Minulle on tullut Aarne Juutilaisesta sellainen kuva, että hän oli selvin päin ammattimies, mutta viinaa otettuaan ns. toinen mies, jonka kanssa kukaan ei halunnut olla tekemisissä. Verrokiksi voisi miettiä vaikkapa kuvitelmaa Matti Nykäsestä siirrettynä vuosiin 1939-1944. Sillä mielettömällä rohkeudella ja suorituskyvyllä saisi ristin kuin ristin (myös kirkkomaalta) mutta mitäs sitten, kun hän ottaisi viinaa?
Myös Lauri Törni tunnettiin siitä, että hän ei kestänyt viinaa. Eräs amerikkalainen taistelutoveri kertoi, että aseetkin piti piilottaa istujaisissa siltä varalta, että hän menisi täysin sekaisin (tämän olen saanut kuulla henkilökohtaisesti) eikä tuntisi ketään. Törni sai kuitenkin homman hallintaan. Juutilainen ei.
Komppanianpäällikkönä Kollaalla Kauhu on ollut kylmäpäinen ja henkeä nostattava mutta varmasti jatkosodassa viimeistään myös epäsuosittu. Hänen tapansa oli jatkosodan etenemisvaiheessa ottaa vänrikki suunnistajaksi viereen kartan kanssa ja uhota, että jos ei vänrikki joka hetki kysyttäessä pysty näyttämään terävän kynän päällä tarkasti paikkaa, hän ampuu. Tällaista ehdottoman vallan tarjoamaa despoottista käyttäytymistä hän osoitti ainakin verbaalisesti eikä hänen siihen tarvinnut olla humalassa. Tosin käsittääkseni armeijassa oli tällaisia kaheleita muitakin. Kauhu vei sen sitten omaan dimensioonsa, koska anekdootteja piisaa.
Kauhulla oli myös rauhallinen puolensa, joka tuli esiin silloin, kun homma perkelöityi, kun muut kiihtyivät. Hänen ansiotaan oli se, että jatkosodan alussa hänen komppaniansa selvisi varsinaisesta kuolemanmyllystä eräässä ylläkössä. Kaikki olivat ihan sekaisin paitsi Kauhu, joka antoi oikeat käskyt ja selvitti tilanteen mestarillisesti. Tästä on monta luotettavaa todistusta.
Viina ja se, että hän kännissä ampui jonkun nuoren vänrikin jalkaa, kunnolla osumatta, estivät toki kunniakkaimman uran.
Hänelle eivät kuitenkaan ne takaportaan hommat sopineet. Kun 1944 tarvittiin taas kaheleimmat kaikista, kaivettiin hänetkin naftaliinista ja lähettivät hänet vielä Lapin sotaan
Jo Kadettikoulu jäi kesken viinan vuoksi 1928. Pari vuotta sen jälkeen hän lähtikin viideksi vuodeksi Ranskan Muukalaislegioonaan.
Yksi hieno temppu, mitä Kauhu teki, oli antaa Sortavalassa pikkuveljelleen Manfred von Richthofenin muistelmat. Sillä seikalla oli kauaskantoiset myönteiset seuraukset isänmaalle. Lukeminen kannattaa aina!
Aarne oli nykytiedon mukaan ns. kakkostyypin alkoholisti. Sellaisen elämä on helvettiä jo valmiiksi, koska siihen liittyy paljon syyllisyyttä ja häpeää. Välillä tulee vapaudenristiä rintaan ja kohta kuuden kuukauden tuomio, kun on riehunut kerholla. Se on melkoinen keinu, joka sodan jälkeen jatkui vielä. Kun sota päättyi, Juutilaisella ei ollut mitään muuta osaamista kuin sota.
Yksi ongelma Kauhun tutkinnassa on tarinoiden määrä. Se on vähän kuin rikkinäinen puhelin. Juutilainen koki tämän itsekin junassa, kun hätääntynyt siviili tuli toisesta vaunusta kertomaan, että Marokon Kauhu riehuu siellä. Hänenä esiintyviäkin piisasi.
Jotenkin on oikein muistaa, että parhaimmillaan hän oli 1939-1940, alkusyksyn 1941 ja myös syksyn 1944, kun oli sitä hommaa tehtävänä. Muuta puolta ei sitäkään voi kieltää.
Myös Lauri Törni tunnettiin siitä, että hän ei kestänyt viinaa. Eräs amerikkalainen taistelutoveri kertoi, että aseetkin piti piilottaa istujaisissa siltä varalta, että hän menisi täysin sekaisin (tämän olen saanut kuulla henkilökohtaisesti) eikä tuntisi ketään. Törni sai kuitenkin homman hallintaan. Juutilainen ei.
Komppanianpäällikkönä Kollaalla Kauhu on ollut kylmäpäinen ja henkeä nostattava mutta varmasti jatkosodassa viimeistään myös epäsuosittu. Hänen tapansa oli jatkosodan etenemisvaiheessa ottaa vänrikki suunnistajaksi viereen kartan kanssa ja uhota, että jos ei vänrikki joka hetki kysyttäessä pysty näyttämään terävän kynän päällä tarkasti paikkaa, hän ampuu. Tällaista ehdottoman vallan tarjoamaa despoottista käyttäytymistä hän osoitti ainakin verbaalisesti eikä hänen siihen tarvinnut olla humalassa. Tosin käsittääkseni armeijassa oli tällaisia kaheleita muitakin. Kauhu vei sen sitten omaan dimensioonsa, koska anekdootteja piisaa.
Kauhulla oli myös rauhallinen puolensa, joka tuli esiin silloin, kun homma perkelöityi, kun muut kiihtyivät. Hänen ansiotaan oli se, että jatkosodan alussa hänen komppaniansa selvisi varsinaisesta kuolemanmyllystä eräässä ylläkössä. Kaikki olivat ihan sekaisin paitsi Kauhu, joka antoi oikeat käskyt ja selvitti tilanteen mestarillisesti. Tästä on monta luotettavaa todistusta.
Viina ja se, että hän kännissä ampui jonkun nuoren vänrikin jalkaa, kunnolla osumatta, estivät toki kunniakkaimman uran.
Hänelle eivät kuitenkaan ne takaportaan hommat sopineet. Kun 1944 tarvittiin taas kaheleimmat kaikista, kaivettiin hänetkin naftaliinista ja lähettivät hänet vielä Lapin sotaan
Jo Kadettikoulu jäi kesken viinan vuoksi 1928. Pari vuotta sen jälkeen hän lähtikin viideksi vuodeksi Ranskan Muukalaislegioonaan.
Yksi hieno temppu, mitä Kauhu teki, oli antaa Sortavalassa pikkuveljelleen Manfred von Richthofenin muistelmat. Sillä seikalla oli kauaskantoiset myönteiset seuraukset isänmaalle. Lukeminen kannattaa aina!
Aarne oli nykytiedon mukaan ns. kakkostyypin alkoholisti. Sellaisen elämä on helvettiä jo valmiiksi, koska siihen liittyy paljon syyllisyyttä ja häpeää. Välillä tulee vapaudenristiä rintaan ja kohta kuuden kuukauden tuomio, kun on riehunut kerholla. Se on melkoinen keinu, joka sodan jälkeen jatkui vielä. Kun sota päättyi, Juutilaisella ei ollut mitään muuta osaamista kuin sota.
Yksi ongelma Kauhun tutkinnassa on tarinoiden määrä. Se on vähän kuin rikkinäinen puhelin. Juutilainen koki tämän itsekin junassa, kun hätääntynyt siviili tuli toisesta vaunusta kertomaan, että Marokon Kauhu riehuu siellä. Hänenä esiintyviäkin piisasi.
Jotenkin on oikein muistaa, että parhaimmillaan hän oli 1939-1940, alkusyksyn 1941 ja myös syksyn 1944, kun oli sitä hommaa tehtävänä. Muuta puolta ei sitäkään voi kieltää.
Viimeksi muokattu:
