Sota ja sodankäynnin tutkiminen alkaa jokaisella pojalla uteliaisuuden pohjalta ja harrastuksena. Ei siltä voi välttyä yksikään. Kuten kaikki muut tutkinnan kohteet, se on ensikertalaiselle tuntematonta aluetta, ei sen monimutkaisempaa. Olennaisempaa on sen sijaan kysyä että mikä pitää yllä sitä kiinnostusta. Onko se vain mielekäs harrastus ja ulkoaopettelun kohde? Vai onko taustalla joitain vakavampia ajatuksia, huolia, pelkoja tai motiiveja? Onko sota loputon älyllinen haaste sen lopullisen sotakeinon löytämiseksi, jolla varmistetaan oman heimon turvallisuus nyt ja ikuisesti? Kun minä näen jonkun kuvan vanhasta panssarivaunusta tai pommikoneesta niin minua ei kiinnosta juurikaan se. Nykyään olen hieman kiinnostuneempi nykyaikaisten vehkeiden suorituskykynumeroista, ja yritän löytää tuntumaakin niille. Toinen loputon mielenkiinnon kaivo on epäsymmetrinen tai epätavallinen sodankäynti, joka meille suomalaisille on melkein pakollinen oppiaine. Kun kaikki on yhteydessä kaikkeen niin hulluuden ja logiikan raja hämärtyy kun tapahtumia aletaan manipuloimaan mahdollisimman älykkäällä tavalla vihollisen pään menoksi. Ammutaanko vihollisen sotilas, tämän upseeri, vai ammutaanko sittenkin heidän soppatykkiä? Mikä on loogisin valinta ja miksi enää ei naureta sille jämäsotilaalle joka epäröiden ehdotti soppatykin ampumista?
Sodankäynti on äärimmäinen, kaikenkattava ja ihmisläheinen tutkimuskohde. Sota on suuri ja lähtemätön osa ihmisen historiaa. Miten sitä voi olla tutkimatta ja ajattelematta, edes vähän, edes jostain näkökulmasta? Sota on se jonka syntymisen useimmat haluavat eniten välttää sen jälkeen kun ovat lopulta oppineet ettei varmoja keinoja ole, vaikka samalla muistetaan että epäsymmetrinen voi tarjota vaikka 100 keinoa joilla kääntää asetelma päälaelleen ja takaisin moneen kertaan. Joten siksi sotaa tutkitaan ja ajatellaan eniten. Sotaa ei voida ehkäistä jos sitä ei tunneta. Tämä on tietysti eri asia kuin raaka sotatietojen tai sotavälinetietojen pänttääminen.
Ihminen on vain (lajina) suuressa älyssään niin saatanan tyhmä ettei hän tajua ensimmäisen sotaleikin ensimmäisen minuutin aikana että kaikki minkä itse voi tehdä viholliselle niin se vihollinen voi myös tehdä yllättäen sen saman sinulle. Jotkut sisäistävät sen 10 vuoden jälkeen. Jotkut sisäistävät sen vasta kun ensimmäinen luoti viuhahtaa yllättäen oman pään ohi, tai kun luoti on sisäistetty omaan jalkaan. Jotkut eivät sisäistä koskaan. Jos itse pystyy ampumaan aivot pellolle siitä pienestä pisteestä joka on 300m päässä, eli vihollisen sotilaasta, niin se pieni piste pystyy tekemään myös saman sinulle. Sitten myöhemmin istutaan kädet vapisten rööki kourassa sairaalan sängyn reunalla tai terapiatilan odotushuoneessa ja mietitään että oliko tämä kaikki nyt sen arvoista, ellei olla kuolaavana vihanneksena... Olettaen siis että mitään psyykkistä jälkihoitoa edes yritetään pakottaa taistelusta selvinneelle. Voit opiskella ja harjoitella sodankäyntiä intohimolla vaikka 20 vuotta mutta tosiasia on se että elämä voi päättyä yhteen ohjukseen tai tykistökranaattiin ennen kuin laukaustakaan pääsee ampumaan, tai pahempaa, siitä voi selvitä hengissä. Mikseivät kädet voi vapista kauhunsekaisesta helpotuksesta etukäteen? Eikö olisi kätevämpää säästää kaikkien aikaa, rahaa, materiaalia ja vaivaa, ja hypätä samantein PTSD-vaiheeseen? Mikään pakkohan ei tietenkään ole. Tämä siis vain kaikille sotajuopoille maailmanlaajuisesti. Autan minä silti ketä tahansa PTSD:n saamisessa, ihonväriin ja kansalaisuuteen katsomatta, joko kirjoittamalla tappiohenkistä tekstiä tai kantamalla materiaalia etulinjaan puolustusjoukoille. Valitettavasti sotajuoppous on uusiutuva luonnonvara sitä mukaa kun uutta, nuorta ja tietämätöntä ihmistä pukkautuu tähän maailmaan. Suuri PTSD-projekti ei ole koskaan valmis.
