Eero Kivelä
Välirauhan solmimisen jälkeen, syyskuun lopussa 1944, majuri
Eero Kivelä sai käskyn saapua päämajaan Mikkeliin.
Kivelä olisi halunnut jo siviiliin. Hän oli sotinut talvisodan alusta lähtien ja saanut jatkosodan hyökkäysvaiheessa Mannerheim-ristin. Hän oli 37-vuotias, ja häntä odottivat Tampereella perhe ja työ Finlaysonin sosiaalijohtajana.
Mikkelissä Kivelän otti vastaan asekätkennän pääorganisaattori everstiluutnantti Haahti mutta ei univormu yllään työpaikallaan päämajan operatiivisella osastolla Mikkelin yläkansakoululla vaan kotonaan ja pitkässä yöpaidassa, koska oli sairastunut.
Yöpaidassaan Haahti selitti vakavan asiansa. Kyseessä oli miehitykseen varautuminen. Hän määräsi Kivelän hoitamaan asekätkennän Jyväskylän suojeluskuntapiirin alueella. Siihen Laukaakin kuului.
Sieltä Kivelä siirtyi hoitamaan Tampereen seudun asekätkentää ja pääsi vihdoin kotiin. Mutta sitten asekätkentä alkoikin jo paljastua, ja Valpon miehet hakivat Kivelän kotoa lounaspöydästä heinäkuun alussa 1945. Hänet vietiin pidätettynä Katajanokan vankilaan.
Kivelä oli ollut kevään 1945 eduskuntavaaleissa kokoomuksen ehdokkaana nykyisessä Pirkanmaan vaalipiirissä mutta jäänyt varasijalle. Syksyllä kokoomuksen Pirkanmaan kansanedustaja nimitettiin kuitenkin Washingtonin-suurlähettilääksi. Kivelä oli pakko vapauttaa vankilasta, sillä kansanedustajaa ei voi pitää pidätettynä ilman tuomioistuimen tuomiota tai eduskunnan lupaa.
Kivelä siis nousi Katajanokan vankilasta eduskuntaan.
KESTI MELKEIN 50 VUOTTA ENNEN KUIN VALTIOVALTA ANTOI ASEKÄTKIJÖILLE TUNNUSTUSTA.
Valvontakomission ja Skdl:n painostuksesta eduskunnan oli pakko säätää laki, jonka rikkomisesta asekätkijöitä voitaisiin syyttää. Se oli siis taannehtiva laki, jonka rikkominen oli tapahtunut ennen kuin lakia oli edes kirjoitettu.
Kun lakia käsiteltiin eduskunnassa tammikuussa 1947, yhden puheenvuoroista käytti edellisen hallituksen oikeusministeri, kansanedustaja Urho Kekkonen.
Hän sanoi, että asekätkentä on murheellinen asia, joka ”todistaa vallan käsittämätöntä edesvastuuttomuutta niissä miehissä, joiden vastuulla tämä asekätköpuuha on tapahtunut”. Hän vaati, että ”henkilöt, jotka ovat olleet asekätköasian suunnittelijoita ja johtajia, asetetaan syytteeseen ja tuomitaan siihen ankaraan rangaistukseen, minkä he tästä teostansa ansaitsevat”. Kekkosen mielestä oli pöyristyttävää, että ”asekätköpuuhassa johtavassa asemassa olleet upseerit — tarkoitan lähinnä ed. Kivelää — ovat täällä eduskunnassa käyneet selittelemään ja puolustelemaan tätä onnetonta asiaa”.
Kekkosen eduskuntapuhe viitoitti sitä, miten tulevassa Kekkosen Suomessa suhtauduttiin asekätkentään osallistuneisiin. Kesti melkein 50 vuotta ennen kuin Suomen valtiovalta antoi heille tunnustusta.
Se tapahtui vuonna 1992, kun Neuvostoliitto oli jo hajonnut ja Kekkosen ajan päättymisestä oli yli kymmenen vuotta.
Maanpuolustuskurssin avajaisissa vuonna 1992 puolustusministeri
Elisabeth Rehn otti yllättäen esiin asekätkennän. Hän sanoi, että asekätkijät ansaitsevat julkisen tunnustuksen ja että asekätkentälaki ja sen perusteella annetut tuomiot ovat oman aikansa muistomerkkejä.
Vuonna 1945 valitussa eduskunnassa Urho Kekkonen ja Eero Kivelä istuivat suuressa salissa kolme vuotta lähes vierekkäin, käytävän vastakkaisilla puolilla. He eivät kertaakaan tervehtineet toisiaan.
Presidentti Mannerheim puhui eduskunnassa 1940-luvulla. Oikeusministeri Kekkonen seisoo hallituksen aitiossa eturivissä keskellä. (SANOMAN ARKISTO)
Ei ole tietoa siitä, että Neuvostoliitolla olisi ollut aikomus miehittää Suomi välirauhan sopimuksen solmimisen jälkeen.
Mutta kaikki Baltian maat se miehitti uudelleen syksyllä 1944. Kaikissa niissä syntyi Neuvostoliiton vastainen spontaani sissisota.
Sissejä kutsuttiin metsäveljiksi. Aluksi he asuivat maatiloilla ja niiden ulkorakennuksissa, mutta kun neuvostovalta kiristi otettaan, metsäveljet vetäytyivät metsiin ja soille. He rakensivat korsuja, joiden ympäristö saattoi olla miinoitettu, ja tekivät iskuja neuvostovaltaa vastaan.
Vastarinta oli aktiivisinta viisi vuotta. Sitten metsäveljien kannatuspohjaa alkoivat syödä maatalouden kollektivisointi ja väestön massakarkotukset muualle Neuvostoliittoon. Stalinistinen yhteiskunta tuhosi maaseutuyhteisöt, joihin sissit tukeutuivat.
Virossa on arvioitu olleen parhaimmillaan yhtä aikaa viisi-kuusituhatta miestä metsässä. Monet tosin olivat vain piilossa eivätkä käyneet sissisotaa.
Asekätkijöiden suunnittelema sissiarmeija Suomessa olisi ollut paljon paremmin organisoitu. Suomen sissiarmeijan suunnittelivat päämajan kokeneet upseerit. Alueellista sissisotaa olisivat johtaneet juuri päättyneen sodan parhaat upseerit, jotka olivat eläneet metsissä rintamaolosuhteissa vuosikaudet.
Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian apulaisprofessori
Mikko Karjalainen arvioi sähköpostitse, mikä olisi ollut suunnitellun sissiarmeijan merkitys, jos Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen.
Hän korostaa, että tärkeintä oli pelotevaikutus. Suomi oli osoittanut sodissa taistelutahtonsa, ja nyt kävi ilmi, että oli myös valmistauduttu sissivastarintaan.
Tämän pelotteen vaikuttavuutta ei pystytä mittaamaan, mutta sen olemassaolo oli selviö.
Kätketyillä aseilla ei olisi ollut merkitystä, jos ei olisi ollut osaavia taistelijoita ja näille johtajia. Mutta niitä asekätkentäorganisaatiossa oli.
Tiivistäen voisi todeta, että asekätköihin tukeutuneen suomalaisen sissiarmeijan teho olisi ollut merkittävä, jos ja kun aseet olisi saatu tositilanteessa motivoituneiden suomalaisten taistelijoiden käyttöön.
Juhani Kivelä
Juhani Kivelä avaa työhuoneensa oven Helsingissä.
”Terve! Tule sisään!”
Hän on asekätkijä Eero Kivelän poika.
Ei tosin mikään pikkupoika enää, sillä hän on kohta 90-vuotias.
Hän on ollut eläkkeellä jo vuosikymmeniä mutta tehnyt sinä aikana kaksi väitöskirjaa, toisen valtiotieteiden ja toiseen hallintotieteiden alalta.
Juhani Kivelä oli 11-vuotias, kun hänen isänsä pidätettiin epäiltynä Jyväskylän ja Pirkanmaan suojeluskuntapiirien asekätkennän johtamisesta. Hän muistaa sen hyvin.
Sodan jälkeen Juhanikin oli mukana vanhojen aseveljien yhteydenpidossa. Hänen isänsä johtaman virolaisten vapaaehtoisten pataljoonan miehiä oli paennut paljon Ruotsiin, samoin Pirkanmaan toinen johtava asekätkijä. Juhani sai reissata Tukholmaan ja toimia viestien viejänä.
Juhani Kivelän mukaan asekätkijöiden valmiusorganisaatio toimi pitkään sodan jälkeen.
Kun Neuvostoliitto tukahdutti Unkarin kansannousun 1956, Kivelä oli opiskelijana järjestämässä paperinkeräystä Unkarin kansannousun uhreille Tampereella. Siellä kerättiin päivässä 28 junavaunullista jätepaperia ja lumppua.
”Minä olin muodollisesti keräyksen päällikkö ja istuin Ratinanlinnassa, mutta isäni komensi valmiusorganisaationsa hoitamaan kuljetukset.”
Kivelä selittää sotilaallisen varautumisen ja länsisuuntauksen historiaa.
Virallisesti puolustusvoimat seurasi sodan jälkeen ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa, joka pohjautui Suomen ja Neuvostoliiton väliseen YYA-sopimukseen. Siinä Suomi valmistautui torjumaan uhan lännestä, mahdollisesti Neuvostoliiton tuella.
Mutta armeijalla oli myös epävirallinen linja ja organisaatio, jossa sotilaallinen uhka olikin sopimuskumppani Neuvostoliitto.
”Mutta siitä sinä et mitään papereita löydä.”
ARMEIJALLA ON OLLUT EPÄVIRALLISESTI TOINEN LINJA,
JOKA ON HUOLEHTINUT PUOLUSTUSKYVYSTÄ.
1970-luvulla Suomen puolustuksen itsenäisyydestä huolehti Kivelän mukaan puolustusvoimien ylin johto kuten kenraali
Lauri Sutela ja kenraaliluutnantti
Paavo Junttila. He torjuivat Neuvostoliiton yritykset tiivistää yhteistyötä.
”Se joukko oli merkittävä silta kohti nykyaikaa”, Kivelä sanoo.
Hän itse toimi tuolloin 1970-luvun puolivälissä perustetussa Elinkeinoelämän valtuuskunnassa Evassa
Max Jakobsonin kanssa. Evan tehtävä oli puolustaa markkinataloutta ja suomalaista teollisuutta, vaikka ilmapiiri Suomessa oli sosialismille myönteinen.
Vuonna 1989 Kivelä nimitettiin valtiovarainministeriöön alivaltiosihteeriksi eli ministeriön toiseksi korkeimmaksi virkamieheksi. Sodan käynyt valtiosihteeri
Teemu Hiltunen oli jäämässä eläkkeelle.
”Hiltunen sanoi viimeisessä budjettiriihessä, että sitten, pojat, on armeijan asia. Poliitikot ei ymmärrä sen merkitystä. Teidän pitää huolehtia armeijan rahoista.”
Muutamaa vuotta myöhemmin päätettiin keskellä lamaa hävittäjähankinnoista. Neuvostoliiton Mig 29 -hävittäjää ei otettu enää kilpailuun mukaan. Amerikkalaisiin Horneteihin löytyi rahaa keskellä 1990-luvun suurta lamaa.
”Iiro oli vihitty asiaan”, kiittää Kivelä valtiovarainministeri
Iiro Viinasta. ”Hän oli mies paikallaan.”
Varautumisen pitkä linja on jatkunut myös tällä vuosituhannella.
”Ei lähdetty Ruotsin kelkkaan purkamaan asevelvollisuutta”, Kivelä muistuttaa.
Nyt, Natossa, Suomen tilanne on parempi kuin koskaan. Eikä vain Suomen vaan kaikkien Pohjoismaiden, eikä vain sotilaallisesti. Ne ovat nyt esimerkkimaita.
”Jenkkien demokratia ei enää houkuttele. Saksa on vieläkin krapulassa. Ranska on epävakaa niin kuin se on aina ollut, he eivät ole saaneet vallankumousta loppumaan.”
Pohjoismaat taas ovat nyt ensimmäistä kertaa saman turvallisuusjärjestelmän sisällä. Ruotsinkin kanssa voi tehdä nyt yhteistyötä vakavasti.
”Ruotsilla on rahaa, Suomella on voimaa”, Juhani Kivelä sanoo.
”Pohjola on nyt Euroopan lippulaiva. Euroopan demokratian, eurooppalaisen hallinnon, eurooppalaisen hyvinvointivaltion lippulaiva. Me olemme kaikkein pisimmällä yhteiskuntakehityksessä Euroopassa. Nyt meidän täytyy vain saada sisäinen yhteistyö toimimaan.”
Kamarineuvos Erkki Fredrikson (vas) ja kirkkoherra Harri Romar tutkivat sankarihautoja metallinilmaisimella syyskuussa 2022.
Ensimmäinen etsintä Laukaan syksyisellä sankarihautausmaalla epäonnistuu täysin.
Kamarineuvos Fredriksonilla ja kirkkoherra
Harri Romarilla on kyllä kummallakin metallinilmaisin, joita he hiljalleen liikuttelevat hautojen päällä. Mutta ne laitteet tunnistavat metallin vain muutaman kymmenen sentin syvyydeltä.
Tarvitaan maatutka.
Kuukausiliite ottaa yhteyttä Puolustusvoimiin. Pioneereillä on pakko olla maatutkia.
Puolustusvoimien viestintäjohtaja delegoi asian Puolustusvoimien pääesikunnan viestintäosaston osastoesiupseerille, joka vastaa muutamalla sotilaallisen selkeällä pointilla:
Puolustusvoimilla on olemassa maatutkakalustoa
Sodanaikaiset ampumatarvikkeet ja aseet ovat Puolustusvoimien omaisuutta
Jotta Puolustusvoimat voi ryhtyä toimeen asiassa pyydetään lähettämään mahdollisimman tarkka kirjallinen todistusaineisto ja kuvaus syistä, jotka ovat luoneet epäilyksen, että Laukaalla olisi asekätkö osoitteeseen: Pääesikunta / Operaatiokeskus, Kasarminkatu 17, PL 919, 00131 Helsinki
Pääesikunta ottaa tämän jälkeen viranomaisena kantaa, onko syytä ryhtyä toimeen vai ei
Mikäli toimenpiteisiin ryhdytään, kytketään asiaan viranomaisyhteistyönä mukaan myös paikallinen seurakunta ja poliisilaitos
Vaikuttaa siltä, että pääesikunta on 80 vuodessa menettänyt jotain ketteryydestään.
Maatutkayrittäjä
Terho Mäkinen Suomen Maatutkapalvelu -firmasta Järvenpäästä on sen sijaan herkkäliikkeisempi. Hän on valmis ajamaan tutkan kanssa 300 kilometrin päähän Laukaaseen.
”Ilman muuta. Kunhan lumet ensin sulaa.”
Terho Mäkinen etsii maatutkan avulla asekätköä Laukaan sankarihautausmaalta.
Laukaan kirkonmäki hohtaa toukokuun auringon kirkkaassa valossa.
Kirkon parkkipaikalle pysähtyy auto. Sieltä astuu ulos mies.
”Ollaanko samalla asialla?” hän kysyy.
Samalla asialla ollaan. Mies on Terho Mäkinen, ja yhteinen asiamme on löytää lähes 80 vuotta haudattuina olleet aseet.
Ylempänä mäellä, sankarihautojen vieressä Mäkiselle esittäytyy tämän hankkeen alullepanija. ”Erkki Fredrikson”, tämä sanoo ja kättelee.
Katselemme hautakivien päivämääriä. Lapin sodan vainajia on haudattu tänne vain kolme. Yksi kaatui kuudes lokakuuta, toinen marraskuun ensimmäisenä ja kolmas marraskuun toisena päivänä vuonna 1944. Kuljetus kotipitäjään on voinut kestää juuri sen verran, että hautajaiset on pidetty, kun lumi on jo satanut.
”Tämän helpompaa tutkattavaa ei juuri voi olla”, Terho Mäkinen sanoo. Hän tarkoittaa sitä, että haudoissa ei ole häiritseviä reunakiveyksiä tai muita rakennelmia. Haudat ovat kaikki samanlaisia. Sellaisiahan ne suomalaisilla sankarihautausmailla ovat.
”Ei muuta kuin tutka huutamaan!” Fredrikson kannustaa.
Mäkinen työntää nurmikolle nelipyöräisen laitteen, jota voisi luulla ruohonleikkuriksi. Hän ajaa laitetta hitaasti nurmikolla ja kalibroi sen asetuksia. Sitä kestää pitkään. Erkki Fredrikson ehtii kertoa siinä ajassa useammankin hauskan asekätkentään liittyvän jutun.
”Maaperän rakenne näkyy hyvin, hiekkaahan tämä on”, Mäkinen sanoo. Hän on säätänyt laitteen luotaamaan maata neljän metrin syvyyteen asti.
Maatutkan näytöllä ei näy merkkiä aseista.
Erkki Fredrikson (vas) ja maatutkayrittäjä Terho Mäkinen tutkivat tutkakuvaa toukokuussa 2024.
Sitten Mäkinen siirtyy skannaamaan kahden Lapin sodan vainajan hautoja, jotka ovat vieri vieressä. Hän tutkaa niitä hitaasti uudelleen ja uudelleen, säätää laitettaan ja tutkaa taas. Välillä hän ajaa läpi koko hautarivin ja myös viereisen rivin ja palaa sitten taas Lapin sodassa kaatuneiden haudoille.
”Näkyykö mitään?” kysyy valokuvaaja.
”Ei mitään”, Mäkinen sanoo. Hän näyttää tutkakuvaa. Aluksi on noin metrin kerros erittäin hienojakoista hiekkaa. Sitten on kolme metriä karkeampaa hiekkaa. Haudat erottuvat vieressä olevasta kaivamattomasta maasta. Haudoissa hiekkakerrokset ovat sekaisin.
Mäkinen tutkaa huolella vielä kolmannen Lapin sodan haudan. Sama tulos.
”Onko teillä kiire?” hän kysyy.
Ei ole. Sitä paitsi onhan mahdollista, että vihjetiedossa on ollut jokin epätäsmällisyys. Ehkä aseet ovatkin jossain toisessa haudassa.
Mäkinen jatkaa eteenpäin pitkin hautojen rivejä. Rivi toisen jälkeen, useimmissa riveissä on 12 hautaa. Lopulta hän on tutkinut maatutkallaan kaikki 208 sankarihautaa.
”Seitsemäntoista vuoden kokemuksellani sanoisin, että täällä ei ole mitään metalliin viittaavaa”, Mäkinen sanoo loppupäätelmänään.
Tulos on pettymys. Sitä pohditaan.
”En epäile edelleenkään sen äijän kertomusta”, Erkki Fredrikson sanoo. ”Nämä ovat niin vakavia asioita.”
Onkin epäuskottavaa, että vanha mies olisi tullut museoon varta vasten valehtelemaan museon intendentille olleensa mukana asekätkennässä 70 vuotta aiemmin.
Kätkö on mitä ilmeisimmin jossain vaiheessa tyhjennetty.
Siinä tapauksessa mahdollisuuksia on kaksi, Fredrikson arvioi. Joko kätkijät ovat hakeneet aseet pois pian kätkemisen jälkeen. Tai sitten kätkö on purettu seuraavana keväänä, kun asekätkentä paljastui. Aseet on voitu hävittää, joko vesistöön tai maahan niin sanottuun hävityskätköön. Tai sitten ne on piilotettu uudelleen jonnekin muualle.
”Joka tapauksessa voi sanoa, että kätkijät olivat ovelampia kuin me”, Fredrikson sanoo.
) kuvitella. Olen nähnyt useita kertoja, kun on heitelty hirvikiväärin patruunoita nuotioon. Poksahtaahan ne, mutta ei sieltä lennä juuri mitään. Tosin aina on se mahdollisuus, että ruudin paine ei pääse purkautumaan hylsyn sivuille esim. 3 kiven välissä ja luoti, kivi tai hylsyn kappale saattaa saada vauhtia. Eli vaarallista, mutta vamman todennäköisyys jotain promilleluokkaa. Ja aivan kusipäistä hommaa heitellä tai peitellä patruunoita nuotioon.