Olen kirjoittanut kevyestä singosta tänne useamman kerran, viimeksi, kun Reserviläinen julkaisi ylistävän artikkelin joku vuosi sitten. Väittivät vielä, että ns. yleiset syyt estivät myynnin ulkomaille. Harvinaisen kelvoton tekele, jonka pitkä elinkaari selittyi sillä että vähistä rahoista niitä teetettin 10.000 kpl jo 1950-60 lukujen vaihteessa. Alla kertauksena aikaisempi postaukseni:
Ihmettelen vain vuodatuksessasi sitä, että olisiko ollut teknisesti edes mahdollista tehdä seula, joka ei kuluisi käytössä?
Raskaissa singoissa käytetyt ratkaisut ovat täysin sopimattomia kannettavaan ja olkatuelta ammuttavaan aseeseen, ja vaativat jonkinlaisen sulun olemassaolon.
Kallessa ongelma taas on ratkaistu sillä, että hylsy toimittaa samalla seulan virkaa ja peräkappaleen suppilo vain levittää peräliekkiä - ja siinäkin peräkappale toimii samalla sulkuna, joka lukitsee hylsyn paikalleen.
Ongelmahan tuossa seulan kulumisessa oli ennen kaikkea siinä, että seulan kuluminen heikensi sitä mekaanisesti, ja lopulta liian kulunut seula saattoi painua kasaan paineen vaikutuksesta, jolloin kaasujen taaksevirtaus tulppautui ja ampujalle tuli melkoinen rekyylipotku olkapäähän. Tämä tosin kyseisen aseen ohjesäännössä mainittiinkin, ja seulan reikien mittaaminen kuului aseen käyttöönoton ja huollon yhtedessä tehtävään tarkistukseen.
Olisi voinut olla mahdollista tehdä seulan tilalle hylsyä pidättävä reunus, ja ruveta valmistamaan hylsyllistä ampumatarviketta, jossa olisi ollut samanlainen seulan korvaava kaasujen purkautumista hidastava mekanismi kuin Carl Gustafin ampumatarvikkeessa. Tämä olisi tosin vaatinut myös jonkinlaisen ulosvetomekanismin jälkiasentamisen putkeen, ja tietysti ampumatarvikkeen uudelleen suunnittelemisen.
Muistan lukeneeni tuon juttusi tuoreeltaan. Se on sitä hyvää tavaraa, jota saisi täällä olla lisää. Ymmärsin kyllä, että sillä ei ilmeisesti kovin montaa paukkua voinut ampua. Osui kuitenkin juuri siihen mihin pitikin, ja se kyllä yllätti minut. Sitä en tiedä, miten olisi osunut vaikkapa neljääkymppiä ajavaan vaunuun sivusta 200 metristä. Ennakkoviivojahan tähtäimessä oli.
Ohjesäännössä (1960 päivätty) mainitaan seulan kestävän hyvinkin 100-200 laukausta ennen seulan reikien laajenemista, joten sen kutsuminen "useampi-kertasingoksi" on kyllä hieman virheellinen kuva sekin (ja kun tuollainen määrä osataan kertoa seulan vaihtovälin minimiksi, niin putken kulutusrasituksista johtuva heikkeneminen on vielä marginaalisempi ilmiö). Tietysti jos yksikkö ampuu muutamalla aseella harjoitusammunnat erästä toiseen, niin siinä mittakaavassa se jo näkyykin, ja tietyt ominaisuudet korostuvat kouluttajaportaan kokemuksissa ohi niiden merkityksen kokonaiskuvassa. Etenkin, kun aseiden laukausmäärien dokumentointia ei ohjesäännössä älytty käskeä, jolloin putken itsensä kulumaa olisi voitu luotettavasti seurata, ja putkien (toteutuneessa historiassa olematon) hylkäämiskriteeristö olisi voitu perustaa johonkin laukausmäärärajaan - joukoillahan saattoi 80-luvulla olla yli kaksi vuosikymmentä harjoituskäytössä olleita putkia, joilla ei ollut minkäänlaista laukausmäärien tai kulumisen seurantaa, joten mikromurtumien löytyminen niistä tutkimuksissa ei ollut enää mikään ihme. Murtumiahan on Amerikassakin kuvattu liian paljon ammutuissa Carl Gustafeissa.
Käytännössä tuo kuitenkin uutena kestäisi täysin sodan tarpeen, koulutuskäytössä sen sijaan kyseessä olisikin kulutustavara niin seulan kuin myöhemmin putkenkin osalta.
