Tyypillinen suomalainen kilpahiihtäjä: "Mä hiihdän oman hiihtoni ja katsotaan sitten mihin se riittää".
Melko hyvin ovat maan kokoon nähden pärjänneet, varsinkin ennen muinoin. Minun isäni on jyrkkä työn raa'an kannattaja. Koskaan hän ei minua urheilussa tai koulussa motivoinut sillä, että jonkin asian tekeminen olisi mielenkiintoista tai hauskaa. Kaikki oli raakaa työtä ja se kaikki oli tehtävä, niin ehkä palkinto seisoo lopussa? Yrittäjänä epäonnistuessani hän tuumasi, että kun olet kaikkesi tehnyt, on turha soimata itseään. Ihminen tekee sen minkä pystyy.
Itse hän on aina ollut perfektionisti ja raaka itseään kohtaan, mutta etsii julkisesti syitä turhan paljon muualta.
Nythän me keskustelemme erilaisista näkökulmista, asenteista ja ennen kaikkea niiden takana seisovasta ajattelutavasta, joka ratkaisee suhtautumisen ja sitä kautta asenteen tehtävään ja sen käsittelyyn. Ristiretkeläisten aikana luin erään kertomuksen ja siinä seisoi mieleeni painuva kuvaelma. "Yksi perhettään puolustavaa mies vastaa 10 ammattisotilasta". Jotenkin noin se meni. Yhtä lailla talvisodassa ojankuuraajista kirjanpitäjiin tekivät tehtävänsä riippumatta ulkopuolisista määritelmistä. Toki tilanne oli silloin erilainen keinovalikoimiltaan yleisesti sodankäynnissä, mutta kuten olemme varmaan kaikki yhtä mieltä, edelleen asenne on ratkaiseva. Paljon ratkaisevampi kuin esimerkiksi fyysinen kunto, ellei se ole aivan kuralla.
Asenne on avainsana ja kuinka se kaivetaan. Luovuus esimerkiksi ei synny pakosta, vaan aidosta halusta. Jotkut taiteilijat fuskaavat viinalla, mutta lopulta heidän tulee kohdata tulosvastuun taakka ja käsitellä se.
Minusta myyntityö on erinomainen esimerkki, sillä ns. "ammattimyyjä" (työkokemusta esimerkiksi 15 vuotta) voi jäädä helposti kakkoseksi vasta aloittaneella ja innokkaalle. Myyntityössä korostuu asenne, ahkeruus, sujuvasanaisuus ja luovuus, jotka kauniilla tavalla ammentavat käyttövoimansa asenteesta, eli peruslähtökohdasta. Halu, nautinto, pakko, jne. Mikä ohjaa tekemistä. Huomasin täällä nykyisessä kotimaassani merkittävän eron paikallisen ja suomalaisen työntekijän välillä. Keksin sen katsellessani heidän työskentelyään. He pyrkivät selviytymään työtehtävästä, kuten Suomessa naispuoliset johtajat useammin tekevät. He eivät pyri ratkaisemaan ongelmia, vaan selviytymään. Itse asiassa he karttavat asiakkaan ja työnantajan kystannuksella vastuuta, josta heille maksetaan. Myyntityössä siis motivoidaan usein rahalla, joka on lopulta aika huono motivaattori. Sitä ei pitäisi ajatella kuin ohimennen. Pitäisi keskittyä työhön ja etsiä siitä nautintoa.
Sama totuus koskee kaikkea tekemistä elämässä. Kivikkoisestakin tiestä kun löytää tasaiset astumakohdat, matka taittuu kepeästi ja paljon nopeammin. Siispä tämän työn ohessa tapahtuvan perjantai-illan rallattelun päätteeksi päästään itse aiheeseen. Minusta tätä tulisi soveltaa sotilaskoulutuksessa myöskin ja yhtä lailla näitä perusasennekysymyksiä tulisi käsitellä peruskouluissa koko 9 vuoden ajan. Se kantaisi varmasti hedelmää siten, ettei kaikenmaailman vihermenninkäiset tai Sinnetännemäet paremman ja realistisemman tiedon valossa ehdottelisi koko maan olemassaolon kannalta tärkeän asevoiman alasajoa. Myöskin erilaisiin kriiseihin suhtauduttaisiin tasapainoisemmin, kun ajatusmylly löytäisi peruskoulun ajoilta vastinetta siihen, kuinka asioihin tulee suhtautua.
Varusmieskoulutuksessani ei juuri käsitelty esimerkiksi vastapuolen asejärjestelmiä, aseita tai taktiikoita. Ymmärrän toki, että varusmiehiä suojellaan totuudelta, mutta kyllä ainakin erikoisjoukoissa (palveluspaikkani) näistä tulisi avoimesti puhua ja harjoitella todellisuutta varten. Nykyinen taistelusysteemi korostaa kurinalaisuutta ja kokonaisuuksien hallintaa, mutta myöskin yksilön tilannekohtaista luovuutta.
Tykkään pelata räiskintäpelejä joskus ja minulle ne ovat taktiikkaa, tarkkuutta ja tilannekohtaista luovuutta, vaistojen varassa toimivaa sisäisen minän lepoa. Joukkuekilpailuissa ratkaisee yksilön taidon sijasta enempi yhteen pelaaminen. Esimerkiksi 10 ryhmä on hyvin hallittava kokonaisuus. Kuinkahan tänä päivänä harjoitellaan tämän kaltaista joukkuepelaamista armeijassa? Minusta nykyinen taistelujärjestelmä kannustaa tiimipelaamiseen entistä enemmän. Ylipäätään sotatilanteessa emme enää voisi olla riippuvaisempia kaverista. Se on tiimipelaamisen ääritilanne.
