Kukaan tuskin ryhtyy kiistämään sitä etteikö EU:lla ole potentiaalia nousta sotilaallisesti nykyistä merkittävämmäksi tekijäksi, kyse ei siis ole tästä. EU on taloudellisesti riittävän voimakas noustakseen sotilaalliseksi voimatekijäksi, EU:ssa on toistaiseksi riittävästi väestöpotentiaalia tähän (vaikka osassa maita halukkuus palvella asevoimissa on huomattavan heikko ja samalla osa tällaisista maista on taloudellisesti voimakkaita ja väestöpotentiaaliltaan suuria). Mutta suurin ongelma on se halu ja tähän yhdistyen erilaiset intressit - lähtien aina siitä, että huomattavalle osalle EU:n jäsenmaita NATO täyttää tarpeen eivätkä he katso poliittisesti järkeväksi ryhtyä rakentamaan omaa - kilpailevaa - organisaatiota kun se NATO on toimivana organisaationa olemassa ja NATOn myötä on olemassa Yhdysvaltojen muodostama selkänoja.
Ja vaikka kuviteltaisi, että demokratian keinoin äänestettäisi valtaan olennaisesti kovemman linjan poliitikkoja (puolueita) ei tämäkään prosessi luonnistu hetkessä EU:n kokoisessa yhteisössä, tai edes siten, että merkittävässä osassa EU:n jäsenmaita olisi halukkuutta sotilaallisen yhteistyön lisäämiseksi ilman NATOa. Ongelma on siinä, että etenkin läntisessä Euroopassa, muutamaa maata lukuunottamatta, on asemoiduttu etenkin kylmän sodan jälkeen sellaiseen toimintaympäristöön jossa omaehtoinen sodankäynti on se äärimmäisin ratkaisu ja sellaiseen ryhtyminen on huomattavan vaikeaa ja osassa valtioita on lainsäädännön avulla olennaisella tapaa vaikeutettu sellaisten tahojen pääsyä valtaan joilla vastaavasti olisi halukkuutta sotilaalliseen voimankäytön lisäämiseen nykyisestä ja halukkuutta panostaa varusteluun. Ja sitten on vielä se olennainen ongelma eli on löydettävä se yhteys eri maiden välillä. Saksa on tässä varustelukysymyksessä merkittävässä asemassa EUn merkittävämpänä jäsenenä. Niin kauan kun Saksan linja on maltillinen ja neuvottelujen kautta ratkaisuun tähtäävä on hyvin vaikea kuvitella, että selkeä yhteys merkittävämpien jäsenmaiden välillä löytyisi ja on vaikea kuvitella EU:n sotilaallisen voimankäytön lisääntymistä ilman, että Saksa on prosessissa mukana.
Minä en usko, että EU kykenee yhteisönä toimimaan voimakkaammin (sotilaallista voimaa käyttäen) tämän vuosikymmenen kuluessa, eikä se siihen edes pystyisi vaikka neuvottelut aloitettaisi nyt ja tähtäin olis sotilaallisen yhteistyön lisääminen ja voimankäyttö. Eivätkä monet maat välttämättä edes näe mitään tarvetta tällaiseen niin kauan kun Yhdysvaltojen politiikka on nykyisenkaltainen.
Jos EU:lla olisi halua taistella ISIS:iä vastaan niin mitä suurimmalla todennäköisyydellä se kukistaisi sen ja tarvittaessa Syyrian asevoimat, mutta mitä sitten? Onko sillä voimaa miehittää Syyria ja valvoa vähintään vuosikymmen alueella ettei fundamentalismi - uusi ISIS nouse hiekasta? Toisaalta Libyan esimerkki näyttää sen ettei eurooppalaisten NATO-maiden sotilaallinen voima pienimuotoisessa sotilaallisessa operaatiossa ole välttämättä riittävä kukistamaan useaa suurehkoa/epämääräisen kokoista sotilaallista-/terroristiorganisaatiota. Eli on aivan toinen asia pommittaa ja iskeä ilmasta (johon eurooppalaiset NATO-maat + Ruotsi) ryhtyivät Libyassa - onnistumatta siinä ilman ulkopuolista apua - kuin ryhtyä miehittämään maavoimilla Syyrian kokoista maata. Tai oikeastaan tuolloin pitäisi myös miehittää vähintään osia Pohjois-Irakista, jotta ISIS ei kykenisi pakenemaan sinne.
Kyse on siitä, että tämä kriisi pitää ratkaista nyt eikä vuosikymmenen kuluttua, joten on pohdittava realiteetteja nyt eikä vuosikymmenen kuluttua. Nyt EU:lla ei ole yksin niin paljon poliittista tahtoa, että se lähtisi ilman Yhdysvaltoja taistelemaan Syyriaan (Irakiin + Libyaan) ISIS:iä vastaan maavoimilla ja ryhtyisi miehittämään maata.
Eurooppa kaipaisi johtajan, joka puhuu asioista oikeilla nimillä - Eurooppalla on edessään pelkkää verta, uurastusta, kyyneliä ja hikeä. Minä en näe tällaista johtajaa Länsi-Euroopassa tai EU:n suurimmissa jäsenmaissa. Sen sijaan näen joukon poliitikkoja joilla ei ole munaa tehdä niitä vaikeita päätöksiä kriisin ratkaisemiseksi.
vlad.
