Simppeli ratkaisu. Taaloja tiskiin vain.
Tanskalaisen puolustusasiantuntijan mielestä Trump haukkuu väärää puuta. Grönlannin liittämiseen Yhdysvaltoihin asiantuntija tarjoaa yksinkertaista ratkaisua.
www.hs.fi
Yhdysvalloilla on ollut toisen maailmansodan paikkeilta asti valtuudet tehdä Grönlannissa sotilaallisesti miltei mitä vain. Lisäksi valtiolla on saarella sotilastukikohta, joka on peruja kylmän sodan ajoilta.
Tanskalaisen puolustusakatemia Forsvarsakademietien tutkija Peter Viggo Jakobsen hymähtää, ettei Yhdysvaltojen tarvitse edes kysyä lupaa Tanskalta tai Grönlannilta.
”He voivat laittaa vain viestiä, että joukot ovat matkalla [tukikohtaan]”, Jakobsen tiivistää Helsingin Sanomille.
Siksi hän ei pidä turvallisuuskysymystä ja Grönlannin strategista merkitystä riittävänä perusteluna sille, miksi saari pitäisi liittää Yhdysvaltoihin. Grönlannin siirtyminen Tanskalta Yhdysvalloille ei muuttaisi mitään.
Jakobsen muistuttaa, että vaikkei Tanskan panoksessa Grönlannin puolustuksen suhteen ole kehumista, ei Yhdysvallat ole hoitanut arktista puolustusta merkittävästi paremmin.
”Yhdysvallat ei ole tehnyt myöskään mitään. He ovat puhuneet tukikohdan kehittämisestä, mutta sellaista ei ole aloitettu, eikä sotilaallista läsnäoloa ole lisätty.”
Mikäli Trump on kiinnostunut Grönlannista luonnonvarojen takia, on Tanska silloinkin hänen uhkailulleen ”väärä kohde”. Neuvottelut pitäisi käydä suoraan Grönlannin kanssa.
”Tanskalla ei ole sanavaltaa talouteen tai kaivostoimintaan”, Jakobsen sanoo.
Jos Trump todella haluaa Grönlannin osaksi Yhdysvaltoja, on Jakobsenilla siihen yksinkertainen ratkaisu:
”Hänen tarvitsee vain tarjota Grönlannille Tanskaa parempi diili.”
Grönlanti saa Tanskan kruunuissa muutaman miljardin edestä tukea vuosittain. Miljardi Tanskan kruunua on noin 134 miljoonaa euroa. Jakobsen uskoo Grönlannin kääntyvän Yhdysvaltain puoleen, mikäli valtio voi tarjota isomman vuosittaisen tukipaketin.
”Jos hän haluaa Grönlannin, rahan tarjoaminen on avainasemassa. Sen jälkeen se on Nuukin [Grönlannin pääkaupunki] päätettävissä.”
Vittu mitä öykkäreitä tämän tulevan USA:n hallinnon ytimessä on.
USA:n käsitys Grönlannin "turvallisuudesta" on "luonnonvarojen käytön varmistaminen":
https://yle.fi/a/74-20136430
J. D. Vance: Sotilaallista voimaa Grönlantia vastaan ei tarvita
...
"Grönlannin omistava Tanska ei ole tehnyt riittävästi saaren turvallisuuden vahvistamiseksi, tuleva varapresidentti sanoi.
– Uskon, että tämä on meille hyvä tilaisuus ottaa johtajuus, varmistaaksemme Yhdysvaltojen turvallisuuden ja sen, että luonnonvarat hyödynnetään."
---------------------------
USA:n käsitys "turvallisuudesta" näyttää olevan sama kuin Oulun seudulla vaikuttaneen/vaikuttavan "pizzamafian", eli elinkeinoelämää tehdään heidän ehdoillaan väkivallan uhan ja toteuttamisen alla.
Pitäisi heidänkin kuitenkin muistaa, että noilla Grönlannin leveysasteilla on paikalliset pistäneet isommilleen hanttiin ihan piskuisilla asevoimillaankin eli rannikkovartiostolla, 1970-luvulla. Wikipedian mukaan Turskasodat voitti se pienempi osapuoli eli Islanti, vaikka kärsikin yhden kuolonuhrin:
https://en.wikipedia.org/wiki/Cod_Wars
Cod Wars
"The Cod Wars (Icelandic: Þorskastríðin; also known as Landhelgisstríðin, lit. 'The Coastal Wars'; German: Kabeljaukriege) were a series of 20th-century confrontations between the United Kingdom (with aid from West Germany) and Iceland about fishing rights in the North Atlantic.
Each of the disputes ended with an Icelandic victory.[1][2]
Fishing boats from Britain had been sailing to waters near Iceland in search of catch since the 14th century. Agreements struck during the 15th century started a centuries-long series of intermittent disputes between the two countries. Demand for seafood and consequent competition for fish stocks grew rapidly in the 19th century. The modern disputes began in 1952 after Iceland expanded its territorial waters from 3 to 4 nautical miles (7 kilometres). The United Kingdom responded by banning Icelandic ships landing their fish in British ports.[3] In 1958, Iceland expanded its territorial waters to 12 nmi (22 km) and banned foreign fishing fleets. Britain refused to accept this decision,[4] which led to a series of confrontations over 20 years: 1958–1961, 1972–73 and 1975–76. British fishing boats were escorted to the fishing grounds by the Royal Navy while the Icelandic Coast Guard attempted to chase them away and use long hawsers to cut nets from the British boats; ships from both sides suffered damage from ramming attacks.
Each confrontation concluded with an agreement favourable for Iceland. Iceland made threats it would withdraw from NATO, which would have forfeited NATO's access to most of the GIUK gap, a critical anti-submarine warfare chokepoint during the Cold War.
In a NATO-brokered agreement in 1976, the United Kingdom accepted Iceland's establishment of a 12-nautical-mile (22 km) exclusive zone around its shores and a 200-nautical-mile (370-kilometre) Icelandic fishery zone where other nations' fishing fleets needed Iceland's permission. The agreement brought to an end more than 500 years of unrestricted British fishing in these waters and, as a result, British fishing communities were devastated, with thousands of jobs lost.[5][6] The UK declared a similar 200-nautical-mile zone around its own waters. Since 1982, a 200-nautical-mile (370-kilometre) exclusive economic zone has been the international standard under the UN Convention on the Law of the Sea.
There was one confirmed death during the Cod Wars: an Icelandic engineer, who was accidentally killed in 1973 while repairing damage on the Icelandic patrol boat Ægir after a collision with the British frigate Apollo.[7] Recent studies of the Cod Wars have focused on the underlying economic, legal and strategic drivers for Iceland and the United Kingdom, as well as the domestic and international factors that contributed to the escalation of the dispute.[8][9] Lessons drawn from the Cod Wars have been applied to international relations theory.[8][9][10]"
...
"
Icelandic officials threatened to withdraw Iceland's membership of NATO and to expel US forces from Iceland unless a satisfactory conclusion could be reached to the dispute.[46] Even the cabinet members who were pro-Western (proponents of NATO and the US Defence Agreement) were forced to resort to the threats, as that was Iceland's chief leverage, and it would have been political suicide not to use it.[47] Thus, NATO engaged in formal and informal mediations to bring an end to the dispute.[48]
Following the United Nations Conference on the Law of the Sea between 1960 and 1961,[32][33][49] the UK and Iceland came to a settlement in late February 1961, which stipulated 12 nmi (22 km) Icelandic fishery limits but that Britain would have fishing rights in allocated zones and under certain seasons in the outer 6 nmi (11 km) for three years.[17] The Icelandic Althing approved the agreement on 11 March 1961.[34]"