Kristiina Markkanen
Julkaistu: 17.2. 2:00 , Päivitetty: 17.2. 6:19
ITOHAN OKUNDAYE on hyvällä tuulella. Hän on aloittanut vähän aikaa sitten vapaaehtoistyön, ja tänään on ollut työpäivä.
Light-poika viettää sen ajan tarhassa.
Muutos on ollut molemmille hyväksi. Lähes viisi vuotta he ovat istuneet päivät pitkät kotona odottamassa oleskelulupaa.
Nyt Okundaye pyörii muiden kristiinankaupunkilaisten tavoin töiden jälkeen K-Supermarket Sellerissä ja valitsee ruokatarvikkeita illalliselle: kanaa, riisiä ja vihanneksia.
28-vuotias Okundaye tuli Suomeen Italiasta helmikuussa 2014 ja haki turvapaikkaa. Hän oli kuudennella kuulla raskaana eikä tiennyt Suomesta muuta, kuin että täällä hänen vauvastaan varmasti pidettäisiin huolta.
”Ajattelin, että voisin ehkä opiskella tai löytäisin jotain muuta työtä.”
Jotain muuta kuin prostituoidun työtä.
IHMISET, jotka auttoivat Okundayen Nigeriasta Eurooppaan, lupasivat hänelle ihanan elämän, rahaa ja kauniita vaatteita.
Okudaye oli 16-vuotias. Hän on kotoisin eteläisestä Edon osavaltiosta, jossa hän asui isossa sukutalossa lähellä osavaltion pääkaupunkia Benin Cityä.
Isällä oli talossa oma puoli. Myös isän viisi vaimoa ja 12 lasta asuivat talossa.
Isä oli ollut sotilaana mutta jäänyt eläkkeelle. Okundayen voimakkaimmat lapsuusmuistot liittyvät vanhempien riitoihin. Riideltiin rahasta, toisista vaimoista, milloin mistäkin. Äitipuolet olivat ilkeitä.
Kun vanhemmat erosivat, Okundayen äiti vajosi lapsineen köyhyyteen ja elämästä tuli yhtä koulumaksujen eteen raatamista. Useimmat afrikkalaislapset joutuvat tekemään töitä maksaakseen koulumaksunsa. Okundayekin heräsi kukonlaulun aikaan pesemään käsin muiden ihmisten pyykkejä. Sen jälkeen hän käveli kouluun. Oppituntien päätyttyä hän riensi auttamaan torimyyjänä työskentelevää äitiään, siivoamaan toria ja kantamaan tavaroita. Iltaisin hän oli aivan loppu.
Okundayelle tarjottiin mahdollisuutta lähteä, ja hän päätti tarttua tilaisuuteen.
Kun Light menee unille, Okundaye voi kertoa niistä vuosista, joista ei voi puhua lapsen kuullen.
Hän muutti ensin kaikessa hiljaisuudessa tädin luokse ja sitten Nigerian suurimpaan kaupunkiin Lagosiin, josta salakuljettajat toivat hänet Eurooppaan.
Isälle ei kerrottu mitään. Äiti tiesi. Salakuljettajat sanoivat, ettei asiasta saa puhua. Salailuun oli syynsä, onhan toiminta laitonta. Salakuljettajat ovat rikollisia. He rahoittavat matkan, ja siitä alkaa velkavankeus.
Salakuljetuksesta sovitaan
madamen kanssa. Hän kerää rahat ja johtaa toimintaa. Madamella on avustajia, salakuljettajia, jotka matkustavat Eurooppaan vietävien ihmisten kanssa, hommaavat passeja ja matkalippuja. Jos madamella on hyvät kontaktit, matka Eurooppaan sujuu nopeasti, mutta toisinaan se kestää ja prostituutio alkaa jo matkalla.
Okundaye vietiin ensin maa- ja merireittejä pitkin Beniniin, Togoon, Ghanaan ja Norsunluurannikolle. Sitten hänelle hankittiin passi. Väärennetty tietenkin. Täytyi harjoitella, että osasi sanoa uuden nimensä ja selittää, miksi tulee Eurooppaan.
Norsunluurannikolta matka jatkui Tunisiaan, Espanjaan ja Italiaan. Matkaa tehtiin pienessä joukossa, mutta jokainen ylitti rajat yksin eikä ollut tuntevinaan joukon muita jäseniä. Rajoilla joutui vastaamaan kysymyksiin matkan tarkoituksesta. Piti näyttää, että on rahaa palata kotiin, ja piti kertoa, että on menossa shoppailemaan tai tapaamaan ystäviä.
Okundayen ryhmästä kaksi pääsi Italiaan. Muut jäivät kiinni ja palautettiin.
Ensi kosketuksesta Eurooppaan Okundayelle ovat jääneet mieleen valaistut kadut ja kauppakeskukset.
Valot syttyvät myös hänen ilmeikkäisiin kasvoihinsa, kun hän kertoo: ”Ooh, tällaistako on Euroopassa!”
Mentiin shoppailemaan: vaatteita, kenkiä, alusvaatteita.
”Sain syödä! Eteeni tuotiin kokonainen lihapata!”
Onnen huumaa kesti muutaman päivän. Napolissa Okudaye tapasi madamen, joka ilmoitti, että velkaa on 40 000 euroa ja sen maksaminen alkaa heti.
”Olin aivan kauhuissani. Itkin. Ajattelin, mitä olin mennyt tekemään. Miten typerä olin ollut. Halusin takaisin kotiin ja kouluun. Tuli ikävä äitiä.”
MADAME vei Okundayen läheiseen pikkukaupunkiin ja majoitti tuttavansa luo. Okundayelle opetettiin, miten seksityötä tehdään, mutta ensimmäiseksi hänelle opetettiin sen verran italiaa, että hän selviäisi asiakkaiden kanssa. Venti euro.
Okundaye laski, että jos jokainen asiakas maksaisi 20 euroa ja jokaisena yönä ottaisi vastaan kymmenen asiakasta, yhdessä yössä saisi noin 200 euroa. Seitsemänä päivänä viikossa se tekisi 1 400 euroa. Kuukaudessa 5 600. Tällä tavalla rahat saisi kasaan runsaassa seitsemässä kuukaudessa.
Mutta jos työtä pystyykin tekemään vain viitenä tai kuutena yönä viikossa ja asiakkaita on yön aikana viisi, alkavat kuukaudet ja vuodet kulua hitaasti.
Velanmaksun lisäksi rahaa pitää lähettää kotiin Nigeriaan, ja yhtälöön pitää lisätä vielä monta muuta asiaa: ruoka, asunto, vaatteet ja puhelin.
Koti-ikävä, yksinäisyys, pelko. Suru ja häpeä. Näitä kaikkia Okundaye tunsi.
Velan maksaminen vei lopulta viisi vuotta. Okundaye piti tarkasti kirjaa ja merkitsi muistiin joka ikisen sentin, jonka hän oli antanut madamelle. Kun hän sai velan maksettua, madame väitti, että sitä olikin 45 000 euroa. Okundaye oli varautunut: hän näytti madamelle kirjanpitonsa ja pääsi vapaaksi.
Hän ajatteli jatkavansa samoissa hommissa mutta itsenäisenä yrittäjänä. Rahaa ei tullut tarpeeksi, ja työmotivaatiokin oli kadonnut.
Järki pysyi päässä, koska Okundaye ei juonut, polttanut eikä käyttänyt huumeita.
”Näin, miten niistä alkaa kierre, jota ei voi pysäyttää”, hän sanoo. ”Olen kristitty, ja olen oppinut jo kotona, ettei sellainen ole kristityn käytöstä.”
Niin, koti! Miksi hän ei lähtenyt takaisin kotiinsa Nigeriaan, kun oli viimein vapaa?
”En voinut, häpesin liikaa. En koskaan kertonut vanhemmilleni, mitä tein. Kun soitin kotiin, puhuimme äitini kanssa vain siitä, ovatko rahat tulleet ja onko kaikki ok. Sanoin aina, että ihan hyvin menee.”
Okundaye ei ole tänäkään päivänä jutellut asiasta kunnolla vanhempiensa kanssa.
Itohan Okundaye ja hänen poikansa Light asuvat Kristiinankaupungissa. He kävelevät illansuussa ruokakaupasta kotiin. (KUVA: ANNA KUOKKANEN)
TARINA on tuttu, sanoo viime syksynä Benin Cityssä vieraillut sosiologi ja valokuvaaja, FinnWID – Naiset kehitystyössä -järjestön projektikoordinaattori
Anna Kuokkanen. Kuokkasen ja Okundayen elämät ovat viime vuosina kietoutuneet yhteen.
Kun Okundaye tuli Suomeen, hänet sijoitettiin ensiksi Helsingin Kalliossa sijaitsevaan vastaanottokeskukseen.
Kuokkanen teki siellä valokuvausprojektia, jossa hän halusi kuvata vastaanottokeskuksen arkea. Okundaye tarjoutui kuvattavaksi.
Pari vuotta sitten Okundaye ehdotti Kuokkaselle, että he alkaisivat tehdä yhdessä jotain ihmiskaupan uhrien auttamiseksi. He löysivät FinnWID-nimisen järjestön ja aloittivat vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa ihmiskaupasta tiedottavan kampanjan.
”Okundaye halusi antaa ihmiskaupalle kasvot, omansa”, Kuokkanen sanoo.
Nyt FinnWIDillä on käynnissä hanke, jossa suomalaisille kerrotaan Nigeriasta Eurooppaan suuntautuvasta ihmiskaupasta ja sen syistä. Suunnitteilla on myös kehitysyhteistyö Benin Cityssä toimivien kansalaisjärjestöjen kanssa.
Sitä varten Kuokkanen matkusti viime syksynä toisen FinnWIDin asiantuntijan kanssa Benin Cityyn. Se on Nigerian ihmiskaupan keskus, josta on kotoisin suurin osa Eurooppaan tulevista ja prostituutioon päätyvistä uhreista.
Järjestön asiantuntijat halusivat päästä haastattelemaan paikallisia asiantuntijoita siitä, mistä ja miksi naiset ja tytöt lähtevät Eurooppaan.
Löytyi paljon vastauksia. Selvisi, ettei köyhyys ole ainoa – vaikkakin se on tärkein – syy.
Nigeria on maailman runsasväkisimpiä valtioita, ja taloudellinen eriarvoisuus on suurta. Kouluja on vähän, tai sitten perheillä ei ole rahaa koulumaksuihin ja tarvikkeisiin. Nuorilla ei ole varaa opiskella, eivätkä he löydä töitä.
”Ei voi perustaa yritystäkään, kun infrastruktuuri on niin heikkoa. Ei ole sähköä, ja katkokset kestävät usein päiviä, joskus viikkoja. Kunnollisia tietoliikenneyhteyksiä ei ole. Tiet ovat surkeassa kunnossa. Maatalous on monin paikoin niin heikosti tuottavaa, etteivät nuoret halua jäädä enää maaseudulle, vaan lähtevät kaupunkeihin ja ulkomaille”, Kuokkanen kertoo.
Benin Cityssä asuu noin puolitoista miljoonaa asukasta. Ihmiskauppiaat houkuttelevat alaikäisiä tyttöjä kertomuksilla hyvistä ansioista Euroopassa ja tarjoutuvat järjestämään matkat väärennettyine dokumentteineen.
Ulkomaille muuttaneita nigerialaisia tulee käymään. Okundaye kertoo vilkkaasti elehtien, kuinka heillä tuntuu olevan paljon rahaa ja tyyliä, jokin hieno työ Euroopassa.
Jotkut näistä ulkomailta tulevista ovat madameja. Madamet ovat roolimalleja, Okundaye sanoo. He antavat rahaa, vaatteita ja koruja. He kehuvat, että olet kaunis. Madamet eivät koskaan kerro, mitä he oikeasti tekevät. Mutta jotkut ihmiset kyllä tietävät.
Nigeriassa ihannoidaan rikkaita ihmisiä, suuria juhlia, hienoja autoja ja vaatteita. Populaarikulttuuri ruokkii epärealistisia käsityksiä ulkomailla rikastuneista.
”15- ja 16-vuotias tyttö tai poika uskoo sen kaiken ja haaveilee, että voisi itsekin elää niin. Rakentaa äidille talon ja auttaa sisaruksia pääsemään kouluun”, Okundaye selittää.
Salakuljettajat sanovat, että he haluavat auttaa sinua auttamaan perhettäsi.
”Kun täällä Suomessa kohdataan ihmiskaupan uhreja, ajatellaan, että kyse on valinnoista, joita he ovat tehneet ja joista he ovat itse vastuussa”, Kuokkanen sanoo. ”Ei ymmärretä, että he tulevat Eurooppaan prostituoiduiksi, koska heillä on valittavanaan vain huonoja vaihtoehtoja. Ei ymmärretä, että kyse on yhteiskunnallisista rakenteista, jotka altistavat nuoret naiset ihmiskaupalle ja prostituutiolle, ja että Euroopassa on myös isot markkinat prostituutiolle.”
Kuokkanen huomauttaa, että toisaalta käsitys huijatuista nuorista naisistakaan ei enää täysin pidä paikkaansa. Ihmiskaupan vastaista valistusta ja kampanjointia on tehty Benin Cityssä jo niin monta vuotta, että monet naiset ja heidän perheensäkin tietävät, että työ Euroopassa voi olla prostituutiota.
”Silti tyttären lähettäminen ulkomaille saattaa olla perheelle ainoa mahdollisuus yrittää nousta köyhyydestä. Ja moni uskoo yhä, että Euroopassa voi myös onnistua.”
Monille tyttären lähettäminen ulkomaille onkin tietoinen ratkaisu, sijoitus. Tytöt sitten lähettävät vanhemmilleen rahaa, jotta perhe ja suku pystyvät nostamaan elintasoaan. Ja vaikka madame vie suurimman osan tuloista, rahalähetysten merkitys voi olla suuri.
”Koska perheiden saama hyöty on merkittävä, ne usein ummistavat silmänsä siltä, mitä heidän lapsilleen Euroopassa tapahtuu”, Kuokkanen sanoo.
”On myös tietyllä lailla statusta, että perheessä on joku, joka on Euroopassa”, Okundaye sanoo.
Okundayen mukaan kulttuuriin kuuluu kulissien pystyssä pitäminen. Pukeudutaan hienosti, vaikka siihen ei olisi todellisuudessa varaa. Järjestetään megalomaanisia häitä. Joulun ja uudenvuoden juhlinta vie suuria määriä rahaa.
Siirtolaisten Edoon lähettämät rahasummat ovat niin merkittäviä, että ne voivat myös olla syy siihen, miksi Nigerian valtio ja paikallisviranomaiset eivät ole puheista huolimatta valtavan kiinnostuneita ihmiskaupan pysäyttämisestä.
Ulkomailta virtaava raha luo myös ongelmia. Toisinaan perheet eivät käytäkään ulkomailta saatuja rahoja talon rakentamiseen ja sisarusten kouluttamiseen, vaan rahoilla ostellaan turhia asioita, järjestetään juhlia tai ne vain yksinkertaisesti hupenevat jokapäiväiseen elämiseen. ”Ilmaiseksi” saadulla rahalla ei aina ole samanlaista arvoa, kuin jos sen olisi joutunut itse hankkimaan.
Ongelma nigerialaisen yhteiskunnan kannalta on myös se, ettei ulkomailta lähetetty raha tule yhteisön hyväksi. Rahoilla ei saada teitä eikä kouluja tai muita julkisia palveluja, koska niistä ei makseta veroja.
BENININ yliopiston sosiologian ja antropologian professori
Kokunre Agbontaen-Eghafona aloitti ihmiskauppaan liittyvän tutkimuksen lähes 20 vuotta sitten.
Agbontaen-Eghafona kertoo sähköpostihaastattelussa, että syyt lähtöön ovat aina taloudellisia.
”Ja jos syyt ovat taloudessa, valistuksella ei saavuteta tuloksia, jos siirtolaisuuden tilalle ei tarjota muita vaihtoehtoja”, hän sanoo. ”Valistus voi joskus herättää jopa aggressiivisia vastareaktioita.”
Agbontaen-Eghafonan mukaan Nigerian köyhyyden taustalla on 1980-luvulla toteutettu suuri hallinto- ja talousuudistus SAP, joka lisäsi työttömyyttä ja köyhyyttä dramaattisesti. Silloin Nigeria koki myös valtavan koulutettujen ihmisten aivovuodon. Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin lähti lääkäreitä ja opettajia.
Yksi syy köyhyyteen ovat suuret perheet, toinen patriarkaalinen kulttuuri. Moniavioisuus on vieläkin tavallista, ja ihmiset kuvittelevat, että hankkimalla paljon vaimoja ja lapsia perheeseen saadaan myös tuloja. Näin oli maatalousyhteiskunnassa, mutta nykynuoria ei huvita kuokkia maalla. Kun kaikkia lapsia ei ole varaa kouluttaa, koulussa pidetään poikia.
Moniavioisten perheiden naiset eivät peri. Perinnön saa vanhin poika, joka elättää äitinsä ja sisaruksensa. Muut vaimot ja heidän lapsensa jäävät puille paljaille.
”Pojat kantavat perheen nimeä, ja tytöt päätyvät yleensä naimisiin. Tyttöjä on ollut helpompi ’uhrata’”, Agbontaen-Eghafona sanoo.
Prostituutio myös tuottaa enemmän kuin poikien ulkomailla tekemät työt. Silti köyhyys ja työttömyys ajaa nyt poikiakin lähtemään Välimeren yli Eurooppaan.
”Pojat ovat olleet perheissä arvostetumpia, mutta tämä on muuttumassa. Sukupuolten välinen tasa-arvo etenee myös Nigeriassa”, Agbontaen-Eghafona sanoo.
Usein vanhemmat osallistuvat aktiivisesti matkan järjestelyihin, joskaan asiasta ei puhuta yleensä suoraan.
Afrikkalaisessa kulttuurissa vanhemmille ei sanota ei. Jos vanhemmat haluavat lähettää lapsensa Eurooppaan, on lähdettävä. Jos he haluavat lapsensa menevän naimisiin, on mentävä.
Ulkomailla työskentelevä lapsi on sijoitus, eikä rahojen alkuperää juuri kysellä.
Jotkut paikalliset järjestöt ovat alkaneet opettaa nuoria sanomaan vanhemmille ihmisille ”ei”, mutta kunnioittavasti.
”Eivät vanhemmat voi varsinaisesti pakottaa ketään lähtemään, mutta asia voi kääntyä niin, että nuori haluaakin lähteä, koska hän haluaa kunnioittaa vanhempiaan, sukuaan ja nuorempia sisaruksiaan ja auttaa heitä”, Okundaye sanoo.
”Lähtöön liittyy silloin paljon ristiriitaisia tunteita ja ristiriitaista puhetta. Vanhemmat sanovat, että he ovat niin onnellisia, että saat mahdollisuuden lähteä, ja kysyvät, että etkö sinäkin ole onnellinen.”
NIGERIASTA Eurooppaan lähtemisellä on pitkät juuret. Portugalilaiset tulivat Edoon 1400-luvulla ja veivät Eurooppaan kuparia, messinkiä, pippuria, norsunluuta ja orjia. Nyt salakuljettajat tuovat siirtolaisia Välimerelle vanhoja kauppareittejä pitkin.
”Se on bisnestä”, Okundaye sanoo. ”Sen moraalia ei mietitä. Edo on kauppapaikka. Edon naiset ovat toimeliaita, he etsivät keinoja, joilla lyödä rahoiksi.”
Madamet ovat usein itse entisiä uhreja, jotka ovat aloittaneet värväystoiminnan, koska eivät ole voineet tai kehdanneet palata takaisin Nigeriaan. He ovat tehneet työtä baarissa tai katuprostituoituina, maksaneet velkaansa ja lähettäneet rahaa kotiin. He saattavat ajatella, että on heidän vuoronsa ansaita jotain myös itselle. Heidän velkojansa ehdottavat, että he voisivat houkutella Eurooppaan nuorempia siskojaan, serkkujaan tai naapurin tyttöjä ja saisivat sillä tavalla maksettua velan vähän nopeammin.
Näin syntyy luottamussuhde, ja näin salakuljetusrinkiin sitoutetaan yhä uusia uhreja. Uhri tietää, että sukulaiset joutuvat kärsimään, jos teet virheen.
Vuosien mittaan toiminta on muuttunut järjestäytyneemmäksi. Madameista on voinut tulla rikollisorganisaation, esimerkiksi Euroopassa toimivan nigerialaisen mafian Black Axen, ”vankeja”.
Naisia sidotaan prostituutioon myös jujulla eli mustalla magialla. Monissa Afrikan maissa magialla on yhä paikkansa. Jos et toimi, kuten olet luvannut, perheellesi ja sinulle itsellesi voi tapahtua huonoja tai erittäin huonoja asioita.
VAIKKA ihmiskauppa ei ole uusi ilmiö, se on viime vuosina kiihtynyt entisestään. Edossakin on siksi tehty jo vuosia ihmiskaupan vastaista valistustyötä.
Nigeriassa toimii ihmiskaupan vastainen yksikkö ja Benin Cityssä Edon osavaltion oma organisaatio. Agbontaen-Eghafona tosin sanoo, että valtio on kieltänyt ongelman pitkään. Se on tunnustettu vasta aivan viime vuosina.
Yhteistyötä on tarjolla myös EU:n ja monien kansainvälisten järjestöjen kanssa. Benin Cityyn on vuoden sisällä perustettu YK:n siirtolaisuusjärjestön IOM:n toimisto, joka auttaa Euroopasta sekä Libyasta ja muualta matkan varrelta kotiin palaavia sekä järjestää heille kuntoutusta. Useat paikalliset kansalaisjärjestöt ja uskonnolliset yhteisöt tekevät sekä ennalta ehkäisevää että kuntouttavaa työtä.
Italia on kieltäytynyt ottamasta vastaan mereltä löytyviä uhreja, ja salakuljettajien työ on hankaloitunut valvonnan lisääntyessä. Lähtijöitä pyritään palauttamaan jo ennen kuin he lähtevät ylittämään merta. Vuonna 2017 Nigeriaan palasi yli 6 000 siirtolaista ja ihmiskaupan uhria.
Monet palanneet ovat kertoneet karmeista kokemuksistaan matkalla ja perillä Euroopassa. Mutta koska nuorille ei ole Nigeriassa todellisia vaihtoehtoja, ei lähtijöitä juuri voida pysäyttää.
”Siskonikin halusi Eurooppaan. Hän meni Maliin prostituoiduksi, mutta käskin hänen palata kotiin. Jouduin tosissani tappelemaan hänen madamensa kanssa puhelimessa. Nyt hän on palannut ja käynyt ompelukurssin”, Okundaye kertoo.
”Mutta hän puhuu, että lähtee varmasti uudelleen. En kestä ajatusta, vaan haluan, että voin lähettää hänelle rahaa, jotta hän voi perustaa pienen ompelimon.”
PALATAAN Italiaan. Vuonna 2010 Okundaye oli elänyt viisi rankkaa vuotta kadulla ja yökerhoissa.
Yökerhon baarin takana oli huoneita, joissa saattoi ottaa vastaan asiakkaita. Oli italialaisia ja ulkomaalaisia.
Huonoja asiakkaita oli paljon. He esimerkiksi ottivat kondomin kesken pois. Okundaye oli nuori ja kokematon. ”Olin täynnä spermaa enkä tiennyt, mitä se oli.”
Humalassa tai ei, kaikki asiakkaat oli otettava. ”He haluavat sinun juovan, että voivat tehdä sinulle, mitä haluavat.”
Toisinaan nainen tapettiin tai hän kuoli huumeisiin.
Okundaye ei kertomansa mukaan koskenut edes alkoholiin, ainoastaan näytteli juovansa. Hän halusi pitää todellisen minänsä erillään työstä. Hän rukoili Jumalaa, että saisi maksettua velan ja pääsisi elämään omaa elämäänsä. Hän haaveili tavallisista töistä ja opiskelusta.
Hän sanoo, ettei ole koskaan halunnut tehdä asioita, jotka ovat väärin. ”Mutta olen tehnyt paljon väärää, maannut aviomiesten ja perheenisien kanssa, tehnyt abortteja, valehdellut.”
Kun Okundaye alkoi työskennellä itselleen, hänen oli pakko vaihtaa kaupunkia. Työtä ei enää jaksanut tehdä entiseen tahtiin, ja rahat loppuivat. Alkoi uusi velkaantuminen.
Eräänä päivänä Okundaye lähti epätoivoisena kokeilemaan onneaan Norjaan ja törmäsi matkalla ”enkeliin”. ”Niin minä kutsun miestä, joka pelasti minut.”
He tapasivat lentokoneessa. Mies oli vanhempi ja ilmeisen varakas. Mies oli se vastaus, jota Okundaye oli Jumalalta rukoillut. Hän halusi pelastaa Okundayen ilman hyväksikäyttöä ja maksoi tämän vuokran noin vuoden ajan.
Okundaye voimaantui, palasi Italiaan ja halusi viimein yrittää rakentaa itselleen normaalin elämän. Hän tapasi nigerialaisen miehen ja halusi tämän kanssa oikean suhteen. Mutta se ei toiminut, ja hän huomasi olevansa taas rahaton – ja raskaana.
”Aluksi en halunnut lasta, mutta sitten tajusin, että tästä alkaa uusi elämäni.”
Tänään illalliseksi valmistuu kanaa. Asunto on vaatimaton yksiö, jossa ikkunat jäätyvät talvella. (KUVA: ANNA KUOKKANEN)
NYT Okundaye asuu poikansa kanssa Kristiinankaupungissa yksiössä, jossa ikkunat jäätyvät pakkasella. Asuntoa ei ole remontoitu vuosiin, mutta onhan tämä parempi kuin pieni huone tai sänkypaikka vastaanottokeskuksessa.
Laitetaan ruokaa. Riisiä ja kanaa. Kana pilkotaan paloiksi, keitetään ja sen jälkeen paistetaan rasvassa nahkoineen. Se on tyypillinen afrikkalainen tapa. Rasvan haju tarttuu vaatteisiin ja huonekaluihin, mutta kanan nahka tulee rapeaksi.
Puhutaan oleskeluluvasta. Kun Okundaye tuli Suomeen, hän haki turvapaikkaa. Hän sai kielteisiä päätöksiä, koska hänellä oli ollut oleskelulupa Italiaan. Hänet määrättiin käännytettäväksi.
Poliisit veivät äidin ja lapsen lentokoneeseen. Light oli silloin parivuotias eikä Okundayen onneksi ymmärtänyt tapahtumia. Milanoon saavuttiin illalla, mutta Italia ei ottanut Okundayea vastaan, koska heillä ei ollut tietoa lapsesta. Koko seurue lensi seuraavana aamuna samalla lentokoneella takaisin Suomeen.
Siitä lähtien elämä on jatkunut limbossa: Pikkupaikkakunnalla ei ole oikein ollut mielekästä tekemistä. Oleskelulupa Italiaan on vanhentunut. Ilman papereita on vaikea aloittaa opintoja tai töitä Suomessa.
Kun kävelemme pitkin kaupungin jäisiä katuja, ympärillä vallitsee talviuneen uinahtaneen pikkukaupungin rauha. Okundaye sanoo kuitenkin olevansa täynnä energiaa. Vuodet Kristiinankaupungissa ovat antaneet mahdollisuuden rauhoittua ja kerätä voimia, miettiä sekä mennyttä että tulevaa.
Okundaye on käynyt kouluissa ja tilaisuuksissa puhumassa taustastaan. Hän uskoo, että kaikki vielä kääntyy hyväksi ja että hänen kokemuksistaan on hyötyä muillekin.
VIERAILUSTA Kristiinankaupunkiin on kulunut kuukausi. Puhelimesta kuuluu rauhallinen ääni.
Itohan Okundaye kertoo saaneensa tiedon oleskeluluvasta. Sitä ei myönnetty.
Okundaye on Suomessa ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmän piirissä, mutta järjestelmään hyväksytyistä vain hyvin harva saa oleskeluluvan. Siihen tarvittaisiin Suomessa meneillään oleva rikostutkinta tai että Maahanmuuttovirasto toteaisi hakijan tilanteen erityisen vaikeaksi.
Okundaye kertoo poliisin sanoneen, että käännytys tapahtuu pian.
Hän suhtautuu tilanteeseensa rauhallisesti. ”Jumala pitää huolen tulevaisuudestani. Minun ei tarvitse huolehtia.”
en.wikipedia.org
