Luin mainion kirjoituksen filosofian voimasta. Alusta on tietysti Itä-Savo ja sen joku blogi. Kirjoittaja Pentti Martiskainen lähtee hakemaan nykymaailmaa poliittisesta filosofiasta. Hän esittelee Hayekin. Margaret Thatcherilla oli Hayekin teos käsilaukussaan. Thatcher sanoi: tähän me uskomme. Kirja oli The Constitution of Liberty, suomeksi Vapauden perustuslaki tai jotakin sinne päin, ja ilmestymisvuosi 1960. Se on libertarismin ja markkinafundamentalismin filosofinen oppikirja.
Hayekille ihmissuhteiden perimmäinen olemus oli kilpailu. Voittajien ja häviäjien luonnollinen hierarkia löytyy, kunhan markkinat saavat vapaasti temmeltää ja osoittaa tehokkuutensa. Verot, kaikkinainen sääntely, ammatillinen järjestäytyminen ja valtiontuet, kaikki ne ovat tehokkuuden tiellä. Pidäkkeettömästi toimiva yrittäjä luo vaurautta, joka valuu sittemmin yhteiskunnan alakerroksiin asti.
Hayekin ympärille ryhmittynyt taloustieteilijöiden joukko oli sodan jälkeen perustanut Mont Pelerin Society -nimisen seuran, jota miljonäärit rahoittivat. Se poiki sittemmin oikeistolaisia ajatushautomoita, joilta ei rahaa puuttunut. Rikas vapaa mies oli Hayekin sankari. Upporikas vertautui luovuudessaan suorastaan tieteen ja filosofian pioneereihin. Hänen luovuutensa tarkoitti aivan uusien rahankäyttötapojen keksimistä. Aivan kuten filosofin ja tieteentekijän piti olla vapaa ajattelemaan mahdottomia, upporikkaan piti olla vapaa tekemään mahdottomia. Mikään yleinen etu tai yleinen mielipide ei saanut sitä rajoittaa.
Kaikki hyvä ja hyödyllinen kumpusi eriarvoisuudesta. Ei saanut olla mitään eroa ansaitun ja ansaitsemattoman rahan välillä. Peritty varallisuus on hayekilaisessa ihannemaailmassa yhteiskunnallisesti jopa hyödyllisempää kuin ansaittu varallisuus. Progressiivinen verotus, hyvinvointivaltio, luonnon ja ympäristön suojelu, kaikki ne olivat Hayekin inhokkilistalla. Rikkaiden massiiviset veronalennukset, ammattiliittojen murskaaminen, julkisen asuntotuotannon alasajo, kaikkinaisen sääntelyn purku, yksityistäminen, julkisten palvelujen leikkaukset ja kilpailuttaminen, kaikki ne olivat peräisin Hayekilta ja hänen opetuslapsiltaan.
Voidaan ajatella, että Reagan ja Thatcher olivat selvää pässinlihaa, mutta ei se yksin niin mennyt. Hayekilaisten todellinen riemuvoitto ei ollut se, että heidän onnistui kaapata poliittinen oikeisto. Vaan niiden puolueiden ideologinen haltuunotto, jotka perinteisesti olivat kannattaneet Hayekin inhoamia asioita. Ei Yhdysvaltain demokraattien Bill Clintonilla eikä Britannian työväenpuolueen Tony Blairilla ollut mitään omaa kertomusta. He poimivat joitakin aineksia omien puolueidensa näkemyksistä ja yhdistivät ne vastustajiensa uskomuksiin. Obamasta ei ollut oikein mihinkään.
Martiskainen referoi George Monbiotia (Guardian):
Koska vallitseva ideologia estää hallituksia vastaamasta kansalaisten ja äänestäjien tarpeisiin, politiikka muuttuu ihmisten arjelle merkityksettömäksi. Kansalaisten näkökulmasta keskustelu typistyy kaukaisen eliitin jorinaksi.
Kun ihmiset käytännössä menettävät kansalaisoikeutensa, he turvautuvat politiikanvastaiseen vihapuheeseen, missä iskulauseet, vertauskuvat ja sensaatiot syrjäyttävät faktat ja argumentit. Monbiot päättelee, että Hillary Clintonia ei upottanut Donald Trump vaan Bill Clinton.
Yhdysvaltain vaalitulos oli suuri paradoksi. Uusliberalismi oli murskannut poliittisten vaihtoehtojen mahdollisuuden ja sananmukaisesti kiistänyt niiden olemassaolonkin. Margaret Thatcher sanoi enteellisesti: There Is No Alternative, vaihtoehtoa ei ole. Ja nyt kansalaisten vastaisku uusliberalismille nosti valtaan juuri sellaisen miehen, jollaista uusliberalismin profeetta Hayek oli palvonut.
Trumpilla ei ole mitään johdonmukaista politiikkaa. Hän ei ole klassinen uusliberaali. Mutta Monbiot huomauttaa, että hän on Hayekin riippumattoman vapaan miehen täydellinen ruumiillistuma, oma herransa. Peritty omaisuus, riippumattomuus yleisistä moraalisäännöistä, karkeat mieliteot muiden matkittaviksi.
Monbiot arvelee, että hayekilaiset pörräävät nyt "tämän onton miehen" ympärillä. Niille, jotka tietävät mitä tahtovat, tämä on tyhjä astia joka vain odottaa tullakseen heidän täyttämäkseen.
Vai tyrannia? Kumpaa sanaa pitäisi käyttää? Mikä ero niillä on tässä tapauksessa?