Henkinen puoli

Älä luota kehenkään jota ei ole motattu kuonoon
SCOTT LOCKLIN (suomentanut Timo Hännikäinen)

-

Konservatiiveilla on tapana puhua länsimaisen sivilisaation rappion syistä: feminismistä, löyhästä moraalista, huumeidenkäytöstä, kristinuskon heikentymisestä, tosi-tv:stä. Sivilisaation rappion paneminen Andrea Dworkinin kaltaisen lihavan limanahkiaisen syyksi on sama kuin lääkäri diagnosoisi dementian vanhuksen ryppyjen perusteella. Sellaisen tolvanan vakavasti ottaminen on kulttuurisen rappion seuraus, ei syy. Sivilisaation rapautumisen syy on aivan yksinkertainen: vieraantuminen objektiivisesta todellisuudesta. Suuri pankkiiri ja journalisti (sekä alkuperäisen National Review’n perustaja) Walter Bagehot tiivisti asian hyvin melkein 150 vuotta sitten:

Historia on pullollaan raunioituneita kansakuntia, jotka ovat saavuttaneet pientä edistystä kaiken kovan miehisyyden hinnalla ja siten aiheuttaneet oman tuhonsa heti kun historian käänteet ovat sen mahdollistaneet.

Jokainen suuri sivilisaatio saavuttaa sellaisen vaurauden tason, jossa ihmisen on mahdollista elää koko elämänsä pasifistina ilman vakavia seuraamuksia. Monet sivilisaatiot ovat päätyneet taantuneeseen tilaan, jota edustaa nykyään Berkeleyn kaupungin tapakulttuuri parinvaihtoineen ja vegetarismeineen. Tällaiset ideat eivät synny karusta elämästä luonnonvoimien armoilla. Ne ovat väistämätön seuraus tylsämielisestä urbaanista velttoilusta, josta puuttuu kaikki merkityksellinen kosketus todellisuuteen. Ylisivilisoituneet väittävät turmelustaan ”evoluution korkeammaksi asteeksi” ja jäljittelyn arvoiseksi koska sellaista, kuten influenssaepidemioitakin, esiintyy vain huippukehittyneissä urbaaneissa kasvihuoneympäristöissä. Nämä hölöttävät taliaivot eivät kuitenkaan ole käsittäneet, mitä evoluutio tarkoittaa. Evoluutio sisältää brutaalia ja usein väkivaltaista luonnonvalintaa, eivätkä nämä tyypit ole olleet kosketuksissa evoluution raakoihin voimiin sen enempää kuin tavallinen lemmikkipuudeli.

Ihmislajin historiassa ryhdikkäät sivilisaatiot ovat käsitelleet ihmisen valitettavaa taipumusta heikkouteen ja nössöyteen eri tavoin. Eteläkorealaisilla (jotka ovat oman veikkaukseni mukaan kovinta väkeä koko nykyisessä Aasiassa) on siirtymäriittinä brutaalin ankara sotilaskoulutus. Olen kuullut, että Neuvostoliitossa opiskelijat nostivat perunoita yleisinä lomapäivinä. Antiikin kreikkalaiset käyttivät kilpaurheilua ja jatkuvaa sodankäyntiä. Angloamerikkalainen työväenluokka, viimeinen hyveellinen yhteiskuntaluokka joka näissä maissa on jäljellä, käyttää simputusta, väkivaltaisia urheilulajeja, nyrkkitappeluita ja ankaraa elämää.

Uskon, että rajut kokemukset synnyttävät tietynlaisen maailmankatsomuksen. Se on vähän niin kuin… miehisyys. Ollakseen mies ei tarvitse olla maailman kovin jätkä, mutta on oltava valmis taistelemaan kun tilanne sitä vaatii.

Mies joka on ollut tappelussa tai harrastanut kamppailulajeja tietää enemmän miehuudesta ja elämästä kuin sellainen joka ei ole. Käsirysyt, painiottelut, puukkotappelut, kamppailulajit, kaksintaistelut pesäpallomailoin, aseella uhatuksi tuleminen, ruhjoutuminen jalkapallokentällä – tällaisia asioita kokeneet miehet ovat erilaisia kuin niitä kokemattomat. Miehillä, joita on koulutettu sellaisiin tilanteisiin tai jotka ovat kohdanneet niitä on ensikäden kokemusta urheudesta ja henkisestä lujuudesta. Fyysisesti koetellut miehet tietävät, että epätasa-arvo on fyysinen tosiasia. Väkivaltaisissa tilanteissa pärjäävät miehet tietävät, että radikaalin feminismin opinkappaleet – että miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia – ovat valhetta. Naiset eivät ole samanlaisia kuin miehet: eivät fyysisesti, henkisesti eivätkä moraaliselta selkärangaltaan.

Taisteluun osallistuneet miehet tietävät, kuinka vaikeaa on pitää puolensa ylivoimaa vastaan ja että sivistys on haurasta ja tärkeää. Väkivaltaa kokenut mies tietää, että pohjimmiltaan sivilisaatio on miesten välinen sopimus käyttäytyä kunnolla. Se sopimus voidaan rikkoa minä hetkenä hyvänsä: miehen osaan kuuluu olla valmis kun se rikotaan. Tappeluissa olleet miehet tietävät jotain asiasta, josta enää harvemmin puhutaan hihittämättä: kunniasta. He tietävät, että tietyllä tasolla sanat ovat vain sanoja: tietyllä tasolla niitä on tuettava teoin.

Ennen kaikkea tappeluissa olleet miehet tietävät, että uhriudessa ei ole mitään hyvää eikä jaloa. Tämän ymmärryksen nykyinen ”konservatiivinen liike”, jonka johtajat ovat suurimmaksi osaksi vätyksiä, on ehkä lopullisesti kadottanut. He jauhavat loputtomiin Israelin taakasta ja Martin Luther Kingin ihmeellisyydestä, valittavat ettei media kohtele heitä reilusti ja oikeuttavat muslimien pommittamisen imelillä tekosyillä. Republikaaneilla on myös oma uhrikandidaattinsa: Michelle Bachmann. Hän on selvästikin keskilännen Barack Obama, jolla on tissit ja hiukan pölhömpi maailmankuva.

Modernit ”sivistyneet” miehet eivät joudu nyrkkitappeluihin. He eivät harrasta kamppailulajeja. He pelaavat videopelejä ja korkeintaan katsovat urheilua televisiosta. Modernit miehet ovat fyysisiä ja emotionaalisia surkimuksia. Ihannemies ei ole enää John Wayne, James Bond tai Jimmy Stewart. Hän on joku terapiassa käyvä tissiposki, eräänlainen kalulla varustettu lesbo joka soittaa poliisit (joita hän periaatteessa vihaa) joutuessaan vaikeuksiin. Moderni ihannemies on se brittipentu, joka antoi housunsa ryöstäjälle Etelä-Lontoossa.

Kuinka tähän päädyttiin? Ruoan estrogeenien takia? Kulttuurimarxilaisen mädätyksen takia? Perhekoon pienentymisen? Joillakin kovimmilla tuntemillani tyypeillä oli monta veljeä, joiden kanssa he tappelivat kasvaessaan. Kun hyvät taistelunhaluiset miehet ovat kuolleet sukupuuttoon, sivilisaatio lakkaa olemasta. Suurileukaiset könsikkäät eivät enää pelasta teitä barbaarilaumoilta. Kukaan Harvardissa väitellyt hienosteleva mammanpoika ei nouse puolustamaan yleistä säädyllisyyttä: se on sosiaalinen konstruktia, tiedätsä? Konservatiivisesta liikkeestä ei ole pelastajaksi: he ovat pelkurimaisia pyrkyreitä, jotka kangistuvat kauhusta heti kun sattuvat loukkaamaan jotain uhriryhmää.

Teddy Roosevelt, suosikkipresidenttini, piti leijonaa ja karhua lemmikkeinään Valkoisessa talossa ja treenasi päivittäin jiu-jitsua ja nyrkkeilyä. Hän jopa menetti näön toisesta silmästään nyrkkeilyottelussa presidenttikaudellaan. Kolme viimeisintä johtajaamme omistivat pörröisiä koiria ja kävivät lenkkeilemässä. En luota oravamaisiin, tyttömäisiin miehiin missään olosuhteissa. Vaikean päätöksen eteen joutuessaan he eivät tee niin kuin oikein on eivätkä kerro totuutta – he tekevät niin kuin on helpointa tai poliittisesti sopivinta. Toisin kuin nämä kolme viimeisintä, Teddy Roosevelt ei koskaan lähettänyt miehiä kuolemaan järjettömissä sodissa, vaikka lähti suurella innolla itse tai vaaransi nahkansa painiessaan karhujen kanssa.

En ole itse mikään huippu-uros. Olen pieni munapäinen pukumies, joka miettii päivät pitkät numeroita. En harjoittele enää itsepuolustusta ja kokemukseni väkivallasta ovat melko rajalliset. Siitä huolimatta arvioin ihmisiä tällaisten asioiden perusteella. Kun tapaan miehen ensimmäistä kertaa, en piittaa siitä millaisia palkintopokaaleja hänellä on seinällään. En piittaa siitä, onko hän liberaali vai konservatiivi. Haluan tietää, turvaisiko hän minun selustani tappelussa. Se on ainoa asia, jolla on oikeasti merkitystä.

-

Scott Locklin on Yhdysvaltain Berkeleyssä asuva kirjoittaja. Kirjoitus on julkaistu Taki’s Magazinessa syyskuussa 2011.

http://sarastuslehti.com/2015/03/30/ala-luota-kehenkaan-jota-ei-ole-motattu-kuonoon/
 
Täysin puhuu asiaa.

Uskon, että rajut kokemukset synnyttävät tietynlaisen maailmankatsomuksen. Se on vähän niin kuin… miehisyys. Ollakseen mies ei tarvitse olla maailman kovin jätkä, mutta on oltava valmis taistelemaan kun tilanne sitä vaatii.

.....

Mies joka on ollut tappelussa tai harrastanut kamppailulajeja tietää enemmän miehuudesta ja elämästä kuin sellainen joka ei ole. Käsirysyt, painiottelut, puukkotappelut, kamppailulajit, kaksintaistelut pesäpallomailoin, aseella uhatuksi tuleminen, ruhjoutuminen jalkapallokentällä – tällaisia asioita kokeneet miehet ovat erilaisia kuin niitä kokemattomat.

.....


Taisteluun osallistuneet miehet tietävät, kuinka vaikeaa on pitää puolensa ylivoimaa vastaan ja että sivistys on haurasta ja tärkeää. Väkivaltaa kokenut mies tietää, että pohjimmiltaan sivilisaatio on miesten välinen sopimus käyttäytyä kunnolla. Se sopimus voidaan rikkoa minä hetkenä hyvänsä: miehen osaan kuuluu olla valmis kun se rikotaan. Tappeluissa olleet miehet tietävät jotain asiasta, josta enää harvemmin puhutaan hihittämättä: kunniasta. He tietävät, että tietyllä tasolla sanat ovat vain sanoja: tietyllä tasolla niitä on tuettava teoin.

.....

Siitä huolimatta arvioin ihmisiä tällaisten asioiden perusteella. Kun tapaan miehen ensimmäistä kertaa, en piittaa siitä millaisia palkintopokaaleja hänellä on seinällään. En piittaa siitä, onko hän liberaali vai konservatiivi. Haluan tietää, turvaisiko hän minun selustani tappelussa. Se on ainoa asia, jolla on oikeasti merkitystä.


Tuo "kaksintaistelu pesismailoin" on jäänyt kokematta, ehken koska en ole moisesta urheilulajista kauheasti perustanut ja koskaan omistanut pesismailaa :D Mutta tuon listan muista jutuista on kokemuksia. :D Lihavoin tiettyjä juttuja, joita nyt vain haluan korostaa. :)
 
Henkinen puoli on omasta mielestäni jopa tärkeämpi, kuin fyysinen. Siinä ei hauiksen ympärysmitat paljon paina, jos paskat turahtaa housuun heti ensimmäisenä.

Jokin viisas oli joskus lausunut, että se tappelus on 90% henkistä puolta. Se hauis ei kauheasti auta, jos on lyöty henkisesti jo kättelyssä.
 
Se kasvattaa henkisesti aika paljon kun käy kehässä ottamassa ihan rehellisesti turpaansa.

Erityisesti hyödyllinen siinä mielessä, että se opettaa ottamaan iskuja vastaan menettämättä toimintakykyä. Se on siihen tottumattomalle henkinen shokki, kun tuleekin vastapalloon yllättäen.
 
Myös muutaman päivän mittainen, mahdollisimman vähällä syömisellä ja nukkumisella toimiminen, kannattaa testata. Jos ei muuten, niin ainakin sen takia, että tietää miltä se tuntuu.
 
Hyvää pohdintaa ja vaikeita asioita.

Voittaaksesi sinun on oltava ilkeämpi ja pahempi kuin vastustaja. Ja yleensä se, joka aloittaa, myös voittaa. Etutikki on puoli voittoa. "en aloita koskaan tappelua"....okei, anna sitten aloite toiselle, jos on varaa. Kenellä on?

Ne inhoittavat rautalahkeet ja niiden ällöttävä paino kintuissa.

Väkivallan käyttäminen ja väkivaltaisuus ovat silti eri asioita.
 
Sarastus tarjoaa taas huumoria. Valitettavasti kaikki väkivaltaa kokeneet eivät suinkaan koe sen seurauksena mitään positiivista miehistymistä. Länsimaissa on joukko miehiä jotka ovat lähteneet kaukomaille sotimaan, ja sieltä palatessa he ovat niitä terapiassa käyviä tissiposkia, kalulla varustettuja lesboja...

Mutta huolimatta kirjoituksen epäilyttävästä julkaisualustasta, niin toki jonkinlaisesta henkisestä "harjottuneisuudesta" voi olla vaikkapa maanpuolustuksen kannalta hyötyä. Esimerkiksi aggressiivisuutta voi jonkin verran kehittää, jotta mikäli joutuu puolustamaan itseään, niin voi "räjähtää" tehokkaaseen toimintaan jossa ei pelätä satuttaa hyökkääjää (ja tällä en tietenkään tarkoita mitään liioiteltua väkivaltaa, vaan yksinkertaisesti sitä että uskalletaan oikeasti laittaa vastaan). Siitä voinee olla hyötyä sotahommissakin, mutta kuinka paljon, ja onko sota liian erilainen tilanne rauhan ajan kärhämiin verrattuna?
 
Nykyään tällainen miehisyys pyritään kitkemään pojista mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Oma poika sai sanktiot koulussa jo pelkästään annettuaan sanallisesti takaisin. Eihän nykyään voi pitää itse puoliaan missään, ei koulussa, ei töissä ellei halua vaikeuksia itselleen.
 
Sarastus tarjoaa taas huumoria. Valitettavasti kaikki väkivaltaa kokeneet eivät suinkaan koe sen seurauksena mitään positiivista miehistymistä. Länsimaissa on joukko miehiä jotka ovat lähteneet kaukomaille sotimaan, ja sieltä palatessa he ovat niitä terapiassa käyviä tissiposkia, kalulla varustettuja lesboja...

Mutta huolimatta kirjoituksen epäilyttävästä julkaisualustasta, niin toki jonkinlaisesta henkisestä "harjottuneisuudesta" voi olla vaikkapa maanpuolustuksen kannalta hyötyä. Esimerkiksi aggressiivisuutta voi jonkin verran kehittää, jotta mikäli joutuu puolustamaan itseään, niin voi "räjähtää" tehokkaaseen toimintaan jossa ei pelätä satuttaa hyökkääjää (ja tällä en tietenkään tarkoita mitään liioiteltua väkivaltaa, vaan yksinkertaisesti sitä että uskalletaan oikeasti laittaa vastaan). Siitä voinee olla hyötyä sotahommissakin, mutta kuinka paljon, ja onko sota liian erilainen tilanne rauhan ajan kärhämiin verrattuna?

Nyt sekoitat post-traumaattisen stressin ko. asiaan ja useita PTSD-jutuista kärsiviä sekä tavanneena että heidän kanssaan jutelleina en kutsuisi ko. henkilöitä nimillä joita käytät. Niin kauko- ja lähimailla sotineita. Joten voit mennä kävelyttämään sitä puudeliasi ihan rauhassa. ;)

Väkivaltaan on vaikea harjoitella ilman että se koskee, koska väkivallan kohteeksi joutuminen aika usein tarkoittaa fyysistä ja henkistä vauriota. Sitä nyt ei vain millään "mielikuvaharjoittelulla" hankita.
 
Nyt sekoitat post-traumaattisen stressin ko. asiaan ja useita PTSD-jutuista kärsiviä sekä tavanneena että heidän kanssaan jutelleina en kutsuisi ko. henkilöitä nimillä joita käytät. Niin kauko- ja lähimailla sotineita. Joten voit mennä kävelyttämään sitä puudeliasi ihan rauhassa. ;)
Häh, Scottin kuvaustahan terapiassa käyvistä ihmisistä minä tuossa lainasin. :D Mutta siis väkivallan kokeminen ei suinkaan aina aiheuta mitään positiivista miehistymistä, vaan vaikutukset voivat olla jopa päinvastaisia.

Väkivaltaan on vaikea harjoitella ilman että se koskee, koska väkivallan kohteeksi joutuminen aika usein tarkoittaa fyysistä ja henkistä vauriota. Sitä nyt ei vain millään "mielikuvaharjoittelulla" hankita.
Mitä tarkoitat, luulet että kiellän kovan kontaktin merkityksen? En tietenkään. Pikemminkin päinvastoin.
 
Häh, Scottin kuvaustahan terapiassa käyvistä ihmisistä minä tuossa lainasin. :D Mutta siis väkivallan kokeminen ei suinkaan aina aiheuta mitään positiivista miehistymistä, vaan vaikutukset voivat olla jopa päinvastaisia.


Mitä tarkoitat, luulet että kiellän kovan kontaktin merkityksen? En tietenkään. Pikemminkin päinvastoin.

Joo, puhuimme ehken samasta asiasta hieman eri sanoin. :) Tarkoitin, että kouliintuneisuus ottaa iskuja vastaan lisää kykyä säilyttää toimintakyky moisissa tilanteissa. Eli....turpaan ottaminen äkkiseltään tuskin lisää kenenkään kykyä tuohon. Ei se ainakaan aikoinaan tuntunut omalta kohdalta sitä lisäävän. :D Se, että siihen "tottuu" ns. normaaliolosuhteissa kuitenkin lisää etenkin henkistä kykyä ottaa vauriota.
 
Itse sain kauheat valitukset kun olin ostanut kummipojille vanhanmalliset muoviset länkkäri pyssyt ja niihin paperinallia mitä myydään niihin abc:lla(kevyesti poksahtaa ja tulee ruudin haju) että pojat pääsee leikkimään rosvoa ja poliisia pihalle.

"Herrran jumala eihän lapsille mitään leikkipyssyjä saa antaa leluiksi!!" " niistä tuler tappajia"
Totesin että ei niistä tule jos tulisi jokainen suomalainen mies olisi tappaja koska käyhän ne jopa armeijankin ja sitäpaitsi parempi että leikkivät ulkona kavereiden kanssa ja liikkuvat kuin istuvat sisällä pleikkarin ääressä.
 
Nykyään tällainen miehisyys pyritään kitkemään pojista mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Oma poika sai sanktiot koulussa jo pelkästään annettuaan sanallisesti takaisin. Eihän nykyään voi pitää itse puoliaan missään, ei koulussa, ei töissä ellei halua vaikeuksia itselleen.

Voihan hemmetti. Jos puolensa pitämisestä joutuu vaikeuksiin, vika on systeemissä. Joskus vain joutuu paskatilanteisiin ilman omaa valintaa. Sano pojalles, että teki ihan oikein. Ei pidä alistua kyykytettäväksi. Ehkä se valkenee joskus myöhemmin, mutta hänen kannattaisi olla ylpeä.
 
Voihan hemmetti. Jos puolensa pitämisestä joutuu vaikeuksiin, vika on systeemissä. Joskus vain joutuu paskatilanteisiin ilman omaa valintaa. Sano pojalles, että teki ihan oikein. Ei pidä alistua kyykytettäväksi. Ehkä se valkenee joskus myöhemmin, mutta hänen kannattaisi olla ylpeä.
Sekin on kummallista että yöaikaan kaupungissa ollaan niin isoa miestä. Uhotaan ja mesotaan oikein kunnolla. Mutta sitten kun tulee joku ja laittaa ns. "nippuun". Niin annas olla heti ollaan soittamassa poliiseille ja pahoinpitely syytteitä tekemässä. Jos saat kuonoon paremmaltas, niin kyllä se pitää ottaa niinkuin mies...
 
"Sitä saa mitä tilaa" ja "Joka hevoselle löytyy ohjastaja" olivat aikoinaan sukulaismiesten muistiohjeet jos lähti rähisemään kaupungille. Eli vaikeuksiahan siinä tulee juurikin tuohon malliin. Jos niitä on lähtenyt hakemaan, niin aina niitä löytyy.
 
Joo, puhuimme ehken samasta asiasta hieman eri sanoin. :) Tarkoitin, että kouliintuneisuus ottaa iskuja vastaan lisää kykyä säilyttää toimintakyky moisissa tilanteissa. Eli....turpaan ottaminen äkkiseltään tuskin lisää kenenkään kykyä tuohon. Ei se ainakaan aikoinaan tuntunut omalta kohdalta sitä lisäävän. :D Se, että siihen "tottuu" ns. normaaliolosuhteissa kuitenkin lisää etenkin henkistä kykyä ottaa vauriota.
Joo, olen tietenkin kovan kontaktin merkityksestä samaa mieltä ja pidän sitä tärkeänä mikäli tavoitteena on saada esimerkiksi itsepuolustustaitoja. Aggressiivisuuden treenaamisella tarkoitin sitä, että joiltain ihmisiltä toisten ihmisten vahingoittaminen ei onnistu, vaikka joutuisivatkin oikeudettoman hyökkäyksen kohteeksi tai vaikka tarkoitus olisi juurikin vahingoittaa toista (esim. kamppailulajeissa). Tälläisiä näkee esimerkiksi kamppailulajien alkeiskursseilla. He voivat kuitenkin saada sitä aggressiivisuutta kehitettyä, vaikka se onkin hyvin henkilökohtainen ominaisuus. Kovalla kontaktilla on siinäkin osuutta.

Maanpuolustuksen kannalta taas mietin, että voiko noista asioista olla hyötyä esimerkiksi sodassa? Eli nämä kysymykset: Siitä voinee olla hyötyä sotahommissakin, mutta kuinka paljon, ja onko sota liian erilainen tilanne rauhan ajan kärhämiin verrattuna?
 
Back
Top