Hyökkäys/vastahyökkäys Kannaksella elokuussa -44

Pajarilla oli valmis suunnitelma (jonka myös lähetti Päämajaan) hyökkäyksestä Kannaksella elokuussa -44 venäläisten suurhyökkäyksen turruttua. Ideana oli rysäyttää mottiin ja tuhota Länsi-Kannaksella olleet venäläiset joukot.

Ymmärrettävistä syistä Päämajassa hyökkäyssuunnitelmat vaiettiin kuoliaaksi. Halsti on muistelmissaan todennut uskoneensa (tosin ei kannattanut hyökkäystä) hyökkäyksen menestykseen varsinkin Pajarin johtamana.

Valistuneita arvauksia siitä, mihin toteutunut hyökkäys olisi johtanut Suomen myöhempiä vaiheita ajatellen tuossa tilanteessa?
 
Tuskin mihinkään muuhun kuin tappioihin molemmin puolin, sekä ehkä torjuntavoiton sijaan puhuttaisiin (oikeasta) voitosta... Tosin se ehkä lausuttaisiin venäjäksi, jossakin siperian perukoilla :cool: Vitsi-vitsi.

Hankala sanoa mitä Stalin setä olisi sanonut jos Kannaksellakin olisi otettu maata takaisin, eipä tuo pohjoisessa haitannut mitään jossa kuitenkin otettiin maata ja tuhottiin vihollisen joukkoja, mutta toki Kannas on vähän toinen juttu. Varmaan enemmän olisi ollut meistä kiinni, jos herrat olisivat voitosta innostuneena päättäneet uudelleen että "Ryssä ei kauaa Suomessa haise" niin sen jälkeinen kyyti olisi varmaan ollut kylmää.
 
Suomessa tiedettiin jo -43 että Saksa tulee häviämään ja paras mihin voidaan päästä on Moskovan rauhan raja. Vaikka Pajari olisi hyökännyt Leningradin/Pietarin porteille asti ei loppuutlos olisi siitä mihinkään muuttunut.

Vaikutus olisi ollut lähinnä sisäpoliittinen. Olisi kysytty miksi tehtiin häpeäraiha vaikka "voitettiin".
 
Pajarilla oli valmis suunnitelma (jonka myös lähetti Päämajaan) hyökkäyksestä Kannaksella elokuussa -44 venäläisten suurhyökkäyksen turruttua. Ideana oli rysäyttää mottiin ja tuhota Länsi-Kannaksella olleet venäläiset joukot.

Ymmärrettävistä syistä Päämajassa hyökkäyssuunnitelmat vaiettiin kuoliaaksi. Halsti on muistelmissaan todennut uskoneensa (tosin ei kannattanut hyökkäystä) hyökkäyksen menestykseen varsinkin Pajarin johtamana.

Valistuneita arvauksia siitä, mihin toteutunut hyökkäys olisi johtanut Suomen myöhempiä vaiheita ajatellen tuossa tilanteessa?


Välirikkoon Usan kanssa? Kannattaa muistaa sekin, että Ruotsi teki hartiavoimin töitä Suomen irroittamiseksi sodasta. Aika huonosti olisi sopinut tähän se, että Suomi olisi jatkanut torjuntavoittamista hyökkäyksellisin toimin. Politiikkaa ei voi irrottaa sotatoimista, vaikka kuinka se siltä tuntuisi.

Saa nähdä, miten tuo -44 kirjoitetaan 40 vuoden kuluttua? Kuka on näkemässä sitten.
 
Veikkaan että se olisi ollut hei hei kaikille rauhaan tähtääville toimille. Hävitty taistelu ei välttämättä ole voitettu sota.

Venäläisillä alkoi olla jo hyvät sotavoimat. T-34 oli vaikka lampaille syöttäs, ilma-ase ja tykistökin oli hyvällä mallilla. Veikkaan että maataistelukoneitten ilmaannuttua ja viimeistään pommareiden tuloon olisi hyökkäys hyytynyt. Sieltä voisi tulla niin paljon rautaa niskaan että ei hullukaan enää hyökkäisi. Eipä asia olisi helpommaksi muuttuisi vaikka siellä olisi Laguksen nyrkki keulilla meidän ilmavoimien tukemana. Millä sitten otat tulevaisuuden(veikkaan talvea 44-45) suur/vastahyökkäyksen kiinni? Resurssit kun ei ole loputtomat juurikin kaluston osalla.

Puna armeijan kalusto vaan parani kun se työnsi saksalaisia takaisin Berliiniin. Ehkä tämä juttu pitäisi myöskin ottaa huomioon? Ei se ollut mikään "M ylijuoksu" enää v. 1944.

En sano etteikö tuo hyökkäys voisi onnistua. Sanon vaan että kovat tappiot kalustolle ja miehistölle verrattuna saavutettuun hyötyyn itse sodan kannalta.
 
Olisi se onnistunut, mutta aseleponeuvotteluja olisi vaikeuttanut, jos olisi antaut niille läksiäisiksi oikein kunnolla selkään.

Pajarin tehtävä ei ollut pohtia poliittista tilannetta, vaan sotilaana hän esitti Päämajalle valmistellun suunnitelman, jossa mm. Vuosalmelta olisi lähdetty etenemään ja pihdin toinen puoli ilmeisesti lähempää Laatokkaa. Joukot olisivat kohdanneet jossain Heinjoen tasalla. Myös Airo esitti Mannerheimille saarrostushyökkäystä, mutta en tiedä, oliko kyse samasta suunnitelmasta.

Voimasuhteet olivat jo suomalaisten eduksi. Yksistään Kannaksella venäläisten uskotaan menettäneen hyökkäyksessään kuolleina 65 000 miestä. Länsi-Kannaksella Ihantalan taistelun loppuun mennessä puna-armeija oli menettänyt koko sen panssarikalustonsa, noin 600 vaunua, joka heillä oli ollut suurhyökkäyksen alkaessa.

Vaikka Saksan rintamalle (Valko-Venäjän rintamalle) vietiinkin jotain, Kannakselle jäi silti vielä ainakin 18 kulunutta divisioonaa, pääosa hyökkäykseen osallistuneista yhtymistä - tosin aivan mäsänä. Saksan rintamalle siirrettävät joukot muodostuivat suureksi osaksi enää esikunnista ja taistelujen säästämistä aselajijoukoista; niiden iskuportaat makasivat elottomina Ihantalassa, Vuosalmella ja lukemattomilla muilla kentillä.

Andrei Zdanovin arkistosta Moskovasta löytyvät tiedot siitä, että syksyllä 1944 Puna-armeija ei olisi kyennyt enää miehittämään Suomea (pohdintaa Hertta Kuusisen toistuvista vaatimuksista saada panssareita Helsinkiin kommunistien tueksi).
 
Vaikka Saksan rintamalle (Valko-Venäjän rintamalle) vietiinkin jotain, Kannakselle jäi silti vielä ainakin 18 kulunutta divisioonaa, pääosa hyökkäykseen osallistuneista yhtymistä - tosin aivan mäsänä. Saksan rintamalle siirrettävät joukot muodostuivat suureksi osaksi enää esikunnista ja taistelujen säästämistä aselajijoukoista; niiden iskuportaat makasivat elottomina Ihantalassa, Vuosalmella ja lukemattomilla muilla kentillä.

Tykkejä ainakin lähti melkoinen pino Saksaa vastaan toteutettavaa suurhyökkäystä varten. Tosin nämä lähti likipitäen heti Valkeasaaren murtumisen jälkeen.

Kyllä minun tietojeni mukaan tiedustelu raportoi kovasta junaliikenteestä länteen ITÄÄN päin, muistini mukaan siinä oli niin vaunuja kuin tykkejä. Mutta tiedä sitten missä määrin vaurioitunutta kalustoa, erityisesti tasitelukelvontoa panssarikalustoa, oli menossa huoltoon. Tykkejä on varmasti alettu siirtämään Ihantala vaiheen loppupuolella Saksaa vastaan, kun homma osoitti kuivahtamisen merkkejä.

Sikäli outoa että edelleen Ihantalan jälkeen yritettiin joitakin kohtuu suurpiirteisiä peliliikkeitä vaikka ainakin kotimaisen tiedustelun mukaan joukkoja vedettiin jo pois rintamalta. En ole itseasiassa koskaan ottanut selvää että:

A. Liioitteliko tiedustelutiedot tuota joukkojen ja kaluston vetämistä taakse? Tai siis onko nuo kalustonvetämiset taaksepäin saaneet vähän turhan ison roolin näin jälkikäteen, kun/jos oikeasti on vedetti taakse vain pieni suhteellisen määrä kalustoa?
B. Vai koittiko Kannakselle jääneet Puna-Armeijan komentajat saada vielä viimeisiä kunniamerkkejä rintaan ennenkuin mahdollisuus gloorian hankkimiseen menisi ohitse?
C. Vai kuuluiko Stavkan käsky että 'koittakaan nyt vielä jotakin niillä joukoilla mitä teillä on, tuli sitä tulosta tai ei'?

Tai jotakin. Kuitenkaan nuo Ihantalan jälkeiset taistelut eivät ihan pikkurähinöitä olleet, vaikka sen tietämyksen mukaan mitä minulla on niin Stavka käytännössä keskeytti suurhyökkäyksen Suomeen Ihantala vaiheen loppupuolella. Sen jälkeen kaikki hyökkäykset vain söivät Venäläisiä joukkoja heikommiksi ja todella jättivät Kannaksella sijaitsevat joukot alttiiksi suomalaiselle vastahyökkäykselle... Tuntuu aika turhalle riskille Viipurinlahden jälkeen jolloin tuntuisi että aika selvästi näkyi suomalaisten kyky torjua rajallisin voimin toteutetut hyökkäykset, jos ei Ihantala vielä vakuuttanut mitään.

EDIT: Henkinen kompanssi oli nähtävästi suomettunut aamupäivän aikana ja idästä tuli länsi. Sillä lailla.
 
Viimeksi muokattu:
Ihantalan jälkeiset taistelut eivät olleet pikkurähinöitä. Hyökkäysten painopisteet siirrettiin Vuosalmelle ja Viipurinlahdelle, kun läpimurtoa Ihantalassa ei tullut.
Tavoitteet kuitenkin olivat jo varsin lähellä eli enää eivät hyökkäysnuolet ulottuneet Kymijoelle. Hyökkäystä kuitenkin siis jatkettiin, ei Stavkan vaan Govorovin käskyllä.

Kirjallisuudessa tosiaan puhutaan paljon kaukopartioiden havainnoista paluukuljetuksista. Mahdollisesti siksi, että ne ilmestyivät kaukopartiokirjoihin jo 1970-luvulla, jolloin
ei vielä muuta kirjallisuutta aiheesta paljoa ollut. Myöhempi tutkimus on selvittänyt, että Stavka ei antanut Govorovin pyytämiä lisäjoukkoja hyökkäykseen VT-aseman läpäisyn
jälkeen. Siten joukot eivät riittäneet Etelä-Suomen valtaukseen edes kesällä. Päämajan tietoon asia tuli juhannusviikolla.
 
Suunnitelman laatijan luonne on mielenkiintoinen. Hyökkäyshenkinen ja tarmokas Pajari oli kunnianhimoinen ja vaikeakin, mutta esimerkiksi 1944 hänen esikuntapäällikkönään ollut Halsti näki kenraalissa enemmän hyviä ominaisuuksia. Kun muilla katse alkoi tuijottaa sisäänpäin, Pajari katsoi terävänä eteenpäin aina kohti ratkaisutaistelua, jossa vihollinen lyödään.

Aaro_Pajari.jpg


Pajari oli myös huolehtivainen eikä Halstin mukaan todellakaan mikään psykopaatti, vaikka tällaista viittaa aina yritetään tyrkyttää taistelevalle rintamakomentajalle. Talvisodassa hän oli JR 16:n komentaja ja oppi luottamaan hämäläisiin ja he oppivat luottamaan häneen. Hän kävi myös sotasairaalassa ja piti hartaustilaisuuksia tärkeinä. Hän oli vahvasti uskovainen, mitä moni ei ehkä tiedä.

sairaala.jpg


Pajarille myönnettiin Mannerheim-risti toisen kerran päivämäärällä 16.10. 1944. Viisi päivää kunniamerkin myöntämisen jälkeen Mannerheim soitti hänelle: "Sinun on tultava Helsinkiin." Pajari kysyi: "Tulenko yksin vai divisioonan kanssa?" Mannerheim sanoi, että nyt on tultava yksin.

Pajari olisi voinut paeta Ruotsiin, mutta se ei olisi ollut isänmaan etu. Hän oli ylipäällikön henkilökohtaisena vieraana kaksi päivää ennen kuin meni ohranan kynsiin.

Pajari pidätettiin sotarikoksista. Ne koskivat vankien huonoa kohtelua ja surmauttamismääräystä Itä-Karjalassa olevalla leirillä, ja osoittautuivat myöhemmin perättömiksi.

Riihimäen vankilassa hänen terveytensä petti. Keväällä 1938 hän oli sairastanut sepelvaltimotukoksen ja joutui käyttämään lääkkeitä sydämen vajaatoiminnan vuoksi. Myös hänen kuulonsa oli huonontunut. Tiukasti vartioituna hänet vietiin Tilkan sotilassairaalaan. Potilas oli huolissaan perheen toimeentulosta ja vielä pienten lasten kohtalosta. Syytteitä ei nostettu, mistä Mannerheim vei Tilkkaan henkilökohtaisesti tiedon.

Pajari kuoli sydänkohtakseen vuonna 1949. Hänet haudattiin Tampereen Kalevankankaalle sankarihautojen lähelle. Hautajaissaattoa seuraamaan oli kerääntynyt suuri väkijoukko, muiden muassa likipitäen hänen entisen divisioonansa miehet.

014_-_AL_1949_964.jpg
 
Tähän sopinee lievänä offina hauska tositarina.

Isäni palveli JR 11:ssä jatkosodan loppuvaiheessa konekiväärijoukkueen johtajana. Hän kertoi kuinka jossain upseereille pitämässään puhuttelussa Halsti oli lopuksi todennut: "Teistä saattaa tuntua että esimiehenne ovat täysiä kusipäitä, mutta älkää surko, siltä minustakin tuntuu!"

Pajari myhäili tyytyväisenä muutaman askeleen päässä. Hän oli puolikuuro :).
 
Tähän sopinee lievänä offina hauska tositarina.

Isäni palveli JR 11:ssä jatkosodan loppuvaiheessa konekiväärijoukkueen johtajana. Hän kertoi kuinka jossain upseereille pitämässään puhuttelussa Halsti oli lopuksi todennut: "Teistä saattaa tuntua että esimiehenne ovat täysiä kusipäitä, mutta älkää surko, siltä minustakin tuntuu!"

Pajari myhäili tyytyväisenä muutaman askeleen päässä. Hän oli puolikuuro :).

Näinä "sturm-joukkojen aikoina" on metkaa huomata, että puolikuuro ja sydänvikainen upseeri tienasi kaksi Mannerheim-ristiä eli ei oikeastaan levännyt lainkaan. Tai Mannerheim-ristin ritari Eino Polón, joka muiden ansioittensa lisäksi johti majurina yhtä talvisodan Taipaleen voittamattomista pataljoonista. Muutamaa vuotta aikaisemmin oli ollut mielisairaalassa vaikean masennuksen vuoksi.

Aina tahtoo unohtua, että ihmiset näitä hommia tekevät, ja vasta tosipaikka kertoo kuka mitäkin oikeasti on syönyt. Jotenkin se vain menee niin.
 
Todennäköisesti vastahyökkäyksellä rintamalinja olisi saatu lommahtamaan melkoisesti takaisin itään päin. Olettaisin kuitenkin, että jo pelkästään arvovaltasyistä venäläiset olisivat iskeneet takaisin heti kun tilanne olisi sen sallinut.
 
Erkki palautti sivuraiteillakin käyneen ketjun takaisin aiheeseen.

Hyvä kiteytys!
Juuri näin olisi käynyt, oli sitten vastahyökkäyksellä otettu Viipuri ympäristöineen tai laajempi alue.
Varmana lopputuloksena ainoastaan turhia tappioita, mutta muutkin ylempänä spekuloidut seuraukset ihan mahdollisia.
 
En näe yhtään syytä sille, että aseleponeuvotteluissa asemamme olisi ollut muka jotenkin mystisesti heikompi, mikäli rintamalinja olisi ollut Heinjoen tasalla. Parempi se olisi ollut. Kyse oli sodasta, ei arvovallasta.

Aselepo oli Neuvostoliiton tavoite (ellei samalla pääse riittävän pitkälle, vaikka Pohjanlahdelle). Teheran 1943 pitää kuitenkin nähdä takana myös.

Jos neuvottelut olivat jo käynnissä, operaatioon ei tietenkään poliittisesti voinut ryhtyä. Vain tämä on oleellista.
 
Näin tilanne kuitenkin arvioitiin silloin tapahtuma-aikana!

Ilomantsin suurvoitostakin vaiettiin, koska ei haluttu elämöidä suurvallan tappiolla.
Neuvottelut eivät vielä elokuussa olleet käynnistyneet. Nliiton vaatima ennakkoehtohan oli Saksan suhteiden julkinen katkaiseminen. Se tapahtui vasta syyskuun
alkupäivi
 
Näin tilanne kuitenkin arvioitiin silloin tapahtuma-aikana!

Ilomantsin suurvoitostakin vaiettiin, koska ei haluttu elämöidä suurvallan tappiolla.
Neuvottelut eivät vielä elokuussa olleet käynnistyneet. Nliiton vaatima ennakkoehtohan oli Saksan suhteiden julkinen katkaiseminen. Se tapahtui vasta syyskuun
alkupäivi

Ilomantsissa koko taistelukenttä jäi suomalaisten haltuun ja vihollinen oli kaikkialla lyöty Moskovan rauhan rajojen ulkopuolelle. Vasta Ilomantsin taistelun jälkeen Neuvostoliitto lakkasi vaatimasta ehdotonta antautumista. Väkevä viesti annettiin Stalinille, mutta ei sillä tosiaan muuten elämöity. Riitti, että puhuttiin kieltä, jota tuo gruusialainen hirviö varmasti ymmärsi.

Mannerheim nostaa muistelmissaan mottimestarin viimeisen opetuksen jalustalle. Hän katsoo asiaa valtiomiehen ja sotilaan silmin, mutta saattaa myös tietenkin pitää voittoisaa viimeistä taistelua elähdyttävänä muuten vain. Matti Koskimaa on sanonut, että siitä jäi suomalaisille tajuntaan muisto, että kyllä me vielä kaikesta huolimatta pärjäämme.
 
Ilomantsin taisteluita ympäröi kyllä erityisen sakea vaiteliaisuuden verho aivan Neuvostoliiton romahtamiseen saakka.Siihen astisissa Jatkosodan historioissa Ilomantsia sivutaan vain muutamalla lauseella.Vasta 1990-luvun alkupuolella julkaistiin nopeaan tahtiin joukko kirjoja, joissa tuota aihetta käsitellään varsin kattavasti.Myös muistomerkkejä nousi tuolloin Ilomantsin maastoon kuin sieniä sateella.
 
Ilomantsin taisteluita ympäröi kyllä erityisen sakea vario vaiteliaisuuden verho aivan Neuvostoliiton romahtamiseen saakka.Siihen astisissa Jatkosodan historioissa Ilomantsia sivutaan vain muutamalla lauseella.Vasta 1990-luvun alkupuolella julkaistiin nopeaan tahtiin joukko kirjoja, joissa tuota aihetta käsitellään varsin kattavasti.Myös muistomerkkejä nousi tuolloin Ilomantsin maastoon kuin sieniä sateella.

Kyllä, ja täysin tarkka tutkimustieto puuttuu vieläkin. Koska tässä ketjussa puhuttiin vastahyökkäyksestä, jota ei muka saanut "poliittisista syistä tehdä" muistutan, että myös Raappanan operaatio oli nimenomaan viholliselle tuhoisa vastahyökkäys. Eiköhän Pajarin suunnitelman hylkääminen johtunut sittenkin muista syistä?

Ehkäpä syy Kannaksen vastahyökkäyksen puuttumiseen oli eniten se, että sitä ei tarvittu, sillä oletettavasti aselepo tulisi asettamaan rajan joka tapauksessa taaemmas - kuten Moskovan rauhassa 1940.

Kuvaan pienessä sivuepisodissa, millaista on vastahyökkäys - enkä kykene kuvaamaan haavoittuneiden huutoa tai vaikkapa viattomien hevosten kiljuntaa, joka jäi veteraanien päihin eliniäksi. Niin "hauskaa" se operaatioiden tekeminen on, vaikka joskus välttämätöntäkin. Yritän johtaa ajatuksiani tästä käytännön esimerkin varjolla. En kuvaa koko Ilomantsin operaatiota, mutta valaisen siltä osin, kuin olen itse saanut asiasta joskus tietää läheisiltä mukana olleilta.

26.7.-28.7. oli Ilomantsissa vielä torjuntataistelua eteneviä kahta vihollisdivisioonaa vastaan. Alueelle vetäytyi idästä Ekmanin väsynyt ja pitkällä marssilla jatkuvassa taistelukosketuksessa ollut 21.Prikaati. Uusista joukoista RajaJP3 siirtyi Ilajanjärven pohjoispäähän. Viipurinlahden torjuntavoittajana ollut ja viikon levännyt JP6 saapui Korentovaaraan 26.7. illalla. 2/JP6 + sille alistettu konekivääripuolijoukkue siirtyivät heti Ilajanjärven ja Luovejärven kannakselle ja ottivat väsyneiltä 21.Prikaatin miehiltä rintamavastuun. Ja yöllä 27.7-28.7. venäläiset yrittivät läpi. Jääkärikomppania vetäytyikin hetkeksi sekavissa oloissa, mutta konekivääri piti asemansa ja komppania otti pienen kurinpalautuksen jälkeen jokilinjan uudestaan. Hyvä niin, sillä venäläiset olisivat muuten saattaneet olla Kallioniemen lossilla pääjoukkoja vastassa.

Muu JP6 meni Lutikkavaaran pohjoispuolelle varmistamaan hyökkäysmaastoa. JP1 jäi tuossa vaiheessa Tetrisuon taakse järvikannaksen länsipuolelle.

Vielä 30.6. venäläiset hyökkäsivät Ilajanjärven molemmissa päissä. Pohjoispäässä RajaJP3 joutui vetäytymään Ilajanjoelle. Eteläpäässä Utriossa 3/JP6 ja kranaatinheitinjoukkue onnistuivat pysäyttämään vihollisen purolinjalle raivokkaan taistelun jälkeen. KrhJ ampui kaikki 232 kranaattiaan ja teki peltoaukealle "hirveää lahtia". Utrio oli saatava takaisin hinnalla millä hyvänsä, sillä muuten Raappanan suunnitelma menisi mönkään. HRR:n 3. Eskadroona kiersi aamulla kilometrin verran venäläisten tulouralle ja hyökkäsi matalasti koukaten venäläisten sivustaan. Tätä hyökkäystä jääkärit ihailivat; heistä se oli mallisuoritus. 3./JP6 liittyi mukaan ja kranatinheiittimet olivat saaneet täydennystä. Utrio vallattiin puolessa tunnissa. Se oli raaka taistelu. Venäläiset olivat osin ruokailemassa, yllätettiin tonkkien ääreltä. Hyökkäystä jatkettiin Utrion mökkien maastoon, johon olivat kaivautuneet. Mukaan liittyivät myös 1.K:n ja 2:K:n joukkueet. Sitkeitä olivat venäläiset. Kaikki piti monttuihinsa tappaa. Se oli paha päivä venäläisille, mutta ilmaiseksi ei tietenkään Utriota saatu. Jääkärien tappiot olivat 40 miestä, kymmenen kaatuneina. Ratsuväkieskadroonan tappioista en tiedä.

Tähän raakaan taisteluun liittyi sekin, että siellä oli puna-armeijan naissotilaita. He olivat fanaattisia eivätkä antautuneet. Näistä ei ole hirveästi huudeltu.

30.7. oli käännekohta. 21.Pr valmistautui nyt Sysmäjärven-Konnukan kannaksella vastahyökkäykseen, ja HRR Hattuvaarassa.

31.7. yöllä alkoi viimeinen suuri vastahyökkäys. Tst.Os von Essen (URR, JP1, 3./HRR) lähti järvikannaksen läpi. 21.Pr ei päässyt päätien suunassa tulokseen, joten JP6 suunnattiin sinne. Kuutonen eteni Piilovaaraan ja katkaisi Kuolismaan tien kahden oletetun vihollisdivisioonan saumassa. Tielle tuhottiin panssarinyrkillä yksi kevyt T-60 ja jäätiin asemiin. Nyt vihollinen alkoi käsittää, miten pahaan tilanteeseen oli joutumassa, ja se yritti katkaisukohtaa auki epäsuoralla tulella ja jatkuvin rajuin hyökkäyksin. Ne olivat raskaita päiviä. Motti ei ollut mikään selkeä, vaan siellä oltiin vähän limittäin ja jatkuvan taistelupartioinnin varassa. Murtoaluetta pyrittiin myös laajentamaan taistelemalla.

Venäläiset yrittivät aukaisua myös ilmavoimien tuella onnistumatta.


Oppia tuli. RvPr:n esikuntapäällikkö käski JP6:n hyökkäämään jyrkkään Lutikkavaaraan, jossa motissa olleilla venäläisillä oli vahvat asemat, bunkkereineen päivineen. 3.K:n eteneminen pysähtyi rankkaan tykistötuleen ja 2.K pääsi kertoman mukaan aivan ylös, kunnes pysähtyi kuin tuliseinään. 1.K ei joutunut kolmannen komppanian tilalle, koska uusi pataljoonakomentaja Arto Virkkunen pyysi ja sai luvan siirtä ajankohtaa.

Eräs tykistön tulenjohtaja sanoi, ettei ollut ikinä nähnyt noin railakasta rynnäkköä. "Meidän pojat ei pystyisi, eivätkä lähtisi".

Jälleen todettiin, ettei motteja vastaan, etenkään linnoitettuja, saa käydä rintamahyökkäyksiin.

Vihollinen jätti Lutikkavaaran kahden päivän sisällä omia aikojaan. Jääkäreiden tappiot 24 kaatunutta ja 125 haavoittunutta.

Kaikessa on mielensä. RvPr oli kestokyvyn rajoilla Lehmivaara-Vellivaarassa, kun venäläiset saivat jotain omaa merijalkaväkeäkin avuksi. Jääkärien hyökkäys joudutti Lutikkavaaran tyhjenemistä. Näin myös kuutosen jääkärit saatiin siirretyksi Lehmivaaraan, johon saapui myös Rukajärven suunnan joukkoja. Mutta se painoi Virkkusen mieltä.

Lehmivaarassa HRR ja ErP24 olivat jo puolustuksessa, ja HRR painui taaksepäin Hankalammella. JP6 hyökkäsi lampikannaksille ja törmäsi niin ikään hyökkäävään 69. Meijalkaväkiprikaatin pataljoonaan. Sieltä saatiin vankejakin. 8.8. saartorengas ei vielä ollut täydellinen ja motti laukesikin aamulla 9.8. Ulosmurtautuminen tapahtui suoraan JP6:n komentopaikan suuntaan. Vaikka tulijat päästettiin lähelle ja avattiin tuli kaikilla aseilla, väkeä tuli niin mustanaan, ettei voinut mitään. Jääkärit eivät vetäytyneet, vaan ampuivat pimeässä syysaamussa ja piileksivät kuusien ja kivien luona, kun ihmismassa vyöryi ohi. "Tunsimme, että koko metsä huojuu vanjaa", kertoi eräs jääkäri myöhemmin.

Komentaja Arto Virkkunen piti 5-10 minuuttia puoliaan komentoryhmän kanssa ja väistyi sitten sivuun massan edestä. Pataljoonan tarkka-ampujaksi nimetyn Kauramäen kohtaloksi tuli tyyni ja hätäilemätön luonne. Hän napsi varmoja kaatoja, kunnes ei enää päässyt itse pois alta. Eräs KrhJ:n kaveri oli kantanut konepistoolia ja kiroillut, kun ei korohoromiehellä ollut tilaisuutta käyttää. Nyt sai ampua niin paljon kuin kerkisi. Väsyneet ja nälkäiset venäläiset eivät enää edes juosseet, vaan laahustivat massoina eteenpäin mistään välittämättä.

Komwentopaikalle vastaiskua yrittäneet kaatuivat. Nyt ei voinut kuin antaa tilaa.

Jääkärit vangitsivat yhden everstin, jolla oli sokeripakkauksessa etiketissä kirjaimet USA. Myös englantilaisia tavaroita saatiin vangeilta. Suomi taisteli kolmea suurvaltaa vastaan ja pärjäsi silti.

Motin laukeaminen oli absurdi. Kun rynnistys oli päättynyt, kaatuneita vihollisia oli hirveästi, esikunnan rahaa oli pitkin mäkeä ja jotkut keräsivät sitä, yksi hevonen juoksi hulluna huutaen ympyrää, sitä oli osunut perseeseen.

Jääkärit ottivat asemansa takaisin ja puhdistivat alueen mielenvikaisista hortoilijoista ym. kaikesta, mitä sota mukanaan kuljettaa.

Tilanteeseen nähden venäläisten miestappiot jäivät pieniksi. Pääosa pääsi karkuun omien puolelle. Mottialueelta laskettiin 1200 miehen ruumiit. Kaikki raskas kalusto tietysti jäi sotasaaliiksi. 94 tykkiä, 82 heitintä ja vielä 222 elävää hevosta.

Joukossa oli jääkäreitä, jotka olivat sotineet Lempaalassa, Sahakylässä ja Viipurinlahdella mutta tottumattomilla täydennysmiehillä oli hankalaa. Moni ehti olla mukana vain 2-3 päivää ennen kaatumistaan. JP6:n tappiot olivat 40% taistelualueelle tulon 26.7. vahvuudesta, ErP24:n 37% ja molemmilla ratsuväkirykmenteillä 30%. JP1:llä 26% jne.

Sellaista se sota on. Munakasta ei tule rikkomatta munia. Mutta ilmeisesti kannaksen vastahyökkäys nähtiin monella tavalla turhaksi, toisin sanoen aavistettiin, ettei sitä maa-aluetta saa lopulta pöydissä pitää.

Ilomantsissa taas suljettiin venäläisen yritys kiertää kannaksen puolustajien selustaan uutta reittiä. Operaatio oli isänmaalle välttämätön.

Vihollinen oli lyöty pois Suomen rajojen ulkopuolelle. Vihollisen 32. Armeijan joukot määrättiin vetäytymään puolustukseen (lähde: Gennadi Kuprijanov).
 
Viimeksi muokattu:
eikös tuo maasto ollut melko suotuisaa tuolla Ilomantsin seudulla, korpisotaa?

Venäjän armeija on pärjännyt ilmeisesti paremmin tasaisemmalla maalla omilla mekanisoiduilla ja panssarijoukoilla, vaikkakin Kannaksella suomalailla oli ollut etuinaan hyvät puolustuslinjat (rintaman tosiasiallinen pituus kannaksen takia, suhteessa puolustajan joukkoihin "pelitilan määrä" puna-armeijan näkökulmasta)


Toisaalta vastahyökkäykseen Kannaksella lienee vaikuttanut Viron ja Baltian tilanne. Puna-armeijan hyökkäys eteni samaan aikaan itärintamalla verkkaiseen tahtiin. Kuinka hyvää tietoa saatiin Saksalta taisteluista tuona aikana?

Toki jälkikäteen tiedetään ettei suurhyökkäys saavuttanut Viron täydellistä valtausta vielä 1944 kesällä, mutta Suomessa varmaan osattiin aavistaa ettei Viro kestäisi kauaa saksalaisten hallussa. Baltian maat kukistettiin syksyllä ja loppusyksyllä 1944.

Olisiko vetäytyminen ehditty tehdä ajoissa? Olisiko edes vetäydytty, jos vastahyökkäys olisi toiminut? Mitä sitten jos Viroon olisi hyökätty samaan aikaan menestyksekkäästi? Maihinnousun vaara selustaan, lienee ollut mahdollisuutena tuossa tilanteessa? Jos siis samaan aikaan Suomen joukot etenevät itäänpäin, ja puna-armeija ottaa haltuunsa Viron tukikohtineen.
 
eikös tuo maasto ollut melko suotuisaa tuolla Ilomantsin seudulla, korpisotaa?

Venäjän armeija on pärjännyt ilmeisesti paremmin tasaisemmalla maalla omilla mekanisoiduilla ja panssarijoukoilla, vaikkakin Kannaksella suomalailla oli ollut etuinaan hyvät puolustuslinjat (rintaman tosiasiallinen pituus kannaksen takia, suhteessa puolustajan joukkoihin "pelitilan määrä" puna-armeijan näkökulmasta)


Toisaalta vastahyökkäykseen Kannaksella lienee vaikuttanut Viron ja Baltian tilanne. Puna-armeijan hyökkäys eteni samaan aikaan itärintamalla verkkaiseen tahtiin. Kuinka hyvää tietoa saatiin Saksalta taisteluista tuona aikana?

Toki jälkikäteen tiedetään ettei suurhyökkäys saavuttanut Viron täydellistä valtausta vielä 1944 kesällä, mutta Suomessa varmaan osattiin aavistaa ettei Viro kestäisi kauaa saksalaisten hallussa. Baltian maat kukistettiin syksyllä ja loppusyksyllä 1944.

Olisiko vetäytyminen ehditty tehdä ajoissa? Olisiko edes vetäydytty, jos vastahyökkäys olisi toiminut? Mitä sitten jos Viroon olisi hyökätty samaan aikaan menestyksekkäästi? Maihinnousun vaara selustaan, lienee ollut mahdollisuutena tuossa tilanteessa? Jos siis samaan aikaan Suomen joukot etenevät itäänpäin, ja puna-armeija ottaa haltuunsa Viron tukikohtineen.

Kyllä, taistelualue oli korpimaastoa, jossa esimerkiksi Ilomantsiin idästä tuleva Möhkön-Kuolismaan tie oli anoa ura siellä Lutikkavaaran suunnalla. Hyvää hillamaastoa. Tosin venäläiset osasivat jo tuolloin levittäytyä metsiin. Silti Kannaksen teräsmyrskystä tulleet Ratsuväkiprikaatin rakuunat ja jääkärit tunsivat olevansa enemmän tasavertaisia naapurin kanssa.

Tuo venäläisten eteneminen Baltiaan on varmasti aika selkeä syy. En kyllä näe maihinnoussuun mahdollisuuksia Baltian joukoilla elokuussa 1944, ja sittenhän tuli aselepo. Mutta eipä noista aselevoista tiedetty ainakaan Ilomantsin taistelun aikana. Kyllä se Ilomantsi oli käännekohta tuossakin suhteessa: siinä meni viimeinen yritys naapurilta.
 
Back
Top