Voipas. Seuraukset ja vaikeudet on vaan sitten kannettava. On liian helppoa sanoa, että otan tuossa nyt turpiini, enkä puolustaudu, koska joudun sitten käräjille, jos liiskaan vastustajan. Ei. Lähtökohta on se, että puolustaudut, tuli mi tuli. Tämä ei ole mitään wanhan ukon isottelua vaan ihan tiukasti harkittua ja opittua asennetta, usko pois.
Henkinen puoli
- Viestiketjun aloittaja taktinen taistelumajava
- Aloitus PVM
Voipas. Seuraukset ja vaikeudet on vaan sitten kannettava. On liian helppoa sanoa, että otan tuossa nyt turpiini, enkä puolustaudu, koska joudun sitten käräjille, jos liiskaan vastustajan. Ei. Lähtökohta on se, että puolustaudut, tuli mi tuli. Tämä ei ole mitään wanhan ukon isottelua vaan ihan tiukasti harkittua ja opittua asennetta, usko pois.
Americassa on niinkin raadollinen sanonta että: "parempi tulla juryn tuomitsemaksi kuin arkussa kannettavaksi."
Jenkkilässä kuitenkin teoriassa on tuo mahdollisuus että jury vapauttaa sinut vapaana miehenä rikoksesta vaikka olisitkin ns. "syyllinen" todisteiden valossa. Elikkä kyseessä olisi silloin jury nullification.
Yleisesti turpiin ottamisessa ei ole mitään kehuttavaa tai ylvästä, mielestäni. Silti alkuperäisen artikkelin kirjoittaja kehuu turpiin ottamista ikäänkuin taivaan lahjana kansakunnan moraalille. Jos oikeasta väkivallasta puhutaan, niin on parempi olla antajana, kuin vastaanottajana. Joku väkivaltaisempi lähitaisteluexpertti voi toki korjata tämän väittämän jos kokee sen vääräksi.
Muuta asiaa, tajunnan virtaa
Muistan erään youtuben syövereissä videon jossa oli americcalaisten alokkaiden lähitaistelukoulutusta. Kyseessä oli Amerikan armeijan Hollywoodilta tilaama koulutuselokuva lähitaistelun tekniikasta ja aseiden taistelutekniikoista toisen maailmansodan aikana. Mielenkiintoista olikin videossa se teema, että siinä muistutettiin modernin ihmisen (40-luvulla) olevan vaikea irtaantua "reilun pelin hengestä" elikkä urheilullisuudesta sodan aikana. Rauhassa kannustetaan urheilussa ja leikeissä reiluun peliin, ja urheilullisuuteen. Sen sijaan väkivaltaisuus, häikäilemättömyys, kierous, ja sääntöjen rikkominen ovat rauhan aikana kiellettyjä, koska niistä rangaistaan urheilussa jäähyillä, diskauksella yms.
Muinaisessa Spartassa kieroutta ja häikäilemättömyyttä ylistettiin hyvänä asiana. Sparta oli ainut paikka Kreikassa jossa ei ollut mitään sääntöjä pankration- vapaaottelussa. Okei, mitä ilmeisimmin ainut noudatettu sääntö oli se, että kättä pitempää ei saanut olla. Muut kreikkalaiset valtiot kielsivät silmiin kohdistuvat hyökkäykset sekä puremisen. Sparta salli ainoana kaupunkivaltiona molemmat tekniikat.
Käytännön esimerkkeinä tuossa amerikkalaisessa videossa mainittiin että nyrkkeilijöitä ei kannusteta munille potkimiseen koska sitä ei sallita nyrkkeilyssä. Kuitenkin oikeassa sodassa se on sallittu tekniikka. Samaten sallittua on puukottaa vihollinen jolla ei ole mitään asetta, tai esim. vartiomies joka on kusella. Ei kovinkaan reilua välttämättä, mutta se on sallittua sodassa. Samoin 2vs1 tappelu. Samoin isompi, vahvempi vastaan joku heikompi.
Intissä ei muistaakseni muuta kamppailulajia harjoiteta kuin vähän sotilaspainia, meillä oli noin ainakin.
Ilmeisesti johtopäätöksenä on pakko laitta äijät harrastamaan vapaaottelua intissä tai jotain krav magaa. Höykytys ja möyhennys alkakoon.
BlackFox
Ylipäällikkö
Kyllä uskoisin että itsepuolustuslaji missä oikeasti haastetaan toista voi myös kehittää sitä henkistä voimaa mikä varsinkin näkyy niissä sodan ensinmäisissä päivissä kun ekankerran otetaan kontaktia viholliseen. Mikä on varmasti pelottavaa suurinmalle osalle kun ei tiedä mitä tuleman pitää sekä vihollista herkästi pidetään "mähän oon vaa perus jamppa mut noihan on jotaa hathatei, ei pärjätä" vaikka nekin on vaan ihmisiä.
Myös tuollainen lajitausta antaa uskoa niihin omiin kykyihin. Mikä taas laskee hiukan koko stressitasoa kun tietää että jos joutuu puukkohippassille on mahdollisuus jopa selvitä.
Itseäni ainakin suorastaan jopa pelotti defendossa kun sain parikseni vapaaottelijan ekoilla kerroilla.
Kun ei tiennyt mitä tulemanpitää, vaikka sitä kamppailua ekoilla kerroilla voittanutkaan sai siitä itseluottamusta että hei "mähän pärjäsin edes jotenkin, ei toi nyt niin paha ollutkaan. Ihminen sekin" eikä se jatkossa enää tunnu sen kummallisemmalle.
Myös tuo ei sallittujen tekniikoiden käyttö tulee hyvin mukaan defendossa ja krav magassa. Aluksi se on vaikee potkasta kaveria polvella mahaan tai kuristaa mutta siihen tottuu. Mikä sodassa on tärkeää että olet tottunut niihin ei sallittuihin tekniikoihin.
Tietysti itseluottamuksessa on vaarallisetkin puolet, jos ollaan liian ylimielisiä voi se vastustaja pistää puolihuomaamatta pakettiin. Tähän monesti venäläiset sortuvat.
Tuo puukolla tappaminen on kuulemma aika rankkaa henkisesti myöhemmin. Eräässä kaukopartio kuvauksessa piti käydä vartiomies ottamasta pelistä pois mutta kaukopartio mies otti siltä vain tajun. Myöhemmin sanoi että kerran ottanut aikaisemmin jo puukolla, jos viellä kerran otan niin nää hommat loppuu tähän. Hirveää. Aseella menee viellä mutta ei puukolla enää"
Myös tuollainen lajitausta antaa uskoa niihin omiin kykyihin. Mikä taas laskee hiukan koko stressitasoa kun tietää että jos joutuu puukkohippassille on mahdollisuus jopa selvitä.
Itseäni ainakin suorastaan jopa pelotti defendossa kun sain parikseni vapaaottelijan ekoilla kerroilla.
Kun ei tiennyt mitä tulemanpitää, vaikka sitä kamppailua ekoilla kerroilla voittanutkaan sai siitä itseluottamusta että hei "mähän pärjäsin edes jotenkin, ei toi nyt niin paha ollutkaan. Ihminen sekin" eikä se jatkossa enää tunnu sen kummallisemmalle.
Myös tuo ei sallittujen tekniikoiden käyttö tulee hyvin mukaan defendossa ja krav magassa. Aluksi se on vaikee potkasta kaveria polvella mahaan tai kuristaa mutta siihen tottuu. Mikä sodassa on tärkeää että olet tottunut niihin ei sallittuihin tekniikoihin.
Tietysti itseluottamuksessa on vaarallisetkin puolet, jos ollaan liian ylimielisiä voi se vastustaja pistää puolihuomaamatta pakettiin. Tähän monesti venäläiset sortuvat.
Tuo puukolla tappaminen on kuulemma aika rankkaa henkisesti myöhemmin. Eräässä kaukopartio kuvauksessa piti käydä vartiomies ottamasta pelistä pois mutta kaukopartio mies otti siltä vain tajun. Myöhemmin sanoi että kerran ottanut aikaisemmin jo puukolla, jos viellä kerran otan niin nää hommat loppuu tähän. Hirveää. Aseella menee viellä mutta ei puukolla enää"
Viimeksi muokattu:
Ei mitään merkitystä. Kadulla tapellessa aggressiivinen puolihullu luonne on eduksi mutta muuten siitä on vaan haittaa. Fyysisyys, tappeleminen ja kamppailulajit ovat kovin kapea ja vanhanaikainen näkemys miehisyydestä.
Todellinen henkinen vahvuus -tai miehisyys- jota tarvitaan opiskellessa, työelämässä tai vaikka sodassa, rakennetaan pitkän ja onnellisen lapsuuden aikana jossa tasapainoiset vanhemmat antavat lapselle runsaasti rakkautta.
miheikki
Greatest Leader
Suomessa. Parempi raudoissa kuin laudoissa.
Beerfect
Eversti
Väittäisin että kokonaiseen sukupolveen kohdistuva kastrointikulttuuri ärsyttää vain entisestään niitä kaikkein pahansisuisimpia - sekä nuorempia että vanhempia. Lopputulos plusmiinus nolla? Minä ainakin olin lapsena tunnollinen, passiivinen, ujo, arka.. ja hyvä oppilas. Se oli se aloitusmuotti. Johonkin 25v:een mennessä olin lopullisen kyllästynyt moderniin suomalaiseen heikkouteen. Suomalaiset ovat ylipainoisia... hitaita vässyköitä tai ylikilttejä. Pullaa ja makkaraa syöviä, terveiden elintapojen saarnaajia. "Syö tästä salaattia sen grillatun makkarasi kanssa. (Sit sä oot ikuisesti terve.)" Latteuksia latelevia uuvuttajia, jopa jotkut urasotilaatkin. Hyi saatana. Survoisin vihaisella intohimolla puukon venäläisen sotilaan kaulaan ja todistaisin ekstaasissa viimeistä järkytystä hänen naamallaan, jos siis edestä päin saisin puukotettua. Minä näen sen tilanteen mielessäni hyvin elävästi. Jumalauta mun kämmeniä ja jalkapohjia kihelmöi jo kirjoittaessakin tästä. Äitini ei enää tunnistaisi minua. Isäkin voisi mennä hiljaiseksi jos tietäisi. Ei kiinnosta. Inhoan Venäjää täysillä mutta en minä Suomeakaan rakasta.
Liekö itsepuolustus "kielletään" ja yritetään tukahduttaa ihan laskelmoidusti, tietäen että se vain tekee häijyistä lopulta häijympiä kun viha jää vain muhimaan? Vai eivätkö valtaapitävät muka ole oikeasti huomanneet sitä? Minä en voi uskoa. Minä olen vakuuttunut että valtaapitävät ja kasvatustieteiden ammattilaiset tietävät tarkalleen mitä tekevät. He tietävät tarkalleen mitä he kylvävät. Jollekin hitaammalle kukkahatulle tuolla jossain tämä tulee tietysti kauhistuttavana yllätyksenä. Idiootit... Patoamalla ei saada mitään muuta aikaan kuin tulva. Onnea sen hallintaan. Virrat ja energiat pitää kanavoida, ei kieltää.
Kielletään lihansyönti, kielletään suola, kielletään kivekset ja testosteroni, kielletään viha ja vitutus... "Mene lenkille. Liikunnasta tulee hyvä olo." Eikä tule. Puolipakolla suoritettu liikunta tekee vain pahoinvoivaksi. Voin kyllä jahdata sua pimeällä lenkkipolulla huppari ylläni, Nti Laakso, jos lupaat juosta kauhulla henkesi edestä. Siitä minä pitäisiin. Muista: Jos juokset tarpeeksi lujaa, sinullekin tulee hyvä olo. "Syö selleriä, lihansyöjä. Siitä tulee hyvä olo." Syön sun ruokkivaa yrittävän käden, perkeleen ituhippi, ja kuuntelen naisellista kiljuntaasi suloisena ruokailumusiikkina. Pitääkö se paikkansa että kasvissyöjien liha maistuu paremmalle? Siinä teille kiltti pikku Beerfect, 8v ja 30v. Missä meni pieleen ja mikä? Vai tuliko minusta juuri sellainen kuin pitikin? Hm?
Ah, kiitos tästä ketjusta. Kylläpäs helpotti suohirviötä.
...vähäksi aikaa...
Liekö itsepuolustus "kielletään" ja yritetään tukahduttaa ihan laskelmoidusti, tietäen että se vain tekee häijyistä lopulta häijympiä kun viha jää vain muhimaan? Vai eivätkö valtaapitävät muka ole oikeasti huomanneet sitä? Minä en voi uskoa. Minä olen vakuuttunut että valtaapitävät ja kasvatustieteiden ammattilaiset tietävät tarkalleen mitä tekevät. He tietävät tarkalleen mitä he kylvävät. Jollekin hitaammalle kukkahatulle tuolla jossain tämä tulee tietysti kauhistuttavana yllätyksenä. Idiootit... Patoamalla ei saada mitään muuta aikaan kuin tulva. Onnea sen hallintaan. Virrat ja energiat pitää kanavoida, ei kieltää.
Kielletään lihansyönti, kielletään suola, kielletään kivekset ja testosteroni, kielletään viha ja vitutus... "Mene lenkille. Liikunnasta tulee hyvä olo." Eikä tule. Puolipakolla suoritettu liikunta tekee vain pahoinvoivaksi. Voin kyllä jahdata sua pimeällä lenkkipolulla huppari ylläni, Nti Laakso, jos lupaat juosta kauhulla henkesi edestä. Siitä minä pitäisiin. Muista: Jos juokset tarpeeksi lujaa, sinullekin tulee hyvä olo. "Syö selleriä, lihansyöjä. Siitä tulee hyvä olo." Syön sun ruokkivaa yrittävän käden, perkeleen ituhippi, ja kuuntelen naisellista kiljuntaasi suloisena ruokailumusiikkina. Pitääkö se paikkansa että kasvissyöjien liha maistuu paremmalle? Siinä teille kiltti pikku Beerfect, 8v ja 30v. Missä meni pieleen ja mikä? Vai tuliko minusta juuri sellainen kuin pitikin? Hm?
Ah, kiitos tästä ketjusta. Kylläpäs helpotti suohirviötä.
...vähäksi aikaa...
Tuosta tuli mieleen aikoinaan lukion liikunnanopettajan kertoma tarina kaveristaan, joka oli alkanut aikoinaan lenkkeillä. Oli sitten tokaissut, että "sanovat, että siitä alkaa tietyn ajan jälkeen nauttimaan...mutta olen nyt lenkkeillyt 10 vuotta, ihmettelen milloin se tapahtuu..." 
Itse vihaan lenkkeilyä yli kaiken ja tykkään kovavauhtisesta marssimisesta reppu selässä.
Itse vihaan lenkkeilyä yli kaiken ja tykkään kovavauhtisesta marssimisesta reppu selässä.
kaislajääkäri
Eversti
Äh, en jaksa ollenkaan uskoa tuohon kamppailuharrastajien itsetehostukseen, että harrastuksissa tai snakarijonossa pataan saaminen jalostaisi jotenkin taistelijoita sotahommiin. Voihan näin yksittäistapauksissa ollakin, esim. hyvin harvinaisissa erikoistehtävissä joissa tarvitaan tahdon lisäksi erityisiä taitoja saada käkättimeen.
Mutta. Sota-ajan taistelutahdossa ja -kyvyssä on kyse paljon paljon syvemmästä henkisestä puolesta. Kokeeko tilanteen sellaiseksi, että nyt todellakin on kaivettava nyrkki taskusta. Koska silloin ollaan ainoataan kauppaamassa. Ja kun se kokemus on riittävän konkreettinen, hiirestäkin kuoriutuu melkoinen tiikeri. En alkuunkaan usko, että viime sotien kovimmista taistelijoista merkittävä osa olisi ollut mitään nyrkkisankareita, vaan kyllä se tilanne toi esiin ne piilevät kyvyt.
Mutta. Sota-ajan taistelutahdossa ja -kyvyssä on kyse paljon paljon syvemmästä henkisestä puolesta. Kokeeko tilanteen sellaiseksi, että nyt todellakin on kaivettava nyrkki taskusta. Koska silloin ollaan ainoataan kauppaamassa. Ja kun se kokemus on riittävän konkreettinen, hiirestäkin kuoriutuu melkoinen tiikeri. En alkuunkaan usko, että viime sotien kovimmista taistelijoista merkittävä osa olisi ollut mitään nyrkkisankareita, vaan kyllä se tilanne toi esiin ne piilevät kyvyt.
Viimeksi muokattu:
Tässä mielenkiintoinen kirjotus.
Erityisesti keskustelun kannalta mielenkiintoisia kohtia oli:
"Peyton Quinn esittelee kirjassaan “Real Fighting: Adrenaline Stress Conditioning Through Scenario-Based Training” kokeen, skenaarioharjoitteen. Skenaarioharjoite on roolipeli -tyyppinen harjoitus, jossa maalihenkilölle ja suorittajalle on annettu tehtävä, ja tilanne elää molempien toiminnan seurauksena. Maalihenkilö pyrkii aiheuttamaan omalla käyttäytymisellään mahdollisimman paljon stressiä suorittajalle, ja harjoite sinänsä on stressaava, sillä suorittaja ei tiedä ennalta maalihenkilön tekemisiä ja käyttäytymistä. Quinn’in kokeeseen valittiin itsepuolustuslajin harrastajia, jotka olivat tehneet skenaarioharjoitteita ennen, mutta heillä ei ollut kokemusta ampuma-aseen käyttämisestä, ja toiseksi testiryhmäksi ammunnan harrastajia, joilla ei ollut kokemusta skenaarioharjoittelusta. Ennen harjoitteen alkamista testattavat saivat kokeilla nopeasti harjoituksessa käytettyä ampuma-asetta ja ampua sillä kaksi kuivalaukausta. Harjoitteessa maalihenkilö hyökkäsi veitsellä suorittajan kimppuun, ja suorittaja pyrki pysäyttämään hyökkäyksen ampuma-asetta käyttäen. Harjoitteessa käytettiin simulaatioampumatarvikkeita, joissa nalli antoi värimassalla täytetylle muoviluodille energian, ja mahdollinen osuma pystyttiin jälkeenpäin todentamaan vaatteisiin jääneestä väriaineesta. Arvioitavia kriteerejä olivat pysäyttävien osumien lisäksi myös voimankäytön porrastaminen yksinkertaisella tavalla eli suorittaja ei saanut käyttää ampuma-asetta ennen kuin maalihenkilö aloitti hyökkäyksen ja veitsi oli havaittu. Testitulos erittäin tiivistetysti esitettynä oli, että ammunnan harrastajista hyvin pieni prosentti pystyi voimankäytön sääntöjen rajoissa pysäyttämään hyökkääjän, kun itsepuolustusharrastajista siihen pystyivät lähes kaikki."
ja
"Stressiin totuttautuminen parantaa adaptoitumiskykyä yleisesti stressitilanteisiin (Grossman, Oinonen). Esimerkiksi kamppailuharjoittelussa suoritettu stressille altistuminen nopeuttaa henkilön kykyä sopeutua taistelu- tai voimankäyttötilanteeseen. "
Toinen mielenkiintoinen kirjoitus on saman kirjoittajan teksti tappamisen psykologiasta. Onneksi @pstsika otti sen talteen, sillä sitä ei enää alkuperäisestä lähteestä löydä: http://maanpuolustus.net/threads/artikkeli-tappamisen-psykologiasta.1221/
http://potku.net/keho-ja-mieli-taistelussa/Keho ja mieli taistelussa
admin | 27.11.2014 | Kirjasto, Valokeilassa | Ei kommentteja
1. Ihmisen fysiologia ääristressitilanteissa
Arvioidaan, että ihmisen kantamuoto on alkanut eriytyä simpansseista noin kuusi miljoonaa vuotta sitten. Laajemmin hyväksytyn teorian mukaan nykyihmisen kantamuoto on kehittynyt Afrikan savanneilla noin 200 000 vuotta sitten (Valste, Ihmisen kehitys, 1991). Historiamme näkyy yhä nykyihmisen tärkeimmässä työkalussa, aivoissa: niiden selviytymistä ohjaava rooli ei ole hävinnyt, vaikka nämä “eläimelliset” toiminnot on pyrittykin peittämään “sivistyksellä”, rationaalisella ajattelulla. Sotureilta, yhteiskunnan puolustajilta, jotka työskentelevät monesti hengenvaarassa suojellen ja pelastaen lajitovereitaan, tunnutaan edellyttävän varsin monimutkaistakin rationaalista päätöksentekoa, ja välillä tunnutaan unohtavan se seikka, että pohjimmiltaan stressitilannekäyttäytymistä ohjaavat primitiiviset vaistot: meidän eläinaivomme, jotka eivät lähtökohtaisesti ole lainkaan kiinnostuneita siitä, mikä on poliittisesti korrektia ja mikä ei. Ne ovat kiinnostuneita vai siitä, miten ne saisivat kantajansa selviytymään hengissä vaarallisesta tilanteesta (Grossman, On Combat, 2004).
Universaali fobia
Fobialla tarkoitetaan tiettyihin tilanteisiin tai kohteisiin liittyvää kohtuuttoman vahvaa pelkoa, kammoa tai kauhua, jota pelko-oireinen ei pysty hallitsemaan. Fobioita voi olla erilaisia, mutta yleisimpiä ovat esimerkiksi yksittäiset fobiat, kuten jonkin eläimen kammoaminen, avoimien paikkojen tai tilojen kammo. Mielenterveyshuollossa erilaisia fobioita luokitellaan pelko-oireisiksi ahdistuneisuushäiriöiksi, kuten julkisten paikkojen peloksi ja sosiaalisten tilanteiden peloksi (mm. Lääkärikirja Duodecim). Useimmilla ihmisillä on jokin pelko, vaikka se ei olisikaan niin suuri, että se voitaisiin luokitella elämää häiritseväksi fobiaksi. Joillain se on hämähäkit, joillain käärmeet, jotkut taas kammoavat suljettuja paikkoja. Yksi pelko on kuitenkin ylitse muiden – niin merkittävä, että ihmiset ja koko yhteiskunta reagoi siihen lähes hysteerisellä tavalla: ihmisten toisiinsa kohdistama äärimmäinen aggressio, hengen riistäminen. Aggressiivisen, äärimmäisen väkivallan pelossa, ihmiset tekevät irrationaalisia päätöksiä. Voitaisiin ehkä nähdä pelon menneen jo sille tasolle, että kyseessä on elämää häiritsevä tekijä, fobia. Esimerkkejä tästä voidaan nähdä jopa hysteerisen tuntuisissa ensireaktioissa muun muassa kouluammuskelutapauksissa.
Suomessa henkirikostaso on noin kolme rikosta 100 000 asukasta kohden (Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos) eli henkirikoksen tai sen yrityksen kohteeksi joutumista ei voida nähdä keskimäärin kovin todennäköisenä. Ihminen suhtautuu yleensä lähtökohtaisesti epäilevästi esimerkiksi käärmeisiin, hämähäkkeihin ja vieraisiin koiriin. Koska useimmat meistä kohtaavat jatkuvasti omia lajitovereita, ja todennäköisyys, että nämä yrittäisivät vakavasti vahingoittaa, on erittäin pieni, kaikkiin kohtaamiimme ihmisiin ei ole mahdollista suhtautua samalla taisteluun valmistautuen. Ei ainakaan niin, että oma mielenterveys säilyisi.
Mikäli tämä kohtaamamme lajitoveri kuitenkin rikkoo tämän luottamuksen ja käyttäytyykin meitä kohtaan aggressiivisesti, se lähes poikkeuksetta koetaan erittäin stressaavana ja usein traumatisoivana tapahtumana. Asiasta on tullut henkilökohtaista; hän kohdistaa aggressiota MINUA kohtaan (Grossman 2004).
Kirjassaan “On Killing” evl evp Grossman kirjoittaa toisen maailmansodan aikana tapahtuneista massapommituksista, joiden arvioitiin silloin musertavan kotirintaman taistelumoraalin. Toisin kävi. Edes aseellinen väkivalta ei ollut lamauttava uhka, mikäli sen henkilökohtaisuuden pystyi kiistämään. Toisaalta tieto tai luulo selustassa olevista vihollisen sabotööreistä saattoi aiheuttaa jopa hysteriaa; uhkasta oli juuri tullut henkilökohtaista.
Traumaperäinen stressireaktio
Traumaperäinen stressireaktio kehittyy henkilön jouduttua kokemaan, näkemään tai olemaan vastatusten tapahtuman kanssa, johon liittyy joko kuolema tai vakava loukkaantuminen, niiden uhka tai oman tai toisen fyysisen koskemattomuuden vaarantuminen. Traumaattinen tilanne aiheuttaa henkilössä voimakasta pelkoa, kauhua tai avuttomuutta (Duodecim). Traumaperäisestä stressireaktiosta käytetään myös nimitystä post-traumaattinen stressihäiriö tai englanninkielistä lyhennettä PTSD.
Traumaperäinen stressireaktio on verraten harvinaista luonnonkatastrofien yhteydessä, mutta sitäkin yleisempää aseellisessa konfliktissa, seksuaalisen väkivallan tai muun pahoinpitelyn kohteeksi joutumisen yhteydessä. Tämä saattaa johtua siitä, että pystymme tavallaan hyväksymään “luonnollisen kuoleman”, vaikka sairauden tai luonnonkatastrofin seurauksena, mutta jos toinen ihminen riistää lajitoveriltaan hengen, se koetaan totaalisen sietämättömänä tekona (On Combat).
Me, jotka toimimme ja varaudumme toimimaan tämän henkilökohtaisen uhan alla, olemme velvoitettuja ymmärtämään, miten aivomme ja sitä kautta kehomme toimii ääristressitilanteessa sekä millaista koulutuksen tulee olla, jotta pystyisimme kaikesta huolimatta toimimaan halutulla tavalla.
Autonominen hermosto: kehon taistelu- ja huoltojoukot
Autonominen hermosto on tahdosta riippumaton, sympaattiseen ja parasympaattiseen hermostoon jakautuva hermoston osa, joka säätelee mm. sileiden lihassyiden, sydänlihaksen ja rauhasten toimintaa. Sympaattinen hermosto kiihdyttää esimerkiksi verenkiertoa ja parasympaattinen hermosto rauhoittaa sitä (Duodecim).
Sympaattista hermostoa voidaan kuvata kehon taistelujoukoiksi; se käynnistää stressihormonien kuten adrenaliinin ja noradrenaliinin erityksen, laajentaa keuhkoputkea ja sydämen verisuonia sekä jännittää lihaksia. Sympaattinen hermosto ohjaa kehon energiavarastot “taisteluvalmiuteen”.
Parasympaattisen hermoston tehtävänä on taas toimia kehon huoltojoukkoina. Sen tehtävät liittyvät energian hankkimiseen ja varastointiin, kuten esimerkiksi ruoansulatukseen.
Kun joudumme yllättävään tilanteeseen, jonka tulkitsemme uhkaavaksi, “eläinaivomme” alkavat toimia ja sympaattinen hermosto käynnistää välittömästi mobilisaation koko kehon resurssien värväämiseksi mukaan selviytymistaisteluun. Puhutaan stressitilanteesta.
Merkittävää on, stressistä puhuttaessa, tarkoitetaanko kroonista (pitkäkestoista) stressiä vai akuuttia (lyhytkestoista) stressiä. Oireet saattavat olla samankaltaisia, mutta väkivaltatilanteiden kannalta akuutti stressi on se, mikä on merkityksellinen (Survival Scores Research Project, Huhtikuu 2004, Federal Law Enforcement Training Center: n julkaisu, myöh. FLETC 2004).
Selviytymisen kannalta toissijaiset toiminnot jäävät taka-alalle. Ruoansulatus? Ei tarvita, kaikki veri heti isoihin lihaksiin. Syljeneritys? Ei tarvita, haittaa vain hengittämistä, kun kohta ponnistellaan täysillä. Uloste suolessa? Ulos vaan ja heti, turhaa painolastia, jos joudutaan vaikka juoksemaan. Rakko tyhjäksi samalla!
Merkittävää on, kokeeko ihminen tilanteen stressaavaksi. Sama tilanne saattaa olla toiselle yksilölle stressaava, mutta toiselle ei. Mikäli henkilö ei koe tilannetta stressaavaksi, aivot eivät saa aikaan psyko-fysiologisia muutoksia (FLETC 2004).
Kun uhkatilanne on ohi, alkaa parasympaattinen hermosto tehdä töitä energiavarastojen täydentämiseksi. On tavallista, että pian uhkaavan tapahtuman jälkeen seuraa täydellinen romahdus, koska selviytymiseen tarvitut voimavarat on käytetty siltä erää loppuun. Napoleon totesi, että “joukko on haavoittuvimmillaan välittömästi voiton jälkeen”. Kun taistelu on päättynyt ja keho rentoutunut, alkaa toipumisvaihe, jolloin uuteen taisteluun joutuminen saattaa romahduttaa puolustuskyvyn täysin. Tästä syystä joukolla tulisi olla reservi, joka ottaa vastuun, kun välitön taisteluvaihe on päättynyt. Joukon suojaaminen, Force Protection, on tuossa tilanteessa avainasemassa.
Tunteja kestäneen taistelun jälkeen soturi saattaa olla niin väsynyt, että vaikka tietää uhkan olevan vielä konkreettinen, hän saattaa nukahtaa jopa seisaalleen. Elimistö on käyttänyt joka ainoan tippansa energiaa taisteluun ja kaipaa lepoa kriittisesti. Mikäli tilanne on ollut nopea, kehossa vielä olevat stressihormonit saattavat vaikeuttaa palautumista, ja esimerkiksi nukkuminen voi olla mahdotonta. Loren Christensen (entinen poliisimies) kertoo Dave Grossmanin teoksessa “On Combat”, menneensä salille vaarallisen tilanteen jälkeen ja lyöneensä sekä potkineensa säkkiä, kunnes kaikki adrenaliini oli loppuun kulutettu. Olen itse havainnut kyseisen menettelyn tehokkaaksi; kamppailu-urheilukilpailuja edeltävänä yönä en meinannut saada unta, joten laitoin juoksuvaatteet päälle ja kävin vetämässä noin 20 minuutin intervallijuoksun, 200 m spurtein ja 100 m hölkkävaiheella. Kerran olen myös stressaavan tapahtuman jälkeen puhdistanut kehon ajamalla salille, käynnistämällä kellon ja hakkaamalla ja potkimalla tauottomasti raskasta nyrkkeilysäkkiä, kunnes en enää kokenut sitä tarpeelliseksi. Aikaa oli silloin kulunut noin 25 minuuttia. Uni tuli, kun elimistö sai tehtyä sen, mihin oli valmistautunut: taistelemaan tai pakenemaan.
Tilannetietoisuuden tasot:
John Dean “Jeff” Cooper (1920-2006) on käyttänyt tilannetietoisuuden tasoja kuvaamaan tarkoitettua värikoodistoa, jossa eri väreillä kuvataan yksilön valmistautuneisuutta kohtaamaan taistelutilanne. Cooperin mukaan tasot ovat:
Cooperin tasojen lisäksi on käytetty myös tasoa:
- Valkoinen: henkilö ei havainnoi ympäristöä eikä ole valmistautunut henkisesti tulevaan
- Keltainen: henkilö on rento, mutta havainnoi ympäristöä ja on tiedostanut toiminnan mahdollisuuden
- Oranssi: henkilö on havainnut jotain, joka nostaa valmiustilaa ja on aloittanut toimintavaihtoehtoanalyysin
- Punainen: ollaan tilanteessa, jossa tehdään päätös taistelemisesta tai pakenemisesta ja toteutetaan toiminta. Kehon stressireaktiot ovat täydessä käynnissä.
• Musta: paniikki. “Valkoisella” tasolla oltaessa yllättävä uhka saattaa saada selviyty-misorientoituneet reaktiot niin voimakkaasti esille, että henkilö ei pysty tekemään mitään, vaan jähmettyy pelästyessään reaktionsa voimakkuutta.
Selviytymisen kannalta on tärkeää ymmärtää, millaisessa tilassa kannattaa olla missäkin ympäristössä. Suunniteltaessa esimerkiksi kiinniotettujen käsittelyprosessia, kannattaa tiedostaa, että tilanteen kuluessa kiinniottajien ja kiinniotetun/-otettujen tilannetietoisuudessa saattaa olla merkittäviäkin eroja.
Esimerkki:
Taistelutilanteessa molemmat osapuolet ovat “punaisella”, mutta toinen osapuoli joutuu alakynteen, ja pakomahdollisuuden puuttuessa yrittää säästää henkensä alistumalla (laumaeläimille tyypillinen toimintamalli). Alistuminen tarkoittaa esimerkiksi antautumisen osoittamista. Sodankäynnin säädösten mukaan antautuvan surmaaminen on kiellettyä (ja yleensä laumaeläimelle luontaisen vastaista käyttäytymistä, Grossman; On Killing), joten voitolle päässyt joukko ottaa vangin haltuunsa. Tilanteen rauhoituttua kiinniotettu saattaa havaita mahdollisuuden pakenemiseen ja aloittaessaan suunnitelmansa toteuttamisen, hän on nostanut oman tasonsa “punaiselle”. Pahimmassa tapauksessa vangin kiinniottanut joukko on rentoutunut taistelun jälkeen ja antanut parasympaattisen hermoston ottaa vallan toipumisen aloittamisessa. Paras tapa olisikin saada kiinniotettu luovutettua välittömästi kiinniotettujen käsittelyyn tarkoitetulle joukolle, joka ei olisi vielä tuhlannut adrenaliinivarastoaan taisteluun ja pystyisi säilyttämään valmiustilansa riittävän korkealla. Tämä sama esimerkki voidaan tuoda myös esimerkiksi poliisiympäristössä, jossa kiinniotetut aiheuttavat monesti paineja, kun heitä tuodaan putkalle. Pahimmassa tapauksessa partio on jo mentaalisesti juomassa kahveja keikan jälkeen, kun kiinniotettu on vasta siirtynyt “punaiselle” aikomuksenaan käynnistää rähinä heti, kun käsiraudat irrotetaan.
Koska kehollamme ja mielellämme on voimakas tarve päästä laskemaan valmiutta heti, kun vain annamme sille luvan, tiettyjen toimintamallien ylioppiminen tilanteen jälkeen onkin tärkeää:
Siirtyessämme “punaiselle” sympaattinen hermosto mobilisoi kaikki kehomme resurssit palvelemaan selviytymistä. Tämä aiheuttaa myöhemmin tarkemmin kuvailtavalla tavalla rajoitteita tiettyihin hienomotorisiin toimintoihin. Puheen tuottaminen vaikeutuu, näkökenttä muuttuu, kuuloaistimukset saattavat vääristyä, ja ennen kaikkea hienomotoriset kyvyt vähentyä. Esimerkiksi viestivälineen käsittely saattaa olla hankalaa ja kiinniotetun hallitsemiseen käytetyt nippusiteet voivat olla vaikeat laittaa, ellei niitä ole valmisteltu ennakolta (Grossman; On Combat).
- Mahdollisten vielä päällä olevien uhkien tiedostaminen ja etsiminen (ns. +1 sääntö)
- Omasta toimintakyvystä huolehtiminen (neste-, ampumatarvike- ja varustetäydennykset)
- Haavoittuneista huolehtiminen
- Oman toiminnan suojaaminen ja mentaalinen varautuminen mahdollisiin jatkotehtäviin
Joistain, useimmiten suullisista lähteistä, olen kuullut väittämän, että hienomotoriset taidot eivät toimi stressitilanteessa. Olen tästä eri mieltä. On totta, että hienomotoristen taitojen suorittaminen stressireaktioiden vaikutuksen alaisena on vaikeampaa, mutta esimerkiksi lippaan vaihto ampuma-aseeseen, käsirautojen laitto ja viestivälineen käyttö ovat hienomotorisia taitoja, joita harjaantunut soturi pystyy tekemään myös stressin alla. Tämä vaatii sitä, että henkilö on harjoitellut riittävästi, ylioppinut. Voimankäyttöammattilaisen tulisi harjoitella säännöllisesti, eikä käyttää hienomotoriikka-argumenttia perustelemaan laiskuutta harjoitteluun. Halutun osaamistason saavuttamista helpottaa tietysti, jos käytettävät tekniikat ovat mahdollisimman karkeamotorisia, toisin sanoen niin paljon suuria lihasryhmiä käyttäviä kuin mahdollista.
Motorinen suorituskyky on parhaimmillaan sydämen syketaajuuden ollessa 115 ja 145 välillä. Stressitilanteessa syke saattaa nousta huomattavasti korkeammaksi ja pysyä korkeana jopa yli tunnin tilanteen jälkeen (FLETC 2004). Stressitilanteen hallinnan kannalta olisi tärkeää saada pidettyä syke kontrollissa, sillä liian korkea syke saattaa ajaa henkilön “mustaan” tilaan (Grossman; On Combat).
Stressitilanteen sietokyky
Stressitilanteessa toimimista helpottaa aiempi kokemus altistumisesta (akuutille) stressille. Päätöksentekijä, jolla on kokemusta tilanteesta, reagoi stressin aiheuttajiin lievemmin ja odottaa parempaa lopputulosta. Jos tilanne on päätöksentekijälle tuttu, hän saattaa kokea tilanteen enemmän haastavaksi kuin uhkaavaksi. Tällöin rationaalisemmat päätökset ovat helpommin mahdollisia kuin selviytymisorientoituneet päätökset, joita tehdään aivojen sisemmissä osissa (FLETC 2004). Sotilaslääketieteen keskuksen psykologi Krista Oinosen mukaan (luento Ilmasotakoulussa 1.6.2010) parasta stressihallintaa on koulutus; harjoittelu erilaisiin tilanteisiin, joissa mieli tuntee haasteen voimavarojensa ja suorituskykyvaatimusten välillä.
Koulutusorganisaation tärkein tavoite on mielestäni kouluttaa soturit sellaiseen toimintakykyyn, että he selviävät ensimmäisestä tositilanteesta hengissä. Ensimmäisen kokemuksen jälkeen he ovat jo veteraaneja ja tietävät huomattavasti enemmän tositilanteesta, mutta ennen sitä akuutti stressi on luotava harjoituksissa. Altistuminen yhdenlaiselle stressitilanteelle parantaa kykyä adaptoitua toisenlaiseen stressitilanteeseen. Grossmanin mukaan tilannetta voi verrata kielten opiskeluun: yhden vieraan kielen hallitseminen nopeuttaa sopeutumista uuteen vieraaseen kieleen. Esimerkkinä voisi olla vaikka itsepuolustuslajin harrastaja, joka on tehnyt stressaavia harjoitteita, joissa päätöksentekoa ja toimintaa on harjoiteltu tilanteissa, jotka saavat stressireaktioita aikaan. Jos tälle henkilölle annetaan voimankäyttövälineet ja niihin peruskoulutus, hän todennäköisesti pystyy helpommin tekemään voimankäyttöpäätöksen ja käyttämään siihen tarvittavaa työkalua kuin henkilö, joka on saanut muodollisen voimakäyttökoulutuksen, joka ei ole sisältänyt stressaavaa tilanneharjoittelua.
Peyton Quinn esittelee kirjassaan “Real Fighting: Adrenaline Stress Conditioning Through Scenario-Based Training” kokeen, skenaarioharjoitteen. Skenaarioharjoite on roolipeli -tyyppinen harjoitus, jossa maalihenkilölle ja suorittajalle on annettu tehtävä, ja tilanne elää molempien toiminnan seurauksena. Maalihenkilö pyrkii aiheuttamaan omalla käyttäytymisellään mahdollisimman paljon stressiä suorittajalle, ja harjoite sinänsä on stressaava, sillä suorittaja ei tiedä ennalta maalihenkilön tekemisiä ja käyttäytymistä. Quinn’in kokeeseen valittiin itsepuolustuslajin harrastajia, jotka olivat tehneet skenaarioharjoitteita ennen, mutta heillä ei ollut kokemusta ampuma-aseen käyttämisestä, ja toiseksi testiryhmäksi ammunnan harrastajia, joilla ei ollut kokemusta skenaarioharjoittelusta. Ennen harjoitteen alkamista testattavat saivat kokeilla nopeasti harjoituksessa käytettyä ampuma-asetta ja ampua sillä kaksi kuivalaukausta. Harjoitteessa maalihenkilö hyökkäsi veitsellä suorittajan kimppuun, ja suorittaja pyrki pysäyttämään hyökkäyksen ampuma-asetta käyttäen. Harjoitteessa käytettiin simulaatioampumatarvikkeita, joissa nalli antoi värimassalla täytetylle muoviluodille energian, ja mahdollinen osuma pystyttiin jälkeenpäin todentamaan vaatteisiin jääneestä väriaineesta. Arvioitavia kriteerejä olivat pysäyttävien osumien lisäksi myös voimankäytön porrastaminen yksinkertaisella tavalla eli suorittaja ei saanut käyttää ampuma-asetta ennen kuin maalihenkilö aloitti hyökkäyksen ja veitsi oli havaittu. Testitulos erittäin tiivistetysti esitettynä oli, että ammunnan harrastajista hyvin pieni prosentti pystyi voimankäytön sääntöjen rajoissa pysäyttämään hyökkääjän, kun itsepuolustusharrastajista siihen pystyivät lähes kaikki.
Sekä Quinn että Grossman korostavat hengityksen tärkeyttä stressireaktioiden kontrolloinnissa. Hengitys on linkki somaattisen ja autonomisen hermoston välillä, kontrolloimalla hengitystään ts. hengittämällä rauhallisesti syvään, ihminen pystyy laskemaan sydämensä sykettä, mikä taas vaikuttaa positiivisesti hienomotoristen taitojen suorituskykyyn. Huippu-urheilijat ovat soveltaneet hengitystekniikkaa sykkeen alentajana jo pitkään; ennen vapaaheittoja koripalloilija vetää pari kertaa syvää henkeä, samoin tekee myös ampumahiihtäjä tullessaan ampumapaikalle.
Stressireaktiot vaikuttavat myös päätöksentekokykyyn. Päätöksenteolla tarkoitetaan eri toimintavaihtoehtojen tunnistamista, mahdollisten hyötyjen punnitsemista ja sen vaihtoehdon valitsemista, jonka arvioidaan parhaiten hyödyttävän positiivisen lopputuloksen saavuttamisessa.(FLETC 2004)
Päätöksentekoa kuvataan usein päätöksentekoketjulla (OODA-loop; Boyd, John ).
Suurin osa päätöksistä perustetaan elämänkokemukselle ja siihen, miten päätökset sopivat tuntemaamme maailmaan. Oppimisen katsotaan tapahtuvan suurimmaksi osaksi uuden tiedon sovittamisesta aiemmin tuntemaamme maailmaan (FLETC 2004).
Päätöksentekijä pyrkii välittömästi arvioimaan tilanteen, päättelemään mahdolliset lopputulokset ja määrittelemään sen, mitä seuraavaksi todennäköisesti tapahtuu. Stressin alaiselle päätöksenteolle on tyypillistä, että päätöksentekijä valitsee ensimmäisen vaihtoehdon, mikä hänelle on tullut mieleen (FLETC 2004).
Mikäli päätöksentekoketjussa päätöksentekijä ei pysty liittämään havaintoaan mihinkään kokemuspankistaan löytyvään tapahtumaan, toimintalinjan valinta ja sitä kautta toimintaan siirtyminen estyy. Tämä saattaa ilmetä jähmettymisenä tilanteessa tai täysin epäolennaisena tekemisenä.
Stressitilanteessa tapahtuvaa päätöksentekoa ohjaa voimakkaasti selviytymisorientaatio. Päätöksenteko siirtyy tuolloin aivojen ulommista osista sisempiin osiin, ja kyky analysoida tietoisesti useita eri ärsykkeitä vaikeutuu. Tästä syystä eri toimintamalleihin liittyvä pikatilannepäätöksenteko tulisi rajoittaa mahdollisimman vähiin vaihtoehtoihin, kuten: 1. toteutetaanko joku yliopittu motorinen taito, vai 2. ei toteuteta. W.E Hick’n vuonna 1952 (ns. Hick’sin laki) tekemän tutkimuksen mukaan päätöksenteko hidastuu 58%, mikäli toimintavaihtoehtoja on enemmän kuin yksi. Mielestäni teoria ei ole täysin aukoton, mutta olen samaa mieltä siitä, että mitä vähemmän toimintamalleja on, sitä nopeampaa päätöksenteko on. Hick’sin laki on huomioitu muun muassa poliisi-, pelastus- ja sotilasorganisaatioissa siten, että nopeaa päätöksentekoa kaoottisessakin tilanteessa vaativat toiminnot on pyritty puristamaan esimerkiksi yhteen perustoimintamalliin, jolla tilanne saadaan rauhoitettua ja ostettua aikaa vaativammalle päätöksenteolle. Tällainen malli voisi olla esimerkiksi pelastuslaitoksen turvallisuussuunnitelmien pohjassa tarjoama:
- pelasta välittömässä vaarassa olijat
- hälytä lisäapua / ilmoita tapahtumasta
- tyhjennä alue
- eristä kohde ja estä asiattomien pääsy alueelle
2. Havaintokyvyn vääristymät stressitilanteissa
Tohtori Alexis Artwohl ja Loren Christensenin tutkimuksen mukaan hengenvaarallisissa tilanteissa olleista poliiseista (otos 141 henkeä) suurin osa koki jonkinasteisia havaintokyvyn vääristymiä kyseisen stressitilanteen aikana. Merkittävimpinä näistä vääristymistä olivat:
• 85 % vastanneista koki ääniaistimusten heikentymistä
• 80 % putkinäköä
• 74 % “automaattiohjausilmiötä”
• 65 % ajan hidastumista
• 51 % muistihäiriöitä jostain osasta tapahtumaa
• 47 % muistihäiriöitä joistain omista toimistaan tapahtumassa
• 40 % irtautumista tilanteesta, kuin olisi tarkkaillut omaa toimintaansa ulkopuolelta
(Grossman 2004).
Ääniaistimusten heikkeneminen saattaa ilmetä esimerkiksi laukausäänten vaimenemisena. Ilmeisesti metsästyksen yhteydessä tapahtuvat kehon reaktiot ovat hyvin samankaltaisia, sillä itse en ainakaan muista, että laukaisuääni olisi ilman kuulonsuojausta metsästystilanteessa (haulikolla ammuttaessa), ollut lähellekään niin voimakas, kuin jos ampuisi stressittömässä tilanteessa.
Putkinäkö on myös hyvin yleinen ilmiö eli huomio keskittyy itse uhkaan ja alue, jolta havaintoja tehdään, kapenee huomattavasti. Näkökentän kapenemisen kompensaationa havainnot itse kohteesta saattavat olla hyvinkin tarkkoja. Jotkut ovat muistaneet hyökkääjään käyttämän aseen tyypin ja yksityiskohdat hyvinkin tarkasti, mutta heillä ei ole ollut mitään muistikuvaa siitä, miltä henkilön kasvot näyttivät.
Näkö- ja kuuloaistimuksiin liittyvät rajoitteet stressitilanteessa heijastuvat muun muassa johtamiseen siten, että ryhmän-/joukkueenjohtajan saattaa olla välttämätöntä johtaa miesten edestä, sillä muuten viesti ei välttämättä tavoita taistelijoita.
Automaattiohjausilmiö tarkoittaa tilannetta, jossa henkilö ei tiedosta tehneensä päätöstä jostain toimenpiteestä, mutta on kuitenkin suorittanut sen tilanteessa. On tilastoitu tapauksia, joissa poliisimies on luullut partiotoverinsa ampuneen laukauksen, kun ei itse ole tiedostanut ottaneensa asetta esille ja ampuneensa.
Ajan hidastuminen on ilmiö, jota olen itsekin kokenut useissa stressaavissa tilanteissa. Tämä ilmiö johtunee siitä, että stressitilanteessa keho on mobilisoinut kaikki resurssit selviytymiskäyttöön, ja havaintojen teko on niin tehostunutta, että hetkittäin kaikki tuntuu liikkuvan kuin hidastetussa filmissä. Eräs koiranohjaaja kertoi voimankäyttötilanteessa ihmetelleensä, miksi koira lönköttelee hitaasti kohdehenkilöön kiinni, vaikka oikeasti koira toimi täysin normaalilla tavalla.
Noin joka toisella henkilöllä ilmenee myös muistihäiriöitä tapahtumasta. Yksi yleisimpiä muistihäiriöitä on se, että aseenkäyttötilanteessa henkilö ei muista, montako laukausta on ampunut. Olen havainnut koulutettavissa tätä ilmiötä mm. stressaavissa skenaarioharjoitteissa, joissa suorittaja on jälkeenpäin kertonut ampuneensa kolme tai enintään neljä kertaa, kun tosiasiassa ammuttuja laukauksia on ollut seitsemän. Muistihäiriöiden syntyyn vaikuttanee se, että stressitilanteessa mantelitumake, joka käsittelee stressitilanteisiin liittyviä tunteita, sijaitsee lähellä hippokampusta ja aktivoi sitä voimakkaasti. Hippokampus taas on pitkälti vastuussa muistikuvista (Oinonen 2010).
Tyypillisiä, tosin ei aivan niin yleisiä, reaktioita ovat myös tilapäinen lamaantuminen, jossa henkilö yrittää liikuttaa jalkojaan, mutta ne kieltäytyvät toimimasta tai “koko elämän vilahtaminen silmissä”. Jotkut muistavat näkyjä, joissa näkevät tapahtuman kuin valvontakameran nauhalta, yläviistosta ulkopuolisena tilannetta tarkkaillen.
Eräs Poliisiammattikorkeakoulun entinen opettaja summasi minulle jo viime vuosituhannen puolella tyypillisimmät aseenkäyttötilanteeseen liittyvät havaintojen vääristymät: lähes kukaan aseenkäyttäjä ei muista katsoneensa tähtäintä, tunteneensa minkäänlaista laukaisuvastusta tai rekyyliä, eikä muista, että laukausääni olisi ollut erityisen kova, vaikka kuulonsuojausta ei ollut.
3. Vaatimukset koulutukselle
Grossmanin esittelee “On Combat”:ssa John Foy’n mallin, jonka mukaan osaamisen tasoja on neljä:
• Tiedostamaton kyvyttömyys. Esimerkkihenkilö on huono ampuja, mutta ei itse tiedosta sitä, eikä suostu myöntämään sitä.
• Tiedostettu kyvyttömyys. Esimerkkihenkilö on tiedostanut, että ei osaa ampua ja on vastaanottava opetukselle. Hän saattaa myös tietää, mistä epäonnistuminen johtuu, mutta ei pysty korjaamaan sitä.
• Tiedostettu kyvykkyys. Esimerkkihenkilö pystyy koulumaisessa tiedostetussa tilanteessa ampumaan hyviä osumia. Stressittömässä tilanteessa tämä olisi riittävä taso.
• Tiedostamaton kyvykkyys. Esimerkkihenkilö on ylioppinut aseenkäsittelyn ja ampumataidon, sekä pystyy sovelletuissakin tilanteissa, stressin alla, ampumaan osumia ja käsittelemään asetta. Henkilö toimii ikään kuin tiedostamatta, eli hän vain antaa itselleen “luvan” suorittaa ampumatehtävä, ja keho toteuttaa yliopitun toimintamallin.
Tiedostamaton kyvykkyys on taso, jolla äärimmäisen stressaavissa olosuhteissa suoritettavat motoriset taidot tulisi olla. “Harjoittele, kunnes unohdat sen”. Kun motorinen taito on tiedostamattoman kyvyn tasolla, henkilö ei välttämättä edes pysty kokeilematta kertomaan joitain yksityiskohtia. Esimerkkinä vaikkapa lippaan irrottaminen; itse olen huomannut monta kertaa, että selittääkseni lippaanvaihdon tai jonkun muun suorituksen, saattaa olla pakko jäljitellä käsillä tätä liikerataa, jotta muistaisi yksityiskohtia siitä, mitä liikkeitä keho tekee suorituksen aikana.
Millä vähentää stressiä?
On siis todettu, että tilanne, jossa soturi joutuu väkivallan käytön uhan alle, on stressaava. Stressaavassa tilanteessa stressireaktioita ilmenee, ja tositilanteeseen valmistavan koulutuksen on huomioitava nämä erilaiset reaktiot koulutuksen sisällössä ja metodeissa.
Motorisen taidon oppimisvaiheessa stressihormonit vaikeuttavat oppimista. Tästä syystä uuden asian oppimiselle tulisi luoda turvallinen, stressitön ympäristö. Yhdellä kerralla, noin 5-6 tunnin jaksossa, ei tulisi opettaa useita uusia asioita. Opetellun asian tulee siirtyä työmuistista pitkäkestoiseen muistiin, ennen kuin aletaan opetella taas uutta asiaa (FLETC 2004).
Ylioppimiseen liittyy sekä hyviä että huonoja puolia:
+ yksinkertaisissa toiminnoissa stressin määrä on vähäisempi
+ automaattiset toimintamallit tilanteisiin, jolloin päätöksen teon vaikeuden aiheuttama stressin määrä on vähäisempi
– ylioppiminen vähentää innovatiivisuutta
– voi aiheuttaa pitkästymistä
– jos samankaltaiseen tilanteeseen on useita yliopittuja malleja, päätöksenteko hidastuu
Ylioppiminen tulisi rajoittaa toimintoihin, jotka eivät muutu, vaikka olosuhteet muuttuisivat. Harjoittelun on oltava haastavaa, ja kilpaileminen saattaa auttaa harjoittelijaa ylläpitämään motivaatiota puuduttavan äksiisiharjoittelun vastapainona.
Stressille altistuminen harjoittelussa parantaa toimintakykyä stressitilanteessa. Stressille altistuminen on helpointa tehdä harjoitteissa, joissa henkilö saadaan eläytymään tilanteeseen niin hyvin, että hän saa stressireaktioita. Motorista taitoa ei tule kuitenkaan altistaa stressitilanteelle liian aikaisin eli ensin taito tulee harjoitella stressittömästi, seuraavassa vaiheessa totuttaa henkilö stressaavaan tilanteeseen ja vasta kolmannessa vaiheessa motorinen taito toteutetaan stressaavassa tilanteessa. Oppijan ei tule siirtyä korkeammalle stressitasolle ennen kuin hyväksyttävä taitotaso on saavutettu alhaisemmalla stressitasolla. Skenaarioharjoitteluun on liitettävä palaute, jonka perusteella voidaan oppia ja tarvittaessa suorittaa uudelleen joitain osakokonaisuuksia harjoitteesta (FLETC 2004).
Skenaarioharjoittelun tehtävänä on kouluttaa selviytyjiä, ei häviäjiä. Tästä syystä koulutettavaa ei saa opettaa antamaan periksi, vaan vaikka maalihenkilö saisikin satutettua tai ammuttua koulutettavaa, hänen tulee jatkaa loppuun saakka; et ole kuollut ennen kuin olet kuollut ja et pysty tekemään mitään! Niin kauan kuin pystyt hengittämään, olet vielä taistelussa mukana (Quinn, Grossman).
Stressiin totuttautuminen parantaa adaptoitumiskykyä yleisesti stressitilanteisiin (Grossman, Oinonen). Esimerkiksi kamppailuharjoittelussa suoritettu stressille altistuminen nopeuttaa henkilön kykyä sopeutua taistelu- tai voimankäyttötilanteeseen. Henkilöstöä tulee kouluttaa stressireaktioiden kontrollointiin hengityksen ja mentaalisten keinojen kautta. Tilanteen salliessa tulee hengittää rauhallisesti ja koko tapahtuman aikana omaa toimintaa tulee rohkaista positiivisilla ajatuksilla, jotka tukevat uskoa selviytymiseen (mm. Grossman).
Tositilanteessa äärimmäisen voiman käytön päätöksen, joka saattaa johtaa kohdehenkilön hengen menetykseen, ei ole helppoa. Siksi harjoittelun tulee olla mahdollisimman realistista ja perustua välineelliseen ehdollistumiseen; tietty ärsyke aiheuttaa tietyn vasteen. Päätöksentekovaihtoehdot tulisi rajoittaa mahdollisimman vähään, lähinnä tasolle “toteutanko yliopitun motorisen taidon” vai “enkö”.
4. Stressaavan tapahtuman jälkeen
Raportteja ja kertomuksia laadittaessa sekä tapahtumaa analysoitaessa pitää muistaa, että tilanteessa ollut henkilö mitä todennäköisimmin on kokenut jonkinlaisia havaintokyvyn vääristymiä. Tästä johtuen hän ei välttämättä muista tarkasti, mitä on tapahtunut, eikä häntä tulisi syyttää tapahtumien salailusta tai vääristelystä (Grossman 2004).
Tapahtumaan, joka on ollut äärimmäisen stressaava, kuten jonkun henkilön kuolemaan johtanut tapahtuma, liittyy usein tunteita, kuten helpotusta ja itsesyytöksiä. Jos joudumme itse käymään läpi näitä tunteita tai palvelustoverimme / alaisemme on niiden kourissa, on hyvä tietää muutama tapahtuman jälkeiseen toipumiseen liittyvä periaate.
Välittömästi vaarallisen tilanteen päättymisen jälkeen henkilö todennäköisimmin kokee helpotusta siitä, että itselle ei sattunut mitään. Tämä saattaa purkautua jopa riemuna, jonka asiaa tuntemattomat saattavat kokea häiritsevänä; olihan kyse tilanteessa, jossa joku menetti henkensä. Yleensä tämän jälkeen tulee syyllisyydentuntoa: Mitä olisin voinut tehdä toisin? Miksi hän, eikä minä? Syyllisyyden tunteisiin paras helpotus on tapahtuman jälkipuinti, sillä kuten jo vanhassa sanonnassakin kerrotaan: “jaettu suru on puoli surua”. Monet muutkin tapahtumaan osallistuneet saattavat tuntea samankaltaista syyllisyyden tuntoa ja asiasta keskusteltaessa kaikki huomaavat, että eihän se ollutkaan ainoastaan minun vikani (Grossman 2004, Oinonen 2010).
Henkilöt, jotka ovat pohtineet eri tapahtumia ja toimintamalleja, selviävät yleensä vähemmillä psyykkisillä ongelmilla kuin ne, jotka ovat kiistäneet mahdollisuuden vaarallisille tapahtumille tai ovat muusta syystä jättäneet tilanteiden ennalta pohdinnan tekemättä. Trauman jälkeinen stressireaktio, posttraumaattinen stressihäiriö (PTSD), on mahdollinen tapauksissa, joihin liittyi kuolema tai vakava hengenvaara, sekä vaarassa ollut henkilö koki tilanteessa erityistä kauhua, pelkoa tai avuttomuutta. Trauman jälkeistä stressireaktiota voi todennäköisin syin epäillä, jos hengenvaarallisessa tilanteessa koettiin erityistä kauhua tai avuttomuutta ja tapahtuma alkaa toistua ajoittain mentaalisesti, johon sympaattinen hermosto reagoi stressireaktioilla. Lisäksi henkilö alkaa vältellä ajatuksia, tunteita ja keskusteluja, jotka liittyvät trauman aiheuttajaan, nämä oireet kestävät vähintään kuukauden ja niillä on vaikutusta henkilön sosiaaliseen elämään tai työntekoon.
Yleensä oireisiin liittyy myös unihäiriöitä, hallitsemattomia vihanpurkauksia, keskittymisvaikeuksia, yliaktiivisuutta ja säpsähdysreaktioita (mm. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos; Grossman 2004). Trauman jälkeinen stressireaktio voi hoitamattomana pilata loppuelämän, joten oireet kannattaa tunnistaa ja ohjata henkilö ammattiavun piiriin.
Psykologinen jälkipuinti järjestetään aina kolmen vuorokauden sisällä traumaattisesta tapahtumasta. Ensimmäisen kolmen vuorokauden aikana ihminen on avoin tapahtuman käsittelylle, sen jälkeen psyykkiset puolustuskeinot voivat estää asian käsittelyä. Jälkipuinnin vetävät siihen koulutetut henkilöt. Jälkipuinnin tarkoituksena on tukea normaalin surutyön käynnistymistä ja estää posttraumaattisen stressihäiriön syntyminen. Jälkipuinnissa annetaan tietoa tapahtumien kulusta, jotteivät mielikuvitus tai huhut paikkaisi aukkoja. Jälkipuinti antaa mahdollisuuden jäsentää osallistujien ajatuksia ja tunteita. Siinä annetaan tietoa mahdollisista jälkireaktioista ja avunsaantipaikoista sekä kartoitetaan avun tarvetta (mm. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos).
Purkukokous (defusing) järjestetään traumaattisissa tilanteissa auttajina toimineille. Se tarjoaa mahdollisuuden keskustella välittömästi tapahtuneesta ja purkaa kokemuksia. Kriisiryhmä voi järjestää itselleen purkukokouksen ilman ulkopuolistakin vetäjää. Rituaaleilla on myös tärkeä merkitys surun käsittelyssä. Muistotilaisuus, hautajaiset, kuvat, kynttilät ym. auttavat surun työstämistä (mm. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos).
Esimiehenä tai työtoverina kriittisen tapahtuman kokeneen henkilön tukeminen ei ole kovin vaikeaa. Tärkeintä on kohdella häntä kunnioituksella ja myötätunnolla. Ensimmäiseksi voi olla parasta sanoa olevansa iloinen siitä, että trauman kokenut henkilö on kunnossa. Mikäli henkilö ei halua keskustella, hänen mielipidettään on syytä kunnioittaa, mutta tulee myös tarjota mahdollisuus puhua silloin, kun hänestä tuntuu siltä. Sotilaspastori Sauli Keskinen sanoi 1.6.2010 luennolla, että kuunteleminen on puhumista tärkeämpää, “sen muistaa siitä, että meillä on yksi suu, mutta kaksi korvaa.” Kriittisestä tapahtumasta kyselemistä tulee välttää, sillä henkilö ottaa asian puheeksi, mikäli hän haluaa siitä keskustella. Älä kritisoi tapahtumia ja ota mahdollisimman neutraali asenne kuuntelemiseen. Älä myöskään spekuloi mahdollisilla esitutkinnoilla tai sanktioilla. Älä rohkaise häntä alkoholin käyttöön, sillä asiat olisi syytä selvittää itsensä kanssa selvin päin. Tue hänen toiveitaan, mikäli hän haluaa pitää vapaapäiviä ja rohkaise osallistumaan jälkipuintitilaisuuksiin. Rohkaise häntä konsultoimaan ammattiauttajien kanssa, varsinkin jos oireita traumanjälkeisestä stressireaktiostä ilmenee (mm. The Royal College of Psychiatrists 1997, toim Hill ym; Grossman 2004).
5. Yhteenveto
• Tilanteissa, joihin soturi valmistautuu hän voi joutua kohtaamaan väkivaltaa ja kuolemanvaaraa, ja näissä tilanteissa syntyy stressireaktioita.
• Stressireaktiot vaikuttavat havaintokykyyn, päätöksentekokykyyn sekä kykyyn suorittaa motorisia taitoja.
• Stressitilanteessa suoritettaviksi suunnitellut motoriset taidot tulee pitää mahdollisimman karkeamotorisina ja ne pitää ylioppia. Samaan tilanteeseen ei tule yliopetella montaa eri toimintamallia.
• Stressitilanteissa suoritettavan päätöksenteon vaihtoehdot tulee pyrkiä minimoimaan.
• Stressitilanteisiin on totuttauduttava harjoittelemalla skenaarioharjoituksissa mahdollisimman todenmukaisesti. Motoriset taidot ja päätöksentekokyky pitää stressittömän harjoittelun jälkeen altistaa stressaaville harjoitteille.
• Skenaarioharjoittelussa on opetettava koulutettavat selviytymään tilanteista voittajana. Heitä ei pidä opettaa häviämään tai hyväksymään tappiota. “Et ole kuollut ennen kuin olet kuollut”
• Henkinen valmistautuminen kohtaamaan vaarallinen tilanne parantaa toimintavalmiuksia itse tilanteessa ja vähentää psyykkisiä ongelmia tapahtuman jälkeen. Harjoittelu stressaavia tilanteita varten on parasta stressinhallintaa.
Petteri Kantola
majuri
voimankäytön, itsepuolustuksen ja lähitaistelun sekä pelastautumisen kouluttaja
Ilmavoimat
Erityisesti keskustelun kannalta mielenkiintoisia kohtia oli:
"Peyton Quinn esittelee kirjassaan “Real Fighting: Adrenaline Stress Conditioning Through Scenario-Based Training” kokeen, skenaarioharjoitteen. Skenaarioharjoite on roolipeli -tyyppinen harjoitus, jossa maalihenkilölle ja suorittajalle on annettu tehtävä, ja tilanne elää molempien toiminnan seurauksena. Maalihenkilö pyrkii aiheuttamaan omalla käyttäytymisellään mahdollisimman paljon stressiä suorittajalle, ja harjoite sinänsä on stressaava, sillä suorittaja ei tiedä ennalta maalihenkilön tekemisiä ja käyttäytymistä. Quinn’in kokeeseen valittiin itsepuolustuslajin harrastajia, jotka olivat tehneet skenaarioharjoitteita ennen, mutta heillä ei ollut kokemusta ampuma-aseen käyttämisestä, ja toiseksi testiryhmäksi ammunnan harrastajia, joilla ei ollut kokemusta skenaarioharjoittelusta. Ennen harjoitteen alkamista testattavat saivat kokeilla nopeasti harjoituksessa käytettyä ampuma-asetta ja ampua sillä kaksi kuivalaukausta. Harjoitteessa maalihenkilö hyökkäsi veitsellä suorittajan kimppuun, ja suorittaja pyrki pysäyttämään hyökkäyksen ampuma-asetta käyttäen. Harjoitteessa käytettiin simulaatioampumatarvikkeita, joissa nalli antoi värimassalla täytetylle muoviluodille energian, ja mahdollinen osuma pystyttiin jälkeenpäin todentamaan vaatteisiin jääneestä väriaineesta. Arvioitavia kriteerejä olivat pysäyttävien osumien lisäksi myös voimankäytön porrastaminen yksinkertaisella tavalla eli suorittaja ei saanut käyttää ampuma-asetta ennen kuin maalihenkilö aloitti hyökkäyksen ja veitsi oli havaittu. Testitulos erittäin tiivistetysti esitettynä oli, että ammunnan harrastajista hyvin pieni prosentti pystyi voimankäytön sääntöjen rajoissa pysäyttämään hyökkääjän, kun itsepuolustusharrastajista siihen pystyivät lähes kaikki."
ja
"Stressiin totuttautuminen parantaa adaptoitumiskykyä yleisesti stressitilanteisiin (Grossman, Oinonen). Esimerkiksi kamppailuharjoittelussa suoritettu stressille altistuminen nopeuttaa henkilön kykyä sopeutua taistelu- tai voimankäyttötilanteeseen. "
Toinen mielenkiintoinen kirjoitus on saman kirjoittajan teksti tappamisen psykologiasta. Onneksi @pstsika otti sen talteen, sillä sitä ei enää alkuperäisestä lähteestä löydä: http://maanpuolustus.net/threads/artikkeli-tappamisen-psykologiasta.1221/
taktinen taistelumajava
Kapteeni
Kyllä tästä on olemassa paljon anekdootin omaisia tarinoita, joita myöhempi tutkiqmus vahvistaa.
Esim. Mölösen & Mähösen tutkimus vuodelta 1996 paljastaa paljon yllättäviä asioita miesten taustoista.
Törnin jääkärien miehistön sotaa edeltävät ammatit.
Vauvojen- tai vanhustenhoitaja: 12%
Kätilö 3%
Sairaanhoitaja 20%
Kirkkomuusikko 3%
Laulaja 2%
Soitinrakentaja 2%
Kahvila-apulainen 10%
Kirjastonhoitaja 10%
Ulkotyöntekijä 28%
Esimerkikisi korpraali Sebastien Svedström lauloi usein taistelutilanteessa rauhallisesti jo Cantores Minores kuorosta tuttuja lauluja kirkkolatinaksi. Tämä hämäsi jumalatonta vihollista niin paljon, että Sebastien pääsi tuhoamaan pesäkkeet käsikranaatilla tai kasapanoksella.
Nykyisin esim. brittien laskuvarjojoukkoihin halutaan mielusti sellaisia rekryyttäjä joilla on terve isä- ja äitisuhde. Takana ovat ne ajat jolloin yksikköä kutsuttiin "Aldershotin orpokodiksi". Nykyisin katsotaan karsaasti jos tulevalla paralla on esim. satunnaisia seksisuhteita, hän juo olutta siiderin sijaan tai hän kiroilee.
Kuten toimiupseeri "Kiwi" Anderson totesi Airbornen numerossa 3/2008.
"Ennen para tappeli ja oli kovapintainen kovis. Nykyisin tuollaista pulipäärähinöitsijää joka tappelee ja harrastaa puistoseksiä iltalomalla pidetään lähinnä säälittävänä. Nykyajan para on itsevarma ja tunnetietoinen nuori mies joka voi pitää vaikka hametta lomilla."
yrjö
Ylipäällikkö
Tuo oli erittäin hyvä juttu. Mieleen tulee myös tämä:
http://yle.fi/uutiset/lahitaistelukoulutukseen_ei_panosteta_varusmieskoulutuksessa/962437
"Suomalaisen jujutsun isä Auvo Niiniketo on seurannut vuosikymmeniä sotilaiden lähitaistelukoulutusta eri puolilla maailmaa. Hänen mukaansa muiden maiden lähitaistelukoulutuksessa on usein kysymys liikunta- ja asennekasvatuksesta enemmän kuin varsinaisesta taistelukoulutuksesta.
- Tämän amerikkalaisen ja muiden maidenkin kamppailukoulutuksen on tarkoitus tehdä miehistä taistelijoita. Hiiri, josta on tehty leijona, on sitä myös kiväärin takana, sanoo sotilasjujutsua muun muassa Israelissa ja Iranissa opettanut Niiniketo."
pstsika
Haukka
Täyskontakti-skenaarioharjoitteet ovat juuri voimankäyttöä ajatellen kaikkein parasta mahdollista harjoitusta. Bokraamalla, vaparissa tai muussa urheilulajissa kuitenkin on omalla tavallaan helpot säännöt, sillä pointti on yksinkertaisesti vetää toista turpaan noin kärjistetysti.
Minkään yksittäisen osa-alueen hallitseminen ei skenaarioharjoitteessa riitä, vaan kokonaispaketin pitää olla kasassa. On suht helppoa vetää ns. täysillä päälle ja pistellä itseään pienempää/osaamattomampaa/heikompaa turpaan, mutta kun tuo ei riitä sellaiseksi perusratkaisuksi voimankäytössä.
Tästä on puhuttu aiemminkin:
1. Henkilön pitää sisäistää voimankäytön, hätävarjelun ja pakkotilan tarkoitus ja mahdolliset rajoitteet perslihoihin saakka, jotta tilanne osataan lukea heti eikä tarvitse miettiä erikseen.
2. Opetella itse tekninen suorittaminen (ampuminen, fyysinen voimankäyttö, patukointi, kahlitseminen tms.)
3. Omata riittävät henkiset ominaisuudet satuttaa hallitusti ja tarvittaessa kovaa tai jopa tappaa, mutta kuitenkin siten ettei mene liian kovaa, vaikka ottaisikin kovaa ja kykenee lopettamaan sitten, kun tavoite on saavutettu.
4. Yhdistää nuo toimivaksi paketiksi dynaamisessa tilanteessa, joka ei ole käsikirjoitettu ja jossa vaihdellaan voimankäytön ja hätävarjelun välillä tunnistaen kulloinenkin tilanne ja toimimalla oikein siinä.
Olen kironnut alimpaan helvettiin res-harjoituksissa ilmenevän aseeseen kohdistuvan välinesidonnaisuuden sekä liian korkean kynnyksen fyysiseen voimankäyttöön sekä sen harrastelijamaisuuden. Harjoituksen puutetta tietysti.
Esimerkiksi puukolla aseistautunutta kohdehenkilöä vastaan voidaan käyttää asetta joko varoittamalla aseenkäytöstä käskytyksen yhteydessä tai tilanteesta riippuen (kuten hätävarjelu) ampumalla heti kohti, mutta mikäli kohde luopuu puukosta käskytyksen ja aseella uhkaamisen myötä, niin pitää osata keventää omaa toimintaa eikä olla välinesidonnaisia vaan voidaan siirtyä mahdolliseen toiseen voimankäyttövälineeseen, jonka käytöllä saavutetaan tavoite. Tai vähintään ampua muualle kuin hengenpaikkaan. Aseesta pitää pystyä tulemaan ”alaspäin” jos tilanne muuttuu ja perusratkaisu ei voi olla aina ampua kaikkiin tuplalaukausta keskimassaan.
Toisaalta tilanteen vaatiessa asetta ja muita voimankäyttövälineitä saa ja pitää käyttää, koska kyse ei ole mistään herrasmiesten urheilusta, vaan voimankäytössä pyritään murtamaan vastarinta lievintä tehokasta keinoa tai välinettä käyttäen sekä ottamatta turhia riskejä omasta vammautumisesta tai kuolemasta.
Murtuneet mielet- kirjassa mainitaan, että sotilaan psyykkiseen kestävyyteen vaikutti erittäin merkittävästi turvallinen ja eheä lapsuus, kun taas vaikea lapsuus ja huonot kotiolot laskivat psyykkistä kestävyyttä. Ei silti pidä mennä ääripäihin.
kaislajääkäri
Eversti
Mitenkään kyseenalaistamatta Aven pätevyyttä, olen hänen ohjaamissaan treeneissä itsekin ollut, mutta kannattaa myös pitää mielessä että Niiniketo on hyvin pitkälti liikemies.
On kouluttanut Israelissa, Iranissa, Venäjällä ja missä lie mistä rahaa tulee. Pohjois-Koreakin varmaan kelpaisi, jos se olisi mahdollista. Tai mistä sitä tietää vaikka olisikin...
Viimeksi muokattu:
taktinen taistelumajava
Kapteeni
Mitä tulee kamppailulajeihin ja asevoimiin niin heti nousee esiin kaksi asevelvollisuuteen perustuvaa armeijaa jossa niitä harjoitetaan.
Israelin armeija jossa lähitaisteluun kylmin asein tai aseetta käytetään joukoista riippuen yleensä yhdestä kahteen viikkoa koulutusaikaa. Useimmilla harjoitettu systeemi on krav maga mutta israel ei halua laittaa "kaikkia munia samaan koriin" koska kamppailulajeilla on ollut historian aikana muuttua tanssiksi. Eli osa yksiköistä harjoitteleee jotain muuta kamppailulajia kuten vaikka ju-jutsua. Kuulemma on yksiköitä missä harjoitellaan jopa Wado-ryu tyyylisuunnan karatea. Israelilaisilla on muuten komitea joka tutkii jokaisen yhteenoton jossa IDF on ollut mukana, näin pyritään varmistamaan se, että ollaan jatkuvasti ajan tasalla siitä mitkä tekniikat toimivat.
Toinen armeija jossa kamppailulajit kuuluvat varusmiesten koulutusohjelmaan on E-Korean armeija ja merijalkaväki. Armeijan kamppailulajina on korean virallinen kamppailulaji taekwondo. Viimeiset laajamittaiset sotakokemukset ovat Vietnamista, missä korealaiset tunnettin kovina ja julmina taistelijoina. Kuten amerikkalaiset totesivat "Korean mariinit on niin kovia, että niillä lihakset paskassakin." ja vietcong antoi useamman kerran käskyjä "Jos törmäätte korealaisiiin sotilaisiin, niin vetäydytte taistelukosketusta ottamatta."
Suomessa viimeinen suuri lähitaistelubuumi oli sotien jälkeen 50-luvulla jolloin kadettikoulussa opetettiin lähitaistelua oikein urakalla. Vaikea uskoa, että näin oli toimittu vain 10 vuotta sotakokemusten jälkeen jos siitä ei olisi koettu olevan suurta hyötyä upseerin sodan ajan tehtävissä?
Alan kehittäjänä toimi Suomen Itsepuolustuskoulun myöhemmin perustanut Kalevi Hätönen.
Israelin armeija jossa lähitaisteluun kylmin asein tai aseetta käytetään joukoista riippuen yleensä yhdestä kahteen viikkoa koulutusaikaa. Useimmilla harjoitettu systeemi on krav maga mutta israel ei halua laittaa "kaikkia munia samaan koriin" koska kamppailulajeilla on ollut historian aikana muuttua tanssiksi. Eli osa yksiköistä harjoitteleee jotain muuta kamppailulajia kuten vaikka ju-jutsua. Kuulemma on yksiköitä missä harjoitellaan jopa Wado-ryu tyyylisuunnan karatea. Israelilaisilla on muuten komitea joka tutkii jokaisen yhteenoton jossa IDF on ollut mukana, näin pyritään varmistamaan se, että ollaan jatkuvasti ajan tasalla siitä mitkä tekniikat toimivat.
Toinen armeija jossa kamppailulajit kuuluvat varusmiesten koulutusohjelmaan on E-Korean armeija ja merijalkaväki. Armeijan kamppailulajina on korean virallinen kamppailulaji taekwondo. Viimeiset laajamittaiset sotakokemukset ovat Vietnamista, missä korealaiset tunnettin kovina ja julmina taistelijoina. Kuten amerikkalaiset totesivat "Korean mariinit on niin kovia, että niillä lihakset paskassakin." ja vietcong antoi useamman kerran käskyjä "Jos törmäätte korealaisiiin sotilaisiin, niin vetäydytte taistelukosketusta ottamatta."
Suomessa viimeinen suuri lähitaistelubuumi oli sotien jälkeen 50-luvulla jolloin kadettikoulussa opetettiin lähitaistelua oikein urakalla. Vaikea uskoa, että näin oli toimittu vain 10 vuotta sotakokemusten jälkeen jos siitä ei olisi koettu olevan suurta hyötyä upseerin sodan ajan tehtävissä?
Alan kehittäjänä toimi Suomen Itsepuolustuskoulun myöhemmin perustanut Kalevi Hätönen.
Ja US Armyssä ja USAF:ssa treenataan Combatives-systeemiä: http://en.wikipedia.org/wiki/Combatives
USMC:llä: http://en.wikipedia.org/wiki/Marine_Corps_Martial_Arts_Program
yrjö
Ylipäällikkö
Sittenhän meitä on kaksi - ja varmasti enemmänkin.
Koska Niiniketo tekee bisnestä usein tahojen kanssa joita tämä ei voi julkisuuteen paljastaa niin onko tuo lause tai totuus jotenkin vähemmän pätevä tuosta syystä kuin jos se olisi kuultu esim. virkamiehen suusta? Olkoonkin, että virkamiehen suusta tuollaista ei kuulla.
Benelli
Respected Leader
Sillä joka varautuu ja koko ajan reagoi toisen toimintaan kuin pelaisi shakkia ilman että yhtään nappulaa on vielä syöty.
