On jo pidemmän aikaa pitänyt liittyä tähän ketjuun kysyäkseni porukalta hukkasitko itse armeijassa mitään ja jouduitko korvaamaan sen? Pienessä lauantai-illan nousussa perheen kera sain nyt riittävän nosteen kirjoitustyöhön ja kerron oman tapaukseni:
Vuosi 1995, syksy. Herään puolijoukkueteltassa Niinisalon ampuma-alueella 18 km:n platalla. Omat jääkärit ovat kotiutuneet 8 kk:n kohdalla, joten luurankokomppaniamme on alistettu 1. PsjK:lle. Toiminta on enemmän tai vähemmän täytehomman tuntuista. Sunnuntaina esimerkiksi saimme nukkua ja lojua teltoissamme aamukymmeneen asti. Suklaata! (En edes rohkene ajatella mitä etelämpänä majailleet skapparit tekivät edellisenä iltana.)
Viikon kiinnostavimpana yksityiskohtana lieni hyökkäys jalkaväkiasein ja kovin patruunoin "intiaanikylään", joka oli vanhoista parakeista koottu urbaanisimulaatiomaali ilman yläkoroammuntaa. (Varmaan ihan järkevä ratkaisu lähalueiden mökkiasutuksen huomioon ottaen.) Jokainen ryhmäkokoisen hyökkäysosaston jäsen sai 60 patruunaa ja kaksi savukranaattia lähestymisen suojaamiseksi. Ilmapallot olivat täytetyt parakkien ikkunoihin etukäteen ja lähestymisreitit kunkin hyökkääjän tuliasemaan käveltiin valmiiksi. Kaiken piti mennä hyvin. Lataa ja varmista!
Viittä minuuttia myöhemmin koko intiaanikylä on vajonnut raskaan harmaan savun alle ja kovat luodit lentelevät ilmassa ilmapallojen suuntaan, kun kahdeksan miestä oli heittänyt kaksi savukranaattia ohjeiden mukaisesti lähestymistään suojaten. Kovaksi onnekseni olin itse heittänyt oman jälkimmäisen savuni suoraan sen parakin kulman ALLE, joka oli ennakolta suunniteltu minun jälkimmäiseksi tuliasemakseni. Sääli että Pirkanmaalla pesäpallo jää peruskouluun. Hetken aikaa ehdin jo miettiä paikan hylkäämistä paksun tukehduttavan savun tukkiessa hengitystiehyeni, mutta 9 kk:n hurraahenkinen indoktrinaatio on tukahduttanut myös arvostelukykyni: käskyt ovat käskyjä, ja imin savua täysin siemauksin maaleja tulittaen. Harmi ettei naamaria oltu määrätty varusteeksi.
Yht'äkkiä ammunnan keskeyttää kapteeni X:n määrätietoinen huuto "tuli seis!". Olen tästä kiitollinen, sillä tuliasemani viereen em. kulman alle osunut savu oli käynyt minulle todella tuskalliseksi. En edes ylettynyt kaapimaan sitä pois mökin kulman alta, vaikka parhaani mukaan olin sinne kurottellutkin. Kävellessäni varmistetun aseen kanssa paksun usvan läpi kohti aloitustasoa yskin samanaikaisesti kuivan kemiallisen savun annostelemaa karstaa keuhkoistani ihmetellen mielessäni miksi tuli seis -komennon oli antanut komppanian päällikkö, eikä ammunnan johtajana äsken aloittanut ylil. H. Myöhemmin kävi ilmi, että taaempana ammuntaa johtanut yliluutnantti oli väistänyt uhkaavia savumassoja tuulen yläpuolelle, mikä olikin varmasti loogisin ratkaisu hänen omaa terveyttään ajatellen. Savuja ei tehdä nallekarkeista. (Myöhemmin tosin kuulin, ettei varusmiesten hylkääminen kesken kovapanosammuntojen ole suotavaa käytöstä kantaupseereille - oppia ikä kaikki!)
Lopulta kaikki kuitenkin kääntyi hyvin päin. Yskittyäni vartin verran melko inhottavaa karstaa savupanoksista muistin vanhan suomalaisen kansanviisauden: tauti lähtee samalla kuin tulikin. Ja toden totta! Poltettuani kaksi menthol-savuketta olin kuin mitään ei ollut tapahtunutkaan! Ilmeisesti tupakin terva ja muut tervehdyttävät ainesosaset "peittivät" savukranaatin kemialliset partikkelit keuhkoistani ja yskä loppui. Rakkaat ystävät, uskokaa minua. Jottette minun kirjoituksistani koskaan mitään muuta omaksu, niin pistäkää takaraivoon edes tämä: Nebelwerfer-iskun jälkeen heti tupruttelemaan!
Niin häväreistähän minun piti kirjoittaa. Omani tässä:
Aamuherätys samaisella Niinisalon leirillä, kävelen teltalta muonituspaikalle ja kokoan kattavan aamiaisen linjastolta. Kävelen takaisin teltalleni hanskat kainalossani, kun selkäni takana yhteensä kymmenen 1. PsjK:n BMP-1-vaunua starttaa ja ajaa maanpuolustuksellisiin tehtäviinsä. Saattoi joukossa olla yksi tulenjohtovaunukin.
Istuttuani telttani nuotiopiiriin nauttiakseni muonituskeskuksen maittavan aamiaisen huomaan kuitenkin, että toinen vaunuhansikkaani ja sen sisälle jäänyt villahansikas ovat hukkuneet. Ei auta muu kuin kulkea koko 100 metrin matka takaisin linjaston suuntaan etsimään, mutta yllätyksekseni mitään ei löydy. Ilmeisesti kymmenen rynnäkkövaunua ovat jauhaneet hanskani syvälle mutaan. Pakko laatia häviämisilmoitus.
Kaikki inhimilliset muuttujat ja kymmenen vaunun telaketjut huomioon ottaen luulin häväriä laatiessani, että tämä jäänee sotavaltion tappioksi, mutta eipä suinkaan. Wanhan kaartin vääpelimme, sot.mest. "Turhapuro", päätti kaikessa viisaudessaan, ettei valtion omaisuutta noin vain hukata. Lopulta asiaa pohdittuani olin samaa mieltä. En tuskin enää koskaan käyttänyt jäljellä olevan palvelusaikani puitteissa vaunuhanskoja uudelleen, ja kotiuttamiseni yhteydessä palautin varusvarastolle yhden homeisen vasemman käden ja yhden uutuuttaan kiiltelevän oikean käden vaunuhanskan villasormikkaineen. Vasemman käden uudempi vaunuhansikas ja villasormikas majailevat yhä autotallissani armeijamuistolaatikossani.
