Ilomantsin taisteluita ympäröi kyllä erityisen sakea vario vaiteliaisuuden verho aivan Neuvostoliiton romahtamiseen saakka.Siihen astisissa Jatkosodan historioissa Ilomantsia sivutaan vain muutamalla lauseella.Vasta 1990-luvun alkupuolella julkaistiin nopeaan tahtiin joukko kirjoja, joissa tuota aihetta käsitellään varsin kattavasti.Myös muistomerkkejä nousi tuolloin Ilomantsin maastoon kuin sieniä sateella.
Kyllä, ja täysin tarkka tutkimustieto puuttuu vieläkin. Koska tässä ketjussa puhuttiin vastahyökkäyksestä, jota ei muka saanut "poliittisista syistä tehdä" muistutan, että myös Raappanan operaatio
oli nimenomaan viholliselle tuhoisa vastahyökkäys. Eiköhän Pajarin suunnitelman hylkääminen johtunut sittenkin muista syistä?
Ehkäpä syy Kannaksen vastahyökkäyksen puuttumiseen oli eniten se, että sitä ei tarvittu, sillä oletettavasti aselepo tulisi asettamaan rajan joka tapauksessa taaemmas - kuten Moskovan rauhassa 1940.
Kuvaan pienessä sivuepisodissa, millaista on vastahyökkäys - enkä kykene kuvaamaan haavoittuneiden huutoa tai vaikkapa viattomien hevosten kiljuntaa, joka jäi veteraanien päihin eliniäksi. Niin "hauskaa" se operaatioiden tekeminen on, vaikka joskus välttämätöntäkin. Yritän johtaa ajatuksiani tästä käytännön esimerkin varjolla. En kuvaa koko Ilomantsin operaatiota, mutta valaisen silt
ä osin, kuin olen itse saanut asiasta joskus tietää läheisiltä mukana olleilta.
26.7.-28.7. oli Ilomantsissa vielä torjuntataistelua eteneviä
kahta vihollisdivisioonaa vastaan. Alueelle vetäytyi idästä Ekmanin väsynyt ja pitkällä marssilla jatkuvassa taistelukosketuksessa ollut 21.Prikaati. Uusista joukoista RajaJP3 siirtyi Ilajanjärven pohjoispäähän. Viipurinlahden torjuntavoittajana ollut ja viikon levännyt JP6 saapui Korentovaaraan 26.7. illalla. 2/JP6 + sille alistettu konekivääripuolijoukkue siirtyivät heti Ilajanjärven ja Luovejärven kannakselle ja ottivat väsyneiltä 21.Prikaatin miehiltä rintamavastuun. Ja yöllä 27.7-28.7. venäläiset yrittivät läpi. Jääkärikomppania vetäytyikin hetkeksi sekavissa oloissa, mutta konekivääri piti asemansa ja komppania otti pienen kurinpalautuksen jälkeen jokilinjan uudestaan. Hyvä niin, sillä venäläiset olisivat muuten saattaneet olla Kallioniemen lossilla pääjoukkoja vastassa.
Muu JP6 meni Lutikkavaaran pohjoispuolelle varmistamaan hyökkäysmaastoa. JP1 jäi tuossa vaiheessa Tetrisuon taakse järvikannaksen länsipuolelle.
Vielä 30.6. venäläiset hyökkäsivät Ilajanjärven molemmissa päissä. Pohjoispäässä RajaJP3 joutui vetäytymään Ilajanjoelle. Eteläpäässä Utriossa 3/JP6 ja kranaatinheitinjoukkue onnistuivat pysäyttämään vihollisen purolinjalle raivokkaan taistelun jälkeen. KrhJ ampui kaikki 232 kranaattiaan ja teki peltoaukealle "hirveää lahtia". Utrio oli saatava takaisin hinnalla millä hyvänsä, sillä muuten Raappanan suunnitelma menisi mönkään. HRR:n 3. Eskadroona kiersi aamulla kilometrin verran venäläisten tulouralle ja hyökkäsi matalasti koukaten venäläisten sivustaan. Tätä hyökkäystä jääkärit ihailivat; heistä se oli mallisuoritus. 3./JP6 liittyi mukaan ja kranatinheiittimet olivat saaneet täydennystä. Utrio vallattiin puolessa tunnissa. Se oli raaka taistelu. Venäläiset olivat osin ruokailemassa, yllätettiin tonkkien ääreltä. Hyökkäystä jatkettiin Utrion mökkien maastoon, johon olivat kaivautuneet. Mukaan liittyivät myös 1.K:n ja 2:K:n joukkueet. Sitkeitä olivat venäläiset. Kaikki piti monttuihinsa tappaa. Se oli paha päivä venäläisille, mutta ilmaiseksi ei tietenkään Utriota saatu. Jääkärien tappiot olivat 40 miestä, kymmenen kaatuneina. Ratsuväkieskadroonan tappioista en tiedä.
Tähän raakaan taisteluun liittyi sekin, että siellä oli puna-armeijan naissotilaita. He olivat fanaattisia eivätkä antautuneet. Näistä ei ole hirveästi huudeltu.
30.7. oli käännekohta. 21.Pr valmistautui nyt Sysmäjärven-Konnukan kannaksella vastahyökkäykseen, ja HRR Hattuvaarassa.
31.7. yöllä alkoi viimeinen suuri
vastahyökkäys. Tst.Os von Essen (URR, JP1, 3./HRR) lähti järvikannaksen läpi. 21.Pr ei päässyt päätien suunassa tulokseen, joten JP6 suunnattiin sinne. Kuutonen eteni Piilovaaraan ja katkaisi Kuolismaan tien kahden oletetun vihollisdivisioonan saumassa. Tielle tuhottiin panssarinyrkillä yksi kevyt T-60 ja jäätiin asemiin. Nyt vihollinen alkoi käsittää, miten pahaan tilanteeseen oli joutumassa, ja se yritti
katkaisukohtaa auki epäsuoralla tulella ja jatkuvin rajuin hyökkäyksin. Ne olivat raskaita päiviä. Motti ei ollut mikään selkeä, vaan siellä oltiin vähän limittäin ja jatkuvan taistelupartioinnin varassa. Murtoaluetta pyrittiin myös laajentamaan taistelemalla.
Venäläiset yrittivät aukaisua myös ilmavoimien tuella onnistumatta.
Oppia tuli. RvPr:n esikuntapäällikkö käski JP6:n hyökkäämään jyrkkään Lutikkavaaraan, jossa motissa olleilla venäläisillä oli vahvat asemat, bunkkereineen päivineen. 3.K:n eteneminen pysähtyi rankkaan tykistötuleen ja 2.K pääsi kertoman mukaan aivan ylös, kunnes pysähtyi kuin tuliseinään. 1.K ei joutunut kolmannen komppanian tilalle, koska uusi pataljoonakomentaja Arto Virkkunen pyysi ja sai luvan siirtä ajankohtaa.
Eräs tykistön tulenjohtaja sanoi, ettei ollut ikinä nähnyt noin railakasta rynnäkköä. "Meidän pojat ei pystyisi, eivätkä lähtisi".
Jälleen todettiin, ettei motteja vastaan, etenkään linnoitettuja, saa käydä rintamahyökkäyksiin.
Vihollinen jätti Lutikkavaaran kahden päivän sisällä omia aikojaan. Jääkäreiden tappiot 24 kaatunutta ja 125 haavoittunutta.
Kaikessa on mielensä. RvPr oli kestokyvyn rajoilla Lehmivaara-Vellivaarassa, kun venäläiset saivat jotain omaa merijalkaväkeäkin avuksi. Jääkärien hyökkäys joudutti Lutikkavaaran tyhjenemistä. Näin myös kuutosen jääkärit saatiin siirretyksi Lehmivaaraan, johon saapui myös Rukajärven suunnan joukkoja. Mutta se painoi Virkkusen mieltä.
Lehmivaarassa HRR ja ErP24 olivat jo puolustuksessa, ja HRR painui taaksepäin Hankalammella. JP6 hyökkäsi lampikannaksille ja törmäsi niin ikään hyökkäävään 69. Meijalkaväkiprikaatin pataljoonaan. Sieltä saatiin vankejakin. 8.8. saartorengas ei vielä ollut täydellinen ja motti laukesikin aamulla 9.8. Ulosmurtautuminen tapahtui suoraan JP6:n komentopaikan suuntaan. Vaikka tulijat päästettiin lähelle ja avattiin tuli kaikilla aseilla, väkeä tuli niin mustanaan, ettei voinut mitään. Jääkärit eivät vetäytyneet, vaan ampuivat pimeässä syysaamussa ja piileksivät kuusien ja kivien luona, kun ihmismassa vyöryi ohi. "Tunsimme, että koko metsä huojuu vanjaa", kertoi eräs jääkäri myöhemmin.
Komentaja Arto Virkkunen piti 5-10 minuuttia puoliaan komentoryhmän kanssa ja väistyi sitten sivuun massan edestä. Pataljoonan tarkka-ampujaksi nimetyn Kauramäen kohtaloksi tuli tyyni ja hätäilemätön luonne. Hän napsi varmoja kaatoja, kunnes ei enää päässyt itse pois alta. Eräs KrhJ:n kaveri oli kantanut konepistoolia ja kiroillut, kun ei korohoromiehellä ollut tilaisuutta käyttää. Nyt sai ampua niin paljon kuin kerkisi. Väsyneet ja nälkäiset venäläiset eivät enää edes juosseet, vaan laahustivat massoina eteenpäin mistään välittämättä.
Komwentopaikalle vastaiskua yrittäneet kaatuivat. Nyt ei voinut kuin antaa tilaa.
Jääkärit vangitsivat yhden everstin, jolla oli sokeripakkauksessa etiketissä kirjaimet USA. Myös englantilaisia tavaroita saatiin vangeilta. Suomi taisteli kolmea suurvaltaa vastaan ja pärjäsi silti.
Motin laukeaminen oli absurdi. Kun rynnistys oli päättynyt, kaatuneita vihollisia oli hirveästi, esikunnan rahaa oli pitkin mäkeä ja jotkut keräsivät sitä, yksi hevonen juoksi hulluna huutaen ympyrää, sitä oli osunut perseeseen.
Jääkärit ottivat asemansa takaisin ja puhdistivat alueen mielenvikaisista hortoilijoista ym. kaikesta, mitä sota mukanaan kuljettaa.
Tilanteeseen nähden venäläisten miestappiot jäivät pieniksi. Pääosa pääsi karkuun omien puolelle. Mottialueelta laskettiin 1200 miehen ruumiit. Kaikki raskas kalusto tietysti jäi sotasaaliiksi. 94 tykkiä, 82 heitintä ja vielä 222 elävää hevosta.
Joukossa oli jääkäreitä, jotka olivat sotineet Lempaalassa, Sahakylässä ja Viipurinlahdella mutta tottumattomilla täydennysmiehillä oli hankalaa. Moni ehti olla mukana vain 2-3 päivää ennen kaatumistaan. JP6:n tappiot olivat 40% taistelualueelle tulon 26.7. vahvuudesta, ErP24:n 37% ja molemmilla ratsuväkirykmenteillä 30%. JP1:llä 26% jne.
Sellaista se sota on. Munakasta ei tule rikkomatta munia. Mutta ilmeisesti kannaksen vastahyökkäys nähtiin monella tavalla turhaksi, toisin sanoen aavistettiin, ettei sitä maa-aluetta saa lopulta pöydissä pitää.
Ilomantsissa taas suljettiin venäläisen yritys kiertää kannaksen puolustajien selustaan uutta reittiä. Operaatio oli isänmaalle välttämätön.
Vihollinen oli lyöty pois Suomen rajojen ulkopuolelle. Vihollisen 32. Armeijan joukot määrättiin vetäytymään puolustukseen (lähde: Gennadi Kuprijanov).
Vitsi-vitsi. 
.