Georgian sodan vertauksessa esim. jenkkien Irakin sodan täsmäaseiden käyttöön pystytään näkemään hyvin Venäjän ja neuvostoliiton erilainen ajattelumalli. Lännessä tarve Hellfireille, Maverickeille ja muille panssarintorjuntajärjestelmille johtui suoraan varsovan liiton massiivisesta ylivoimasta maasodankäynnissä. Tätä tilannetta paikkaamaan rakennettiin monia eri järjestelmiä, kuten vaunuihin hakeutuvia rypäleammuksia sekä taisteluhelikoptereita (Italia/Hollanti/Brittien Mangusta, /Saksa/Ranskan Tiger ja jenkkien Apache). Varsovan liitto puolestaan näki ettei tarvinnut tälläistä kalustoa, vaan luotti omaan maakalustoonsa sekä tykistöön. Ilmavoimien aseistuksessa tämä näkyi siinä ettei itänaapuri koskaan lähtenyt rakentamaan suoranaisia Maverickkia vastaavia järjestelmiä, vaan suuremman mittakaavan ohjuksia kuten mainitsemiasi Kh-25/29-ohjuksia. Tavoitteena näillä oli strategisten kohteiden tuhoaminen mahdollisimman pitkän ja turvallisen kantaman päästä. Vaunuja vastaan oli aikoinaan tehty panssaria läpäiseviä raketteja, sekä raskaampia raketteja (c-24) joista osaan liitettiin myös laser-hakukärkiä (S-25L /S-8T).
Tuosta yli kahdeksan kilometrin kantaman väittämästä voidaan heti alkuun päästä eroon mainitsemillasi Kh-25/29/59- sarjan ohjuksilla, joilla kantama pyörii pienempien 25ML- ohjusten kohdalla noin kymmenessä kilometrissä lähtöasetelmasta riippuen, ja suurempien kohdalla noin sadan kilometrin kantamalla. Vaunuja näillä ohjuksilla ei tuhota, vaan kohteena ovat juurikin ne samat, eli kiinteät kohteet, joukkokeskittymät ja komentojärjestelmät. Kh-25:n neukkuaikoina tehdyt mallit ovat varmasti poistettu käytöstä jo puhaasti vanhenemisen takia. Ohjuksesta on kuitenkin tehty jatkuvasti uusia versioita, mukaanlukien pidemmän kantaman mahdollistava moottori, sekä uusia hakukärkiä. TV-hakukärkistä ohjusta on valmistettu vuodesta 1992 eteenpäin, IP-ohjauskärkinen malli 25:stä esiteltiin ysärin loppupuolella, mutta sitä ei nähty tarpeelliseksi koska käytössäoleva Kh-29-sarjan ohjus johon alettiin 90-luvun lopulla luotu, infrapunaohjauksella varustettu versio nähtiin täyttävän jo kyseisen tarpeen. 29-ohjuksen paino on maverickkiin nähden noin kaksinkertainen, ja kuorman paino raskaampiakin maverickkeja vastaan laskettuna noin kolminkertainen. 59-ohjus on tätäkin raskaampi, lähes tonnin painoinen, joten voidaan olettaa että k. ohjuksissa on huomattavasti suurempi polttoainelasti.
Kaikkia näitä ohjusmalleja, sekä Kab-sarjan pommeja on tuotettu sekä päivitetty enemmän tai vähemmän jatkuvasti sekä Venäjän omaan käyttöön että myyntiin. Osa kuluu harjoitusammuksina, osaa myydään ulkomaille, mutta varmasti osa jää myös Venäjälle. Varsinaisien lukujen selvittäminen on hankalaa koska Venäjä ei osta ulkomailta kalustoa kuten Eurooppa, joten esim. Sipristä näiden tilausten määrän näkeminen Venäjän sisäisiin tarpeisiin ei ole englanninkielisissä lähteissä nähtävillä. Kuitenkin ulkomaille myytyjen ohjuksien kohdalla pystytään näkemään muiden maiden näkemä tarve omalle kalustolleen, sekä Venäjän kapasiteetti tuottaa näitä aseita.
Näiden absoluuttisien kilometrikantamien laukominen on osaltaan myös todella epäluotettavaa jos ei tiedetä mitään koneen korkeudesta, nopeusta ja muista vastaavista lähtökohdista. Oletan että k. Ilmatorjuntaupseerilla oli mielessään laserohjatut ammukset puhuessaan tuosta kahdeksan kilometrin kantamasta, sillä se on aika pitkälti universaali arvo idässä ja lännessä sille kuinka kauas maalinosoituslaitteiden lähettämä lasersäde pysyy tarpeeksi vahvana ohjatakseen ammuksia maaleihinsa. Uusimmat laitteet pystyvät ehkä nostamaan tätä kilometrin tai pari, mutta mitään mainittavaa eroa ei kuitenkaan ole. Osittain tämän takia mm. Balkanin sodissa tiputetut gbu-pommit saattoivat tippua satoja metrejä kohteestaan pois, koska maalittavat koneet joutuivat nousemaan yli 8km korkeuteen Serbien it-uhasta johtuen. Nämä samat kilometrikantamat tulevat myös ongelmallisiksi esimerkiksi verratessa Maverickin kantamaa Itänaapurin vastaaviin. Teoriassa k. ohjus pystyy kyllä lentämään vaikka parinkymmenen kilometrin päähän, mutta käytännössä tv-ohjattu versio (H) vaatii noin parin kilometrin etäisyyden jotta se pystyy lukittumaan kohteeseensa, D-mallin yltäessä käytännön tilanteissa noin kahdeksan kilometrin kohdalle. Mainittava kantaman nousu saadaan vasta erinäisellä maalinosoituslaitteella, jolla optisella hakukärjellä varustetut maverickit pystytään alistamaan maalinosoituslaitteelle, ja ne pystytään lukittamaan tiettyyn pisteeseen jonka avulla tuota kantamaa voidaan lisätä kun varsinaista lukitusta ei tarvita, mutta tämän pistelukituksen myötä ohjus ei myöskään pysty seuraamaan liikkuvia maaleja sillä se vertaa sisällä olevaa lukituskuvaa näkemäänsä ympäristöön pitääkseen osumapisteen piikillä. Venäjän kohdalla maalituksesta ei myöskään tarvitse huolehtia, sillä rakkaat Ranskalaiset (Thales ) myi 600 panssarivaunun lämpökameran lisäksi Venäjälle ensin kymmeniä damocles-maalinosoituslaitteita, ja auttoi sen jälkeen Venäjää rakentamaan oman tuotannon näille laitteille (
https://www.flightglobal.com/news/a...to-use-thales-damocles-targeting-pods-220747/ &
https://www.thalesgroup.com/en/worldwide/defence/damocles-multifunction-targeting-pod).
Toisaalta tätä kaikkea ei tarvitse lähteä miettimään jos haluaa työntää päänsä pensaaseen ja sanoa ettei itänaapurin kalusto ole, eikä tule olemaan kuranttia. Tällä ajatusmallilla varmasti pystytään luomaan kansallisesti PV:lle mahdollisimman parhaat resurssit itänaapurin kaluston torjumiseen, onhan sen tulokset nähty jo länsinaapurinkin kohdalla.