Henkinen puoli

Tämä aihe taisi olla jossain topikissa kans. Osa sotilaista tähtää vihollisen yli ja niin edelleen. Paha kyllä mennä mitään sanomaan kun käytännön kokemus uupuu.

Mitkä asiat siinä nousee merkitykselliseksi kun ammutaan elävää maalia?

Tähän on osin jo vastattukin ketjussa eli monille on suuri kynnys astua sen rajan yli, että tappaa toisen ihmisen kun kulttuurissa tappamista ei kuitenkaan pidätä hyvänä asiana vaan se on moraalisesti väärin - vaikka toki muistetaan muistuttaa, että tietyissä tilanteissa tappaminen on hyväksyttävä teko (esim. sota). Kun ihminen mieltää tappamisen moraalittomaksi teoksi kynnys astua tämän rajan yli ja ryhtyä moraalittomiin tekoihin on suurempi sellaisilla ihmisillä jotka eivät aiemmin ole tämän kynnyksen yli joutuneet astumaan, kuten ketjussa todettua, harjoittelulla voi helpottaa kynnyksen yli astumista mutta silsi se on (tiedetysti) monelle vaikeaa ja sotilaiden on vaikea päästä yli siitä moraalisesta ongelmasta jonka toisen tappaminen synnyttää. Ja jos taustalla ei ole esim. asepalvelusta ja sen aikaansaamaa tiettyä muutosta, kynnyksen ylittäminen kokemattomalle on vieläkin vaikeampaa.

Asepalveluksen avulla kynnyksen ylittämistä voidaan helpottaa mutta toki yhteiskunnallisillakin asioilla on vaikutusta siihen kuinka helppoa se kynnyksen ylittäminen on. Jos yhteiskunnallinen moraali asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan näiden huonompiosaisten/alempiin rotuihin kuuluvien tappamisen suhteen ei nähdä niin suuria ongelmia, asia siis hyvin suppeasti esitettynä - kuten tiedämme Natsi-Saksassakin oli ihmisiä jotka yhteiskunnallisesta ehdollistamisesta huolimatta suhtatuivat torjuen ideologiseen toimintaan ja juutalaisten hävittämiseen etc.

En ole varma missä määrin tappamisen voimakas kriminalisointi ja moralisointi sitten vastaavasti lisää kynnystä tappaa ihminen ja toisaalta aiheuttaa jälkikäteen moraalisia ja henkisiä ongelmia - jota voimakkaita stressioireita. Yhteiskunnissa joissa suhtautuminen syystä tai toisesta on vapaampaa (ei-tuomitsevaa) tappamiseenkin suhtaudutaan toisella tapaa, etenkin jos taustalla on jokin ideologinen vuosien (vuosikymmenten) ajan jatkunut oppirakennelma, jonka myötä ihmisille on kasvanut omanlaisensa moraalikäsitys, mutta näissä tapauksissa ongelmana taitaa olla se, että ei ole kunnolla tutkittu sitä esiintyykö näissäkin yhteiskunnissa vastaavia moraalisia ongelmia joita tappaminen synnyttää tai esiintyykö tappamisen seurauksena sotilailla erilaisia stressioireita. Natsi-Saksan tuhouduttua on tutkittu julmuuksiin osallistuneiden syyllisyyttä jonkin verran mutta näissä tutkimuksissa on ongelmana se, että uudet yhteiskunnalliset normit ovat tuominneet heidän teot, joten tämä tuomitseminen synnyttää moraalisen ongelman kuin myös lääketieteellisiä ongelmia (psyyke hajoaa tms.) Osa Natsi-Saksassa kasvaneista (ei natseista) on kuitenkin sodanaikaisen tai hetimmiten sen jälkeiden kirjeenvaihdon perusteella pitänyt juutalaisten tappamista jos ei pakkona niin välttämättömyytenä eivätkä tuolloin kokeneet tunnontuskia siitä, tämä johtuu ilmeisesti siitä, että he olivat kasvaneet toisessa todellisuudessa - kansallissosialistisen moraalin alaisuudessa - josta seurasi se ettei tiettyjen ryhmien tappamista tai siirtämistä itään pidetty moraalisena ongelmana tai ainakaan vakavana ongelmana.

Edellisen ja lukemani perusteella voisin päätellä sen, että on mahdollista vaikuttaa siihen kuinka yhteiskunnassa koetaan tappaminen (yleisellä tasolla) ja kuinka sotilaat siihen (yleisellä tasolla) suhtautuvat ja näin vaikuttaa siihen millä tavalla soditaan ja kuinka helppoa/vaikeaa tappaminen on. Ideologinen kasvatus, vetoaminen sotilaallisiin hyveisiin (jotka ovat kulttuurisidonnaisia) ja sitten ryhmäytyminen tms. seikat vaikuttavat hyvinkin paljon siihen millaisiin tekoihin sotilas on mahdollista saada mukaan - jopa suoranaisiin sotarikoksiin vaikka henk.koht. sotilas pitäisi toimintaa arvelluttavana.

Ja vastaavasti länsimaissa kehityssuunta on olennaisesti toinen, eroava edellisestä, joten ei ihme, että tappaminen on useammalle olennaisesti problemaattisempaa mitä toisessa kulttuurissa kasvaneelle. Ja tietenkin väline jolla tapetaan vaikuttaa jonkin verran asiaan - mies-miestä vastaan taistelua pidetään yleisesti suurimpana urhoollisuuden mittana (ja voittoa sen osoituksena) kun vastaavasti kymmenien kilometrien päästä suoritettuun tappamiseen, jossa kohdetta ei edes nähdä minkään teknisen apuvälineenkään avulla, laskee kynnystä tappamiseen.

Toisaalta yllä @Cold Will mainitsee, että lennokkimiehistöillä on havaittu stressioireita ja nämä voivat sitten johtua useammastakin syystä - ensinnä on tietenkin huomioitava, että he kaikesta huolimatta usein näkevät konkreettisella tapaa sen kohteen tuhoutumisen (vrt. tykistöisku kohteeseen a, jossa havainto/kuva ei välttämättä välity iskun suorittaneelle miehistölle, jolloin jälkimmäinen ei samalla tapaa näe tuhoutumista vaan se on enemmän tekninen tapahtuma - vaikka toki tiedossa on se, että jos isku onnistuu ruumiita tulee jos kohdealueella on ihmisiä). Lennokkimiehistön kohdalla on myös mietittävä sitä, että mikä vaikutus medialla on syntyneisiin stressioireisiin? Uutisoinnit kuolleista siviileistä voivat vaikuttaa paljonkin reagointiin ja kun siviileiden tappamista pidetään usein moraalittomana tai moraalittomampana tekona mitä sotilaiden tappamista, voi tämä tunne aiheuttaa stressioireita.

Olen työskennellyt paikassa jossa oli paljon entisiä pakolaisia Somaliasta ja Keski-Afrikan alueelta, osa oli kokenut kidutusta ja osaa oli silvottu teräaseilla. Ymmärrykseni mukaan suureen osaan väkivallanteoista takana olivat aivan tavalliset ihmiset, jotka edellisinä viikkoina olivat käyttäytyneet aivan normaalisti mutta sitten tappamisen tai sisällissodan alettua syyllistyneet julmuuksiin hyvin helposti ja hyvin usein tappaminen oli alkanut veitsin, viidakkoveitsin tai yksinkertaisesti hakkaamalla ihminen kuoliaaksi (nyrkein, kivin tms.) ja se oli luonnistunut todella helposti - naapuruus tms. ei ollut seikka joka olisi estänyt tekoja. Taustalla on useita syitä, perhe ja heimo-keskeinen ajattelu ja sitten yhteiskunnallisesti se, että suhtautuminen väkivaltaan oli olennaisesti toisella tasolla - se oli hyväksyttävämpää. Monissa alueen heimoissa väkivalta on hyväksyttävä keino ratkoa ongelmia jos niitä ei muulla tavalla - sovitellen - saa ratkottua. Kun väkivalta on hyväksyttävämpää mitä meillä, ei ihme, että kynnys siihen turvautumiselle on matalammalla ja toisaalta on helpompaa turvautua keinoihin jotka meistä tuntuvat äärimmäisen brutaaleilta - kuten hakata kallo halki machetella. Siellä se vaan on tavallaan normi - väkivalta on normi.

vlad.
 
Tähän on osin jo vastattukin ketjussa eli monille on suuri kynnys astua sen rajan yli, että tappaa toisen ihmisen kun kulttuurissa tappamista ei kuitenkaan pidätä hyvänä asiana vaan se on moraalisesti väärin - vaikka toki muistetaan muistuttaa, että tietyissä tilanteissa tappaminen on hyväksyttävä teko (esim. sota). Kun ihminen mieltää tappamisen moraalittomaksi teoksi kynnys astua tämän rajan yli ja ryhtyä moraalittomiin tekoihin on suurempi sellaisilla ihmisillä jotka eivät aiemmin ole tämän kynnyksen yli joutuneet astumaan, kuten ketjussa todettua, harjoittelulla voi helpottaa kynnyksen yli astumista mutta silsi se on (tiedetysti) monelle vaikeaa ja sotilaiden on vaikea päästä yli siitä moraalisesta ongelmasta jonka toisen tappaminen synnyttää. Ja jos taustalla ei ole esim. asepalvelusta ja sen aikaansaamaa tiettyä muutosta, kynnyksen ylittäminen kokemattomalle on vieläkin vaikeampaa.

Asepalveluksen avulla kynnyksen ylittämistä voidaan helpottaa mutta toki yhteiskunnallisillakin asioilla on vaikutusta siihen kuinka helppoa se kynnyksen ylittäminen on. Jos yhteiskunnallinen moraali asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan näiden huonompiosaisten/alempiin rotuihin kuuluvien tappamisen suhteen ei nähdä niin suuria ongelmia, asia siis hyvin suppeasti esitettynä - kuten tiedämme Natsi-Saksassakin oli ihmisiä jotka yhteiskunnallisesta ehdollistamisesta huolimatta suhtatuivat torjuen ideologiseen toimintaan ja juutalaisten hävittämiseen etc.

En ole varma missä määrin tappamisen voimakas kriminalisointi ja moralisointi sitten vastaavasti lisää kynnystä tappaa ihminen ja toisaalta aiheuttaa jälkikäteen moraalisia ja henkisiä ongelmia - jota voimakkaita stressioireita. Yhteiskunnissa joissa suhtautuminen syystä tai toisesta on vapaampaa (ei-tuomitsevaa) tappamiseenkin suhtaudutaan toisella tapaa, etenkin jos taustalla on jokin ideologinen vuosien (vuosikymmenten) ajan jatkunut oppirakennelma, jonka myötä ihmisille on kasvanut omanlaisensa moraalikäsitys, mutta näissä tapauksissa ongelmana taitaa olla se, että ei ole kunnolla tutkittu sitä esiintyykö näissäkin yhteiskunnissa vastaavia moraalisia ongelmia joita tappaminen synnyttää tai esiintyykö tappamisen seurauksena sotilailla erilaisia stressioireita. Natsi-Saksan tuhouduttua on tutkittu julmuuksiin osallistuneiden syyllisyyttä jonkin verran mutta näissä tutkimuksissa on ongelmana se, että uudet yhteiskunnalliset normit ovat tuominneet heidän teot, joten tämä tuomitseminen synnyttää moraalisen ongelman kuin myös lääketieteellisiä ongelmia (psyyke hajoaa tms.) Osa Natsi-Saksassa kasvaneista (ei natseista) on kuitenkin sodanaikaisen tai hetimmiten sen jälkeiden kirjeenvaihdon perusteella pitänyt juutalaisten tappamista jos ei pakkona niin välttämättömyytenä eivätkä tuolloin kokeneet tunnontuskia siitä, tämä johtuu ilmeisesti siitä, että he olivat kasvaneet toisessa todellisuudessa - kansallissosialistisen moraalin alaisuudessa - josta seurasi se ettei tiettyjen ryhmien tappamista tai siirtämistä itään pidetty moraalisena ongelmana tai ainakaan vakavana ongelmana.

Edellisen ja lukemani perusteella voisin päätellä sen, että on mahdollista vaikuttaa siihen kuinka yhteiskunnassa koetaan tappaminen (yleisellä tasolla) ja kuinka sotilaat siihen (yleisellä tasolla) suhtautuvat ja näin vaikuttaa siihen millä tavalla soditaan ja kuinka helppoa/vaikeaa tappaminen on. Ideologinen kasvatus, vetoaminen sotilaallisiin hyveisiin (jotka ovat kulttuurisidonnaisia) ja sitten ryhmäytyminen tms. seikat vaikuttavat hyvinkin paljon siihen millaisiin tekoihin sotilas on mahdollista saada mukaan - jopa suoranaisiin sotarikoksiin vaikka henk.koht. sotilas pitäisi toimintaa arvelluttavana.

Ja vastaavasti länsimaissa kehityssuunta on olennaisesti toinen, eroava edellisestä, joten ei ihme, että tappaminen on useammalle olennaisesti problemaattisempaa mitä toisessa kulttuurissa kasvaneelle. Ja tietenkin väline jolla tapetaan vaikuttaa jonkin verran asiaan - mies-miestä vastaan taistelua pidetään yleisesti suurimpana urhoollisuuden mittana (ja voittoa sen osoituksena) kun vastaavasti kymmenien kilometrien päästä suoritettuun tappamiseen, jossa kohdetta ei edes nähdä minkään teknisen apuvälineenkään avulla, laskee kynnystä tappamiseen.

Toisaalta yllä @Cold Will mainitsee, että lennokkimiehistöillä on havaittu stressioireita ja nämä voivat sitten johtua useammastakin syystä - ensinnä on tietenkin huomioitava, että he kaikesta huolimatta usein näkevät konkreettisella tapaa sen kohteen tuhoutumisen (vrt. tykistöisku kohteeseen a, jossa havainto/kuva ei välttämättä välity iskun suorittaneelle miehistölle, jolloin jälkimmäinen ei samalla tapaa näe tuhoutumista vaan se on enemmän tekninen tapahtuma - vaikka toki tiedossa on se, että jos isku onnistuu ruumiita tulee jos kohdealueella on ihmisiä). Lennokkimiehistön kohdalla on myös mietittävä sitä, että mikä vaikutus medialla on syntyneisiin stressioireisiin? Uutisoinnit kuolleista siviileistä voivat vaikuttaa paljonkin reagointiin ja kun siviileiden tappamista pidetään usein moraalittomana tai moraalittomampana tekona mitä sotilaiden tappamista, voi tämä tunne aiheuttaa stressioireita.

Olen työskennellyt paikassa jossa oli paljon entisiä pakolaisia Somaliasta ja Keski-Afrikan alueelta, osa oli kokenut kidutusta ja osaa oli silvottu teräaseilla. Ymmärrykseni mukaan suureen osaan väkivallanteoista takana olivat aivan tavalliset ihmiset, jotka edellisinä viikkoina olivat käyttäytyneet aivan normaalisti mutta sitten tappamisen tai sisällissodan alettua syyllistyneet julmuuksiin hyvin helposti ja hyvin usein tappaminen oli alkanut veitsin, viidakkoveitsin tai yksinkertaisesti hakkaamalla ihminen kuoliaaksi (nyrkein, kivin tms.) ja se oli luonnistunut todella helposti - naapuruus tms. ei ollut seikka joka olisi estänyt tekoja. Taustalla on useita syitä, perhe ja heimo-keskeinen ajattelu ja sitten yhteiskunnallisesti se, että suhtautuminen väkivaltaan oli olennaisesti toisella tasolla - se oli hyväksyttävämpää. Monissa alueen heimoissa väkivalta on hyväksyttävä keino ratkoa ongelmia jos niitä ei muulla tavalla - sovitellen - saa ratkottua. Kun väkivalta on hyväksyttävämpää mitä meillä, ei ihme, että kynnys siihen turvautumiselle on matalammalla ja toisaalta on helpompaa turvautua keinoihin jotka meistä tuntuvat äärimmäisen brutaaleilta - kuten hakata kallo halki machetella. Siellä se vaan on tavallaan normi - väkivalta on normi.

vlad.

Lisäisin vielä sen että väestötasolla tappamista helpottaa jos saadaan luotua "me- nuo toiset" ilmapiiri. Jos jätetään pois luonnehäiriöiset (joilla tappaminen on aina helpompaa) niin, tavallisilla ihmisillä kynnystä saadaan laskettua pitkään kestävällä psyykkaamisella jonka keskeinen sanoma on ajatus siitä että on olemassa "me" ja sitten "toiset" jotka ovat hyvin erilaisia kuin "me". Niin kaunan kun vastapuoli nähdään samanlaisena ihmisenä mitä itse on niin, tappaminen on tosi hankalaa.
 
...... tietyissä tilanteissa tappaminen on hyväksyttävä teko (esim. sota)......harjoittelulla voi helpottaa kynnyksen yli astumista ...... Ja jos taustalla ei ole esim. asepalvelusta ja sen aikaansaamaa tiettyä muutosta, kynnyksen ylittäminen kokemattomalle on vieläkin vaikeampaa.

Napsin tuohon muutaman avainkohdan joihin itse olen kiinnittänyt huomiota.
Olen mieltänyt asian siten, että mitä lähempänä ja ajallisesti pidempään yksilö on tekemisissä tappamisen ajatuksen kanssa, se kynnys madaltuu nimenomaan mielikuvaharjoituksen kautta. Asiaahan ei tarvitse ehkä koko ajan aktiivisesti psyykata keskittyen, vaan se muodostuu sen tekemisen myötä millä on linkki sotataitoon ja taisteluun. Esimerkiksi voisi kuvitella että sotilaalla joka ammatikseen ajattelee itseään sotatilaan tai ihan vaan aktiivinen reserviläinen pitkäkestoisella harjoittelullaan muokkautuvat asian edellyttämään mielentilaan. Taustallahan molemmilla on se ajatus - pitkäaikaisesti - että "eräänä päivänä joudun käyttämään tätä taitoani toisen ihmisen tappamiseen". Oikeutus tällaiseen ajatteluun tulee puolustautumisen perusteella ja/tai ajatuksesta että toinen kaatuu joko hän tai minä, joten mieluummin hän. Loppu on sitten vaan sen yhden sormen veto kun on jyvä kohdallaan ja sen jälkeen henkilökohtainen testi on suoritettu.

Tämä on mielestäni ainoa tie henkisen kynnyksen alentumiseen tällaisessa siviilielämässä mitä mekin Suomessa vietämme. Vastaavasti moni henkilö joka ei ole näiden asioiden kanssa missään harjoittelutoiminnassa, ei ehkä pysty toimimaan samalla valmiudella. Koska taistelemisessa on lopulta kyse aika yksinkertaisesta(?) perusasiasta(?), niin onhan siinä mieltä että ressut treenaavat. Sitten on myöhäistä aloittaa pohdintoja kun iso pilli viheltää.
Minulla ei ole asiasta käytännön kokemusta joten olen täysin mielikuvani varassa.


(Meneekö myyjä asiakaskäynnille valmistautumatta? Sellainenko on suomalainen myynti-isku? No ei ole missään firmassa)


.
 
Viimeksi muokattu:
Jokaisella löytyy se katkeamispiste.

Toisella ennemmin, toisella myöhemmin. Raatteen tieltä, muistaakseni Haukilasta, löytyi kellari, jonka siivoamiseen ei miestä löytynyt edes viinan voimalla. En muista, jättivätkö "yllätyksen" talon asukkaille (näistä kertovat sekä Kuhmon että Suomussalmen asukkaat) vai olisiko loma ollut riittävä houkutin paikan putsaamiseen. Tuttava muisteli yökötelleensä Kuhmossa Luelahdella kevättalvella, kun piti kolmipiikki-kuokalla kiskoa puoleksi jäihin uponneita venäläisten ruumiita. Vanhempi mies oli sytyttänyt tupakan, kohottanut kuokan ja tuumannut, että "Se on sodassa *kops* tehtävä se, mitä määrätään." ja vetänyt leuan alta ruumiin ensin jäälle ja siitä rantaan. Vistotti vielä kerrottaessakin, mutta parin päivän jälkeen oli kuulema tottunut niin, että pystyi syömään.

Susitaipaleen miehethän tekivät komentajansa käskystä kerran niin, että kun oli Varkaudesta varikolta tullut valituksia huonosti putsatuista sotasaalisvaunuista, lähettivät varikolle yhden "täytenä". Siitä vasta meteli nousi.

Elukat olivat kuulema pahemmin hyväksyttävissä kuin ihmiset. Tämän takiahan Elias Simojokikin meni sen hevosen ampumaan Laatokan jäälle. Haavoittunutta venäläistä ei varmasti olisi koskaan ampunut.
 
Eräässä joukkoharjoituksessa seurasin komppaniani sinkoammunnan harjoitusta hieman takaviistosta. Kyse oli vain sisäpiippuammunnasta, mutta noin 110 ampujasta yli sata saapuivat paikalle, rauhoittuvat, tähtäsivät ja poistuivat. Sama joukko osui maaliinsa.

En epäile toimintakykyä tarvittaessa.
 
Mites sitten kun epäreilun tulen alla maataan? Sehän pelottaa varmaan joka sotilasta ja ilmeisesti kovan tulen alaisena voi menettää hermonsa ja lähteä suojasta pois. Sotilaan käsikirjassa sanotaan vain että "älä menetä mielesi hallintaa" mutta mitään varsinaisia vinkkejä tuohon mielen hallintaan ei anneta.

Onko kellään tästä eksaktimpaa tietoa jakaa?
 
Sittenhän meitä on kaksi - ja varmasti enemmänkin.

Koska Niiniketo tekee bisnestä usein tahojen kanssa joita tämä ei voi julkisuuteen paljastaa niin onko tuo lause tai totuus jotenkin vähemmän pätevä tuosta syystä kuin jos se olisi kuultu esim. virkamiehen suusta? Olkoonkin, että virkamiehen suusta tuollaista ei kuulla.
Heh.. Kolmaskin löytyy. Tosin silloin Niiniketo ei kouluttanut vaan opetteli karatea.

Matsitreeneissä tuli vedettyä etumawa Auvon poskeen, pusumaisesti. Itse nuorena kloppina pelästyi hippakaraten täydellistä osumaa enemmän kuin Ave hämmentyi. Aika pienellä treenillä hän sitten otti suomenmestaruuden, jossa jalat nousivat lähinnä polven korkeudelle, ja pisteet otettiin oikein ajoitetuilla iskuilla, lähinnä jäbeillä.

Ave opetti mua myös pätevästi säkkiharjoittelussa saamaan kunnon voimaa iskuhin kunnollisen asennon ja lantion ja taaemman jalan käytössä. Alku:"seiso kuin olisit kusella"
 
Suomen kaikkien aikojen vahvin tekninen kiipeilija/ boulderoija... Nalle Hukkataival. Kiipeily on hyvaa treenia, ja nayttaisinkin taman videon kaikille koulutettaville, koska siina huippumies omassa hommassaan ei luovuta vaikka projekti nayttaa aluksi ihan toivottomalta. Asenne kohdallaan... torilla tavataan..:) Yllattavaa mihin Suomi pystyy jos saadaan oma nuppi vahan kondikseen!

 
Paras ilmainen Hukkataival-video on ehka tama:


Puhutaan enemman suomea ja muutenkin enemman asiaa. Hyva kundi ja harrastuksesta hieno elanto maailmalla!
 
Pistetääs vähemmän käsitelty mutta saatanallisen keskinen asia henkisen valmistautumisen ja ylipäänsä henkisen sietokyvyn suhteen, eli meditaatio ja siihen liittyvät hengitystekniikat.

Kuinka moni on harjoitellut/harjoittanut? Itse olen lähtenyt tekemään noin 15 minuutin verran päivässä esim sängyssä ennen nukkumaan menoa tai saunassa ja kyllä selkeää henkisen sietokapasiteetin kehittymistä on havainnut. Jokapäiväiset stressitasot on madaltuneet aika paljon, kroppa reagoi stressiin eritavalla (ei tule sorruttua pintahengitykseen joka oikein nostaa stressitasoja). Myöskin kyky rauhoittua stressin ollessa päällä on parempi, sekä toki valmiudet laskea stressiä. Unensaannin helpottuminen ihan konkreettisin hyöty.

Osaltaan tuon voisi liittää myös henkiseen valmentautumiseen. Itse käytän oikeastaan samaa tekniikkaa sekä ajatusten siirtämiseen muualle kuin ajatusten keskittämiseen jonkin aiheen suhteen. Sellainenkin mukava sivuoire on että unet ovat jääneet paremmin mieleen ja ne yleensä aamulla muistaa kun herää, tässä suhteessa on vielä kokeilut kesken, eli voiko erilaisilla hengitys- ja meditaatiotekniikoilla vaikuttaa unen laatuun.

Mitenkään edistyneen tason harrastaja en ole, mutta yllättävän voimallinen työväline tuo kyllä on.
 
Joskus on sopivat geenit. Aatos Sainiolla on kolmiloikassa pappojen maailmanennätys. Hän on 90-vuotias sotaveteraani, jonka moni manselainen tuntenee ainakin ulkonäöltä, sillä vuoteen 1986 hän oli Tampereen ja lähipaikkakuntien Alkoissa 39 vuotta. Hän on yhden kerran elämässään käyttänyt lääkkeitä, umpilisäkkeen leikkauksen jälkeen kipuun.

1438683497734.jpg
 
No siis tulen alle jos joutuu niin perus itsesuojeluvaisto astuu peliin.
Tarpeeksi kovasti kun ympärille napsuu ja viheltää niin koko joukko saattaa juuttua paikalleen ja jäädä kivien taakse odottamaan parempia päiviä pelkässä käsiaseiden tulessa eikä edes vastaa tuleen. Ainoastaan hulluilla ja psykopaateilla tätä ei ole, harjoittelulla ja kokemuksella sitä saa vähennettyä.

Myös kuulemma nuoremmat kestävät sodan painetta paremmin koska ei ole perhettä eikä lapsia mitkä stressaisivat.
Nuoret myös kirjoittivat ahkerammin kotiin kuin vanhemmat miehet ja epäillään että tämä avoimempi ja aktiivisempi tuntojen purkaminen auttoi nuorempia selviämään henkisesti paremmin sodasta. Kertoivat siis aivoimemmin ja aktiivisemmin kokemuksistaan kotiväelle.

Juttelin tänään veteraanin kanssa niin hän sanoi että siellä rintamalla pitää oppia arvostamaan niitä pieniä asioita jos haluaa mielensä säilyttää kasassa, puhde työt oli kuulemma myös tärkeitä hänen mukaan.
Muisti viellä sanoa että joukko tarvii aina näitä suunsoittajia "rokka tyylisiä", pitävät,kuulemma hyvin ajatuksia muualla ja moraalia korkeammalla.

Tuota pienien asioiden arvostamisen oppimista painotti.
 
Juu. Minusta tuntuu että että nuo puhdetyöt ovat saaneet kohtuuttoman ison ja negatiivisen huomion näin jälkipolvien keskuudessa. Toki kenttäarmeijassa pääsi ilmenemään henkistä löystymistä, ja tässä suhteessa 'puhdetyöt vs harjoittelutoiminta' on ihan asiallinen kysymys näin sodan jälkimainigeissa.

Toki voi kysyä että olisiko siltikin pitänyt panostaa enemmän koulutukseen? Subjektiiviselta kantiltahan se ei välttämättä kovin houkutteleva vaihtoehto ole lähteä tst-harjoituksiin keskellä sotaa, jos rinnalle asettaa puhdetyöt korsussa tai kasarmilla, mutta ehkä siitä kuitenkin olisi ollut enemmän pitkän tähtäimen hyötyä? En tiedä mikä oikeasti on ollut kenttäarmeijan henkinen tila -44 vuoden alussa, mutta vähän tuntuu veteraanikertomusten mukaan että parempi se olisi voinut olla. Etenkin reserviläisyksilöistä minulla on jäänyt tämmöinen haju, VM-yksiköitä uskallettiin käskyttää ja komentaa upseeriston toimesta enemmän ja kuri pysyi kovempana.

Ja välillä, etenkin hyökkäysvaiheen päätyttyä, vartio:lepo suhde on ollut paikoin noin 2:1 (8 tuntia vartiota, 4 tuntia lepoa), eli tuolloin se puhdetöiden merkitys on voinut olla todella merkittävä pelkästään selvitäkseen vartiovuoroista. Ylimääräinen harjoitustoiminta ainakaan linjassa ollessa ei varmasti ole tullut kysymykseen!

Ei kyllä kuulu enää topikin aiheeseen välttämättä hirveästi.
 
Tuli tuosta kiipeilystä mieleeni. Stunteista jotkut tekevät pitkän uran mutta on sellaisiakin, joilla ura katkesi invalidisoitumiseen tai kuolemaan viikossa.

Tuli mieleeni kirkkonummelainen Veikka Gustafsson sellaisena rauhallisena ja harkitsevana entisenä korkeiden paikkojen ammattilaisena, jonka mielestä ammattilaisuus on viime kädessä oikeita ratkaisuja. Nyt 47-vuotias Veikka on myös hyvä esimerkki siitä, miten ihminen voi varttuessaan pitää itsensä kunnossa, jos haluaa.

Kun Veikka kiipesi vuonna 2009 Gasherprum I:lle (tunnetaan myös nimillä K5 ja Hidden Peak) ilman happilaitteita, hän oli valloittanut kaikki 14 yli kahdeksankilometristä ilman lisähappea. No se siitä, tämän kaiken voi lukea vaikka wikipediasta.

Henkisestä puolesta. Gustafsson oli paikan päällä, kun kahdeksan ihmistä sai surmansa Mount Everestin lumimyrskyssä 10.–11. toukokuuta 1996. Hän menetti ystäviään, muiden muassa kolme opasta. Veikka ei ilmeisesti koskaan höntyillyt tai onnekseen joutunut sattumalta sellaiseen seuraan. Huipulle nousua edeltävänä päivänä yltynyt voimakas tuuli sai Gustafssonin retkikunnan lykkäämään etenemisaikeet. Kakkosleiriin radiopuhelinliikennettä seuraamaan jäänyt Veikka oli ensimmäinen, joka huomasi, että säätila vuoristossa aiheuttaa vaaran kiipeilijöille.


Ilta-Sanomat kirjoitti:

Gustafsson saapui ensimmäisten joukossa katastrofin pelastustöihin 7 500 metrin korkeudessa sijaitsevaan kolmosleiriin, jossa hänen tehtävänään oli pitää ensiapusairaalaa.

– Vuorelta selvinneet sekä me pelastamassa olleet olimme leirissä eräänlaisessa ymmärtämättömyyden tilassa, koska meidän piti vain keskittyä siihen, että jengi pääsisi sieltä alas eikä tulisi lisää uhreja.

Tragedian jälkeen Gustafsson palasi vielä Mount Everestin huipun tuntumaan noin viikko katastrofin jälkeen.

– Yritimme pienen retkikuntani kanssa päästä huipulle 22. toukokuuta, mutta kun löysimme reitiltä Scottin (Fischer) ruumiin lumesta aamuyöllä neljän aikaan, sen jälkeen tuli pian fiilis, että tänään ei ole se päivä.

- -

En varmasti olisi ikinä enää kiivennyt yhdellekään vuorelle, ellen olisi tiennyt, ettei onnettomuuksien taustalla ole mitään huonoa tuuria tai elämään liittyvää kohtaloa, vaan taustalla on aina se, että on tehty virheitä.


http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1442965512771.html
 
Henkinen puoli sodassa on sellainen jolla jokainen voi pähkäillä ja miettiä miten käy. Osalle voi tulla sellainen kasvanut ego, toiset vähättelevät itseään, osa toisia, mutta vasta kun ensimmäisen kerran kuulee sen pffffffh äänen läheltään, taikka näkee kaverin lasittuneen katseen, voi jokainen tietää miten se henkinen kantti kestää. Jokainen miestä varmasti reagoi eri tavalla, se on varma. Jo alussa pitää ajatella että vihollinen ei ole ihminen vaan vihollinen. Uskokaa pois, kyllä se jää sinne päähän jos on ihminen, ja tulokset ovat sen mukaisia.
Henkistä sotaa käydään pään sisällä jo siitä asti kun tekstiviesti kolahtaa puhelimeen ja huomaat olevasi ystäviesi kanssa täydessä varustuksessa valmiina menemään.... Jonnekin...

Jollain voi ehkä auttaa joogat ja muut mieliharjoitteet, mutta harvemmalla, sinulla vaan on "liikaa" aikaa ajatella. Lopulta se rauha pään sisään tulee niistä tutuista asioista, koulutus, esimiehet, veljet, uskonto tai muu asia mikä antaa normaalisti rauhan.
Taistelun loputtua sinulla voi kädet täristä niin ettei edes tupakka syty. Se ei tarkoita että pelkää, on kakka kalsarissa taikka muuta vastaavaa, siinä vain jännitys laukeaa. Joillain se voi tulla muistikatkona jne. Tässä nousee taas arvoon arvaamattomaan aseveljet sekä esimiehet. Pieni huumorin kukka heitettynä sopivasti voi laukaista iloiset ilmeet ja se ensikosketuksen "mörkö" on poissa.

Siinä kun aseet hakkaa kiivaasti ja taistelu on kovimmillaan, nuo asiat eivät juurikaan häiritse taikka haittaa, ne tapahtuvat vasta kun tilanne rauhoittuu. Jokainen pelkää, ja jokainen jännittää, mutta harjoitus ja varsinkin sellainen missä on aseveljet mukana kummasti rauhoittaa, sillä katsot vasemmalle ja oikealle, ja siellä on tuttu ukko, tulee omalla tavalla turvallinen olo.

Minulle riittää se. :)
 
Kuten @Lone Soldier sanoikin, niin stressireaktiot ovat aivan aivan normaaleita. Koulutuksella, kokemuksella, oikeanlaisella hengittämisellä ja mielikuvaharjoittelulla saadaan nostettua sitä kynnystä jolloin noita ilmenee, mutta kaikilla on se raja jossain. Ihan kaikilla.

Käsien tärinä on stressireaktioista lievimpiä, tahdoton ulostaminen voimaikkaimpia. Stressitilanteessa ihmisen veri pakottautuu suuriin lihaksiin ja hienomotoriikka kärsii ääreisverenkierron heikentyessä. Seuraus on se, että kädet voivat tuntua kylmiltä tai hieman täristä. Siinä ei ole mitään hävettävää eikä se kerro pelosta - elimistö ainoastaan valmistautuu taistelemaan. Toinen vaihtoehto on lamaantuminen, jolloin olet jo hävinnyt.

Hengitystekniikoilla on tärkeä merkitys stressireaktioiden hallinnassa ja edes lyhyt mielikuvaharjoittelu tuo henkilölle valmiuksia suorittaa tehtävä paremmin. Jos ei ole ihan naapurin kaulassa kiinni, niin pitää muistaa hengittää kunnolla, jotta aivot saavat happea ja pää toimii siten, että touhussa pysyy jonkinlainen järki mukana eikä homma mene ihan paniikinomaiseksi.

Mielikuvaharjoite ei vaadi mitään tuntikausien lootusasennossa istumista, vaan ihan 10 sekuntia on parempi kuin ei mitään. Itselleen kun selvittää ajatustasolla, että mitä minä nyt aion tehdä, niin on jokin pohja eikä homma mene ihan täysin improvisoinniksi.

Usemmilla on varmaan jokin läheltäpiti-kokemus liikenteestä, jolloin tilanteen jo rauettua pitää ottaa pikkustoppi tienvarteen ja polttaa rauhassa pari tupakkia ja antaa itsensä rauhoittua ennen kuin jatkaa matkaa. Vaikkapa nippanappa väistetty hirvi, jonka onnistunut väistö on osin oikeansuuntaisen toiminnan ja osin hyvän onnen ansiota. Tuo on tietysti niin äkillinen ja yllättävä tilanne, että siihen ei osaa jatkuvasti varautua.

Väkivaltatilanteet ovat sitten tietysti oma lukunsa, mutta mahdollisuuksien mukaan näissäkin pitäisi koittaa rauhoittaa vähän itseään jos siihen pienikin mahdollisuus. Jahtikiihko ja putkinäkö tulevat muuten heti kuvaan ellei pakota itseään ottamaan rauhallisesti. Katso ensin ympärillesi ja tee jotain suuntaa antavaa päätöstä omasta toiminnasta, johon on helppo nojata ilman epäröintiä.

a) Jos se tulee "tuon viivan" yli, niin lyön sitä patukalla.
b) Jos se ei tottele heti käskytystä, niin annan sille kaasua.
c) Jos se pudota veistä ja tulee askeleenkin kohti, niin minä ammun.
d) Avattuani oven heitän käsikranaatin sisälle ja sen räjähdettyä menen sisään ja tulitan eteen ja oikealle.
e) Vaunun pysähtyessä tuohon varamiinoitteeseen nousen ja annan tulenavauskäskyn.
f) Ryssän tullessa tuon näreen kohdalle poistan konekivääristä varmistimen, hengitän rauhallisesti ulos ja ammun sitä vatsaan.


Tiedätte kyllä mitä tarkoitan. Kun ”tuo” tapahtuu, niin minä teen ”sitä.” Kun asia on edes tuollaisen esimerkin mukaisesti omassa päässä selvä, niin siinä on jo päätös tehty ja se vain odottaa toteuttamista!
 
Back
Top