Venäjän Russian Today (RT) -kanavan päätoimittaja Margarita Simonjankertoi vastikään suorassa ajankohtaisohjelmassa, että monet hänen kanavansa tv-juontajista eivät ole oikeita henkilöitä, vaan täysin tekoälyn luomia, samoin kuin heidän tekaistut sosiaalisen median tilinsä. Voiko tämän selvemmin enää myöntää miten syvällä Venäjä on oman dystopiansa rakentamisessa? Vai oliko Simonjankin tekoälyn luoma?
Dystopia on (kuvitteellinen) yhteiskunta, jossa vallitsee synkkä ja sortava järjestelmä. Siihen liittyy usein totalitaristinen hallinto, vakava sosiaalinen epätasa-arvo, laaja valvonta sekä ihmisten oikeuksien ja vapauksien tukahduttaminen. Esimerkki tunnetusta dystopiasta on George Orwellinromaanissa 1984, jossa hallinto kontrolloi totuutta ja valvoo kansalaisiaan.
Presidentti Putin totesi syyskuussa 2017 puhuessaan Venäjän opiskelijoille, että ”se, joka hallitsee tekoälyä, hallitsee maailmaa”. Tämä lausahdus nosti esille Putinin näkemyksen tekoälyn strategisesta merkityksestä tulevaisuuden globaalissa valtataistelussa. Hän korosti tekoälyn merkitystä sillä, että siinä saavutettu taso määrittää, mitkä maat ovat johtavassa asemassa globaalissa politiikassa, taloudessa ja turvallisuudessa.
Toteamuksen taustalla lienevät olleen Putinin kokemukset siitä, minkälaisia askeleita tekoälyn soveltamisessa oli saavutettu maansisäisesti siihen mennessä. Venäjä on ottanut pitkiä askeleita vuodesta 2012 lähtien kohti yhteiskuntaa, jossa sekä valvonta, propagandan levittäminen ja yksilönvapauden rajoittaminen ovat kasvaneet. Tekoäly ja digitaaliset valvontajärjestelmät ovat olleet keskeisessä roolissa tässä kehityksessä.
Kasvojentunnistusteknologian käyttö julkisissa tiloissa ja valtion kyky seurata kansalaisten liikkeitä on lisääntynyt merkittävästi. Kehitys sai ”buustia” vuoden 2018 jalkapallon MM-kisojen aikaan ja on sittemmin laajentunut. Moskova otti vuonna 2021 käyttöön metroon integroidun Face Pay -järjestelmän, joka mahdollistaa matkojen maksamisen kasvojentunnistuksella. Tätä samaa teknologiaa hyödynnetään myös turvallisuusjärjestelmissä, joissa hyödynnetään venäläisten VisionLabsin ja NtechLabin kaltaisten yritysten algoritmeja. Näistä on tullut Venäjälle tehokas työkalu opposition hallitsemiseen sekä julkisten kokoontumisten rajoittamiseen.
Yksi keskeinen työkalu on Venäjän kehittämä RUNET (Russian Internet) -projekti, joka pyrkii eristämään maan digitaalisen infrastruktuurin ulkomaailmasta. Täysi internetin eristäminen on edelleen vaikeaa johtuen riippuvuuksista kansainvälisistä palveluista. Venäjä on kuitenkin teknisesti kykenevä suodattamaan ja ohjaamaan maansisäistä liikennettä ja blokkaamaan ulkomaisia verkkosivustoja.
Venäjän mediaympäristö on muuttunut yhä tiukemmin valtion ohjaamaksi. Valtiolliset mediatalot, kuten Simonjanin johtama RT, eivät pelkästään kontrolloi uutisvirtaa, vaan myös vääristelevät tietoa luodakseen narratiiveja, jotka tukevat Kremlin toimia ja tavoitteita. Samalla Venäjän riippumattoman median toimintaedellytyksiä on kavennettu merkittävästi, ja monet toimittajat kohtaavat vainoa, väkivaltaa tai vankeusrangaistuksia.
Yhteiskunnan valvonnan lisääntyessä Venäjä on alkanut luoda kansalaisten luottoluokituksiin perustuvaa järjestelmää, joka muistuttaa Kiinan sosiaalisen luoton järjestelmää. Tämän myötä valtio voi arvioida kansalaisten poliittista uskollisuutta ja yhteiskunnallista käyttäytymistä, jolloin kritiikki hallitusta kohtaan voi johtaa rangaistuksiin kuten työpaikkojen menetykseen tai matkustusrajoituksiin.
Pisteytys perustuu kaksiosaisiin sosiaalisiin koodeihin, jotka määrittävät henkilön ”sosiaalisen statuksen” ja ”tason”, mikä mahdollistaa kansalaisten jakamisen ryhmiin heidän uskollisuutensa ja käyttäytymisensä perusteella.
Yuval Noah Harari kertoo uudessa Nexus-kirjassaan siitä, miten tekoälyn avulla voidaan manipuloida tietoa ja sen jakelua. Se voi luoda – algoritmin niin salliessa – myös ”omia” ideoita. Tämä avaa ovet sille, että se pystyy vaikuttamaan paremmin ihmisten tunteisiin ja sitä kautta mielipiteisiin.
Kun Simonjan puhuu RT:n tekoälyjuontajista, jää jäljelle kysymys: kuka tai mikä on enää Venäjän todellinen kertojahahmo, ja kuka hallitsee Venäjän digitaalista näyttämöä – ihminen vai tekoäly?
