Tvälups kirjoitti:
Historia opettaa ja kun katsoo historian opetuksia on kautta aikain menty kuin vuoristorataa suhteessa ammattiarmeija-asevelvollisuus, onko nykyaika ja tulevaisuus sen kummempaa, sen näyttää aika.
1900-luvun alussa oli olemassa vahva suuntaus ammattimaisiin siirtomaa-armeijoihin, tämä koki loppunsa Maailmansodassa.
Missä oli? Kaikissa manner-Euroopan maissa oli asevelvollisuusarmeijat.
1920-luvulla alkoi "rauha elinaikanamme" jonka johdosta moni valtio alasajoi armeijansa heräten liian myöhään Toisen Maailmansodan jo sytyttyä.
Tällä ei ole mitään tekemistä asevelvollisuus vs. vapaaehtoisarmeija -asetelmaan, vaan yleiseen varustautumiseen.
1950-luvulla atomiase oli tekemässä loppua massa-armeijoista, mutta Korean sota osoitti a-aseen epäkäytännöllisyyden.
Täyttä puppua. 1950-luvulla suunnilleen kaikilla mailla oli asevelvollisuusarmeijat.
1960-1980 -lukujen sodat olivat suurissa määrin massa-armeijasotaa (Vietnam/Afganistan).
Ensinnäkin nuo mainitsemasi sodat osoittivat sen asevelvollisuusarmeijan moraalisen heikkouden. Kummankin maan (USA, NL) kotirintama ei kestänyt sitä, että sotilaita pakotettiin lähtemään sotimaan. Sen sijaan vapaaehtoisilla armeijoilla ulkomailla sotiminen ilman kotirintaman romahdusta on USA:lta onnistunut ihan hyvin.
Toiseksi, nuo mainitsemasi olivat sissisotia, eikä niissä käyty juurikaan massiivisia armeijoiden yhteenottoja. Samaan aikaan Israel otti useaankin kertaan yhteen arabien kanssa ja saavutti juuri paremman aseistuksen ja koulutuksen ansiosta voiton. Ok, sen armeija oli asevelvollisuusarmeija, mutta se ei käy esimerkkinä tyypillisestä asevelvollisuusarmeijasta, koska sen varustelumenot ovat ihan toisella tasolla kuin minkään muun asevelvollisuusarmeijaa pyörittävän maan.
1990-luvun Jugoslavian sekä Persianlahden sotatoimet myöskin.
Persianlahdella Irakin sotilaiden lukumäärällä laskien suurempi asevelvollisuuteen perustuva massa-armeija kärsi rökäletappion liittouman pienempää ja paremmin varustettua vapaaehtoisarmeijaa vastaan. Persianlahti II:ssa se Irakin nujertanut armeija oli lukumääräisesti vieläkin pienempi. Miehitystilanteessa asevelvollisuusarmeijan suuremmasta sotilasmäärästä olisi voinut olla sotilaallisessa mielessä hyötyä, mutta tämä olisi todennäköisesti kompensoitunut sillä, että kotirintama olisi murtunut asevelvollisten palatessa sinkkiarkuissa kotiin.
1999 Kosovon sodassa NATO pommitti Jugoslaviaa pari kuukautta ilmasta menettäen yhden koneen ilmatorjunnalle. Käytännössä Jugoslavian siviili-infra pantiin täysin paskaksi ilman, että asevelvollisuusarmeija pystyi tekemään oikeastaan yhtään mitään.
2000-luvulla tätä massaa on koottu useamman valtion ammattijoukoista niin Irakiin kuin Afganistaniin.
Nuo molemmat ovat esimerkkejä juuri tekno- ei massa-armeijan hyvyydestä.
Länsimaiden tappionsietokyky on melko olematon, siksi poliitikot kannattavat sotaväen ammattimaistamista, ja ylin upseeristo komppaa koska se tietää parempia etuisuuksia.
Niin, sivistyneissä länsimaissa on tultu siihen tulokseen, että on moraalisesti väärin pakottaa ihmisiä lähtemään kuolemanvaaraan. Vapaaehtoisia, joille maksetaan touhusta kelpo korvaus, voidaan sinne lähettää ja tämä on selvästikin moraalisesti paremmin perusteltavissa oleva kanta. Jokainen yhteiskunnan jäsen voi valita olla joko maksajan tai sotaan lähtijän roolissa.
Tulevaisuus näyttää kauanko mennään näillä pelimerkeillä. Alati kallistuva sotateknologia aiheuttaa painetta ei vain supistaa vaan myöskin re-think "määräkin on laatua".
Niin, oleellista on se, että teknologia on se, joka voittaa sodat. Maa, joka panee väkensä töihin, jotta voi kerätä enemmän verotuloja, saa aikaiseksi tehokkaamman armeijan kuin se, joka hukkaa voimavaroja asevelvollisten kanssa nysväämiseen.