen ja jälkeen Irakin sodan.
VALKO-VENÄJÄLLÄ epäillään, että maan sisäministeriön ja poliisin tietokantoihin on kohdistunut vakava tietomurto.
Asiasta kertovat useat valkovenäläiset tiedotusvälineet, joita presidentiksi julistautuneen Aljaksandr Lukašenkan hallinto ei suoraan kontrolloi sekä opposition edustajat sosiaalisessa mediassa.
Tekijöiksi on ilmoittautunut Valko-Venäjän kyberpartisaanit -nimellä esiintyvä hakkeriryhmä, joka kertoo teoistaan viestipalvelu Telegramiin perustamallaan kanavalla.
”KYBERPARTISAANIEN” mukaan he ovat saaneet haltuunsa esimerkiksi kaikki Valko-Venäjän kansalaiset käsittävän passitietokannan, videotallenteita vankiloista, nauhoitetut hätäpuhelut kymmenen vuoden ajalta, poliisien työhistoriaa sekä hallinnon puhelunauhoitteita, joissa poliisit ja virkamiehet keskustelevat oppositioon kohdistettavista toimista.
www.hs.fi
Asiasta kertovat useat valkovenäläiset tiedotusvälineet, joita presidentiksi julistautuneen Aljaksandr Lukašenkan hallinto ei suoraan kontrolloi sekä opposition edustajat sosiaalisessa mediassa.
Tekijöiksi on ilmoittautunut Valko-Venäjän kyberpartisaanit -nimellä esiintyvä hakkeriryhmä, joka kertoo teoistaan viestipalvelu Telegramiin perustamallaan kanavalla.
”KYBERPARTISAANIEN” mukaan he ovat saaneet haltuunsa esimerkiksi kaikki Valko-Venäjän kansalaiset käsittävän passitietokannan, videotallenteita vankiloista, nauhoitetut hätäpuhelut kymmenen vuoden ajalta, poliisien työhistoriaa sekä hallinnon puhelunauhoitteita, joissa poliisit ja virkamiehet keskustelevat oppositioon kohdistettavista toimista.
Valko-Venäjä | Hallitusta vastustavien hakkerien epäillään saaneen haltuunsa Valko-Venäjällä koko kansan passitiedot ja poliisien dataa
”Kyberpartisaaneiksi” esittäytyvät hakkerit vuotavat Aljaksandr Lukašenkan hallinnon sisäministeriön tietoja.
www.hs.fi
Coffee Man
Respected Leader
Kyberpartisaaneille peukkua 
tankki-tapsa
Kenraali
Islanti ja Sveitsi noin eurooppalaisina esimerkkeinä, ja jos Sveitsi on liian suuri niin vielä vaikkapa Liechtenstein. Islanti olisi muutenkin todella ihailtava esimerkki Suomelle kun vertaa esim. maan pankkikriisin hoitoa Suomen vastaavaan. Meillä lauteilla olivat pikkurahalla ostetut mulkut ja talousnero "mäkyset", Islannissa asia hoidettiin aivan toisella tavalla ja tulokset ovatkin sitten nähtävissä.
rty19
Greatest Leader
Lukashenka intoutui yli 8-tuntiseen tiedotustilaisuuteen – uhkasi antaa ”täysillä turpiin” Liettualle ja sijoittaa ”Venäjän kaikki asevoimat” maaperälleen
Valko-Venäjän itsevaltias Aljaksandr Lukashenka rikkoi aiemmat ennätyksensä ja piti tiedotustilaisuuden, joka kesti kahdeksan tuntia ja viisitoista minuuttia. IS kokosi pääpiirteet maanantain puhetulvan annista.
www.is.fi
Coffee Man
Respected Leader
Poisto
Olympiakasarmi
Kenraali
Lukashenka intoutui yli 8-tuntiseen tiedotustilaisuuteen – uhkasi antaa ”täysillä turpiin” Liettualle ja sijoittaa ”Venäjän kaikki asevoimat” maaperälleen
Valko-Venäjän itsevaltias Aljaksandr Lukashenka rikkoi aiemmat ennätyksensä ja piti tiedotustilaisuuden, joka kesti kahdeksan tuntia ja viisitoista minuuttia. IS kokosi pääpiirteet maanantain puhetulvan annista.
Jäi vielä 15 min Sebastian Tynkkysen jarrutuspuheesta.
Coffee Man
Respected Leader
Tässä asiassa on otettava huomioon myös maiden sijainti.
Liechtenstein ja Sveitsi sijaitsevat paikassa missä ei voi epäonnnistua, ei ainakaan sillä taktiikalla joka kyseisillä mailla on. Liechtensteinia meistä ei voi tulla mitenkään vaikka Espoosta voi kyllä tulla jos pelaa korttinsa oikein. Sveitsiksi muuttuminen olisi toki mahdollisuuksien rajoissa jos panostamme entistä enemmän siihen että piilotamme Putinin ja kumppaneiden ryöstösaalit sinne mihin aurinko ei paista. Ja tässä yhteydessä on hyvä ymmärtää että myös Kolumbian ja Meksikon huumekartellit etsivät jatkuvasti uusia sijoituskohteita ja piilopaikkoja rahoilleen. Edes kaukainen sijainti ei ole niille minkäänlainen ongelma...se on jopa kilpailuetu
Islanti sijaitsee ei missään ja elinolosuhteet ovat todella karut. Siellä viihtyvät islantilaisten lisäksi vain jääkarhut ja niitäkään ei sinne huolita.
Islannista löydettiin jo toinen jääkarhu
Luonnosta löytynyt jääkarhu aiheutti alkuviikosta hämmästystä Islannissa. Kyseessä oli jo toinen jääkarhu Islannissa kahden viikon sisällä.
Ovat kaikessa omituisuudessaan todellisia selviytyjiä mutta ei niitäkään voi mitenkään Suomeen ja suomalaisiin verrata. Ahvenanmaa ja ahvenanmaalaiset olisivat vähän sopivampi vertailukohde mutta kaukaa haettua se olisi sekin.
Suomen on pelattava niillä korteilla mitä on jaossa saanut. Suomesta ei tule ikinä Sveitsiä ja tuskin tulee edes Kirgisiaa mutta jonkinlainen Valko-Venäjä meistä voi tulla jos pelaamme korttimme viimeisen päälle huonosti.
Bäckman presidentiksi, Putkonen pääministeriksi ja siihen malliin...
Viimeksi muokattu: