Jatkosotaan liittyvää

4 hrs
Neuvostoarmeija miehitti Kuusamon ja Suomussalmen sekä Ivalon 1944-45! Minulle tämä osio Lapin sodasta oli uutta. Tuli kiilana saksalaisia takaa-ajavien suomalaisten väliin, kun nämä antoivat liikaa etumatkaa saksalaisille. Ehken näytös siitä mitä tapahtuu, jos ei saksalaisten kanssa käydä ”tosi sotaa”!!??
Itä-Suomen unohdettu miehitys
Porkkalan miehitys ja sen vapautuminen vuosikymmentä myöhemmin muistetaan. Suurelle yleisölle lähes sen sijaan tuntematon tosiasia on, että neuvostojoukot miehittivät vuonna 1944 myös kahta itärajan pitäjää Suomussalmea ja Kuusamoa jatkosodan päätteeksi saksalaisten poisajoon liittyen.
Jatkosodan päätyttyä Neuvostoliiton kanssa syyskuussa 1944 ja aselevon astuttua voimaan 4.9. oli suomalaisten internoitava Pohjois-Suomessa ja Lapissa olevat saksalaiset sotavoimat. Rauhanneuvottelujen ennakkoehtojen mukaan saksalaisten oli poistuttava maasta 15.9. mennessä. Neuvostojoukot pysähtyivät Suomen rajalle jääden odottamaan miten saksalaisten saaminen pois Suomen maaperältä sujuisi.
Monien neuvottelujen ja välikohtausten jälkeen oltiin tilanteessa, että sota saksalaisia vastaan alkoi todenteolla syyskuun lopulla. Kuusamon ja Suomussalmen suunnassa saksalaisia joukkoja oli Kiestingissä ja Uhtualla armeijakunnan (III AK) verran. Tieyhteys oli Kuusamon Lämsänkylän kautta ja Suomussalmella Juntusrannalta.
Saksalaiset olivat aloittaneet vetäytymisen kohta aselevon jälkeen. Kuusamon kirkonkylässä oli suuri määrä Kiestingin joukkojen huoltomuodostelmia, joiden täydentämistä ja idässä olevien joukkojen suoraa tukea varten saksalaiset olivat rakentaneet Todt-työorganisaation ja venäläisvankien avulla kapearaiteisen junaradan (kenttärata) Hyrynsalmelta Kuusamoon.
Lämsänkylän-Kiestingin huoltotie oli puunrungoilla vahvennettu niin sanottu kapulatie maaston ollessa paikoin soista. Sen rakenne oli hyvin näkyvissä lähellä valtakunnan rajaa vielä 1950-luvulla.
Kuusamossa siviiliväestön evakuointi alkoi 8.9. kestäen viisi päivää. Kirkonkylään jäivät vain lääkäri ja kappalainen. Nimismies oli saanut käskyn jäädä Kuusamoon edustamaan Suomen valtiota ja neuvottelemaan venäläisten kanssa, mutta hän poistui luvatta ja menetti virkansa.
Itärajalla ratkaisevaa osaa saksalaisten karkottamisessa näytteli Rajajääkäriprikaati, joka sai syyskuun lopulla tehtäväksi edetä tietä Hyrynsalmi-Suomussalmi-Kuusamo, internoida saksalaiset joukot ja järjestää rajan vartiointi.
Prikaatin toimintaan vaikutti se, että vajaan kahden divisioonan vahvuiset neuvostojoukot olivat edenneet vetäytyviä saksalaisia seuraten rajan yli Suomen puolelle Suomussalmelle ja Kuusamoon. Prikaatin Kuusamoon etenemään käsketty Rajajääkäripataljoona 8 ei voinut täyttää tehtäväänsä, koska sinne johtava valtatie oli neuvostojoukkojen hallussa. Pataljoonan piti kiertää Taivalkosken kautta Oulu-Kuusamo-tielle vajaan kolmen peninkulman päähän Kuusamon taajamasta ja jäädä siihen asemiin.
Saksalaiset lähtivät Kuusamosta 23.9. ja venäläiset tulivat heidän kintereillään saman päivän iltana. Ennen lähtöään saksalaiset polttivat kirkonkylän talot. Kirkon polttivat Kiestingistä vetäytyneet Schutz-Staffel-joukot (SS). Heille tällaiset hävitystyöt oli uskottu muuallakin.
Venäläiset asettuvat taloksi Venäläiset perustivat varuskuntansa Kuusamon kirkonkylän korsuihin sekä harvoihin ehjäksi jääneisiin rakennuksiin ja parakkeihin ulottaen partiointinsa kymmeniä kilometrejä Ouluun, Rovaniemelle ja Sallaan päin.
Oulun suunnassa demarkaatiolinjan rajamerkki oli Kuolion kylässä 22 kilometrin päässä, josta pari kilometriä Ouluun päin oli suomalainen rajakomppania ja sen takana Rajajääkäripataljoona 8. Rajakomppanian päällikön mukaan kirkonkylä oli yhtä korsukylää, jossa aitovenäläiseen tyyliin oli koreita tähdillä ja "työkaluilla" kruusattuja riemukaaria niin kuin myöhemmin Porkkalassakin.
Demarkaatiolinja oli täysin ylimalkainen maastoon merkitsemätön kuviteltu linja, jonka itäpuolella suomalaisten sotilaiden liikkumista ei pidetty selkkausvaaran vuoksi suotavana.
Pitkälle epämääräisenäkin rajalinja oli kuitenkin olemassa, mutta siitä huolimatta venäläiset jalkaväki- ja ratsupartiot suorittivat tiedustelua kauaksi länteen aina Kostonjärvelle saakka 55 km päähän Kuusamon taajamasta.
Suomalaisilla siviileillä oli oikeus tulla Kuusamoon Oulun lääninhallituksen antamalla luvalla, joka käännettiin venäjäksi ennen Kuusamoa sijaitsevassa neuvostoesikunnassa.
Venäläiset korostivat, että suomalaiset siviilit saavat vapaasti liikkua kunnan alueella lupatodistuksellaan, mutta sotilailta pääsy oli kielletty. Siviileiltä venäläiset ottivat haltuunsa kelloja ja muuta sopivaa tavaraa. Kuusamon taloista venäläiset ottivat omakseen mitä tarvitsivat. Varsinkin syrjäkyliltä, mitkä olivat säästyneet saksalaisten otoilta, hävisivät astiat, hetekat ja jopa muikkunuotat.
Rajakomppanian päällikkö oli erään poliisin kanssa todistamassa 17.11. kun viimeinen neuvostokuorma-auto suuntasi itään lastinaan kuusamolaista siviilitavaraa. Päällikkö pysäytti auton yrittäen tarkastaa sen, mutta
Suomussalmella venäläiset rakensivat laajan mökkikylän ilmeisesti talvehtimista varten vuoden 1945 puolelle saakka, kun poislähdöstä ei ollut tietoa tai ei haluttukaan heti lähteä.
Miksi venäläiset janttautuivat rajalle? Vajaan neuvostodivisioonan "kaivautuminen" Kuusamoon ja Suomussalmelle jäänee tarkoitukseltaan hämärän peittoon. Oliko päämääränä vallata lisämaata, kuten venäläisten tapana aina on ollut vai epäluottamus suomalaisten kykyyn saada saksalaiset äkkiä pois maasta? Välirauhansopimus nimenomaan edellytti venäläisiltä rajalle pysähtymistä. Venäläisiltä itseltään miehityksen aikana kysyttäessä heidän vastauksensa oli ollut, että "he ovat täällä kaiken varalta".
NL:n joukot olivat tulleet Suomussalmenkin kohdalla kauaksi rajasta pitäen hallussaan Suomussalmen-Perangan-Kuusamon maantietä samoin kuin siitä idempänä olevaa Juntusrannan tietä.
Neuvostoliitto oli voittajavaltio, ja Suomi oli ollut Natsi-Saksan liittolainen. Voittaja halusi näyttää mahtiaan antaen joukkojensa harjoittaa "pientä svobodaa" tuhansien neliökilometrien alueella. Käytännössä tämä oli asukkaiden omaisuuden ryöstämistä kun isännät emäntineen olivat evakossa.
Kuusamon-Suomussalmen alueella neuvostojoukot vetäytyivät vasta 12.11.1944 rajan yli omalle puolelleen ja vastuu rajanvartioinnista siirtyi joulukuun alussa Rajavartiolaitokselle. Ivalossa, jonka venäläiset olivat myös miehittäneet, he viihtyivät lähes vuotta pitempään, ja se oli jo pahempi paikka Pääesikunnalle ja Lapin joukkojen komentajalle kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuolle
Kirjoittaja on everstiluutnantti evp. ja filosofian maisteri Kuopiosta.
 
Päätalon Iijoki -sarjaa on tullut luettua Hennalan mottiin saakka. Piti vähän haeskella tietoa siitä, mitä hyötyä haavottuneiden kovalla sisäkurilla haettiin.


27.4.2017
Hennalan motissa käytiin toipumassa sodan keskellä
1659771.jpg

Haavoittuneille annetaan erilaista muonaa vammoista riippuen. Kuva Lääkintäkoulutuskeskuksesta Hennalasta. Kuva: Sot.virk. H. Sundström
"Pian minulle ja Ollikaiselle valkeni, ettemme olleet ainoat junasta jääneet sotilaat, joilla oli matka Hennalaan. Laiturille jääneessä sotilasparvessa alettiin kysellä: - Hennalan motti niin! Sinne olis komennus... Kepin kanssa ontuva sotamies, jolla oli risainen mantteli, sanoi: - Kyllä sinne osataan. Olen jo kolmatta kertaa matkalla Hennalan mottiin. Lähdette vaan föliin. - Missähän päin lienee ne Hennalan kasarmit...? Heti kasarmialueelle tultuamme alkoivat monet Ouluun asti kulkeutuneet puheet osoittautua tosiksi. Teitä pitkin marssi ryhmiä, joukkueita ja kokonaisia komppanioita. Kentällä annettiin parille kolmelle komppanialle sulkeisharjoituksia. Ryhmänjohtajat ja upseerit karjuivat marssiville tahtia. Suljetun pitäjät rääkyivät tai jylähtelivät äänivarojaan säästelemättä... Toki marssi- ja sulkeisharjoitukset olivat minulle tuttu näky Korian kasarmeilta. Korialla oli kuitenkin marssitettu vain nuoria ja terveitä miehiä. Hennalan kentällä harjoittelivat reserviläiset, ikämiehet jotka olivat jo aikanaan saaneet sotilaskoulutuksen. Näin huonosti mutta huomasin silti, että joukossa oli ontuvia, jopa kepin kanssa kuukkasevia miehiä.”
Kirjailija Kalle Päätalo kuvailee romaanissaan Tuulessa ja tuiskussa (1981) saapumistaan Lahteen Henkilötäydennyskeskus 12:een (HTK 12) jatkosodan asemasotavaiheessa.
HTK 12 toimi toipilaskeskuksena, johon sotasairaaloista ja toipumislomilta saapuvat koottiin. Keskuksessa miehet pyrittiin kuntouttamaan ja kouluttamaan takaisin rintamajoukkoihin.
Reilun kolmen toimintavuotensa aikana HTK 12:n, alkuperäiseltä nimeltään Jv.Koul.K 19:n, kortistoihin kertyi yli 74 000 sotilaan tiedot.
Keskus oli jaettu neljään yksikköön kuntoutettavien vammojen mukaan: ensimmäisessä komppaniassa olivat jalkavammaiset, toisessa käsivammaiset, kolmannessa yleisvammaiset ja neljännessä päähän haavoittuneet ja ”tärähtäneet”.
Viides komppania toimi huoltokomppaniana, joka jakoi saapuvat sotilaat muihin komppanioihin.
Miehet viipyivät keskuksessa keskimäärin viikosta kahteen. Viikoittainen henkilövaihdos oli noin kaksisataa miestä.
Kuntoutus ja rintamalle
HTK 12:n kiireisin vaihe ajoittui juhannuksen 1944 jälkeen, jolloin kertaalleen vapautetut, vuosina 1902-1907 syntyneet ikäluokat otettiin takaisin palvelukseen. Keskuksen vahvuus nousi tuolloin neljääntuhanteen. Ahtauden takia osa miehistä sijoitettiin kaupungin Eteläiseen kansakouluun ja osa jopa telttamajoitukseen harjoituskentän laitamille. Muut kuin säälittäviksi luokitellut ja BII-luokkaan kuuluvat lähetettiin koulutuksen jälkeen täydennykseksi rintamajoukkoihin.
Keskuksen koulutuksellisena tavoitteena oli ”kehittää miehistöstään mallikelpoiseen sisäjärjestykseen ja sotilaalliseen käyttäytymiseen harjaantuneita miehiä sekä luoda heistä toimintakelpoista ainesta vartiotehtäviin ja erilaisiin sotatoimialueen ja kotiseudun toimitustehtäviin”.
Tähän pyrittiin miesten ruumiillista kuntoa parantamalla. Koulutukseen kuului esimerkiksi liikuntakasvatusta, muodollista koulutusta kurin ylläpitämiseksi, ampumaoppitunteja, vartiopalvelusta ja valistusoppitunteja.
Tärähtäneille kova kohtelu
Talvi- ja jatkosodan aikana lähes 18 000 sotilasta joutui sodan järkytysten vuoksi psykiatriseen hoitoon. Rintamalla puhuttiin etenkin tykistön ankarassa rumputulessa ”tärähtäneistä”. Kun sairaaloista poistettuja sotilaita ei voitu palauttaa rintamalle, heidät lähetettiin HTK12:n tarkkailukomppaniaan eli hermokomppaniaan. Tavallisissa joukko-osastoissa hermotoipilaiden käyttäytymisen oli todettu aiheuttavan jatkuvia häiriöitä.
Hermokomppaniassa upseerit ja lääkärit arvioivat toipilaiden henkistä tilaa ja toimintakykyä. ”Komppanian jämerillä, päättäväisillä ja oikeudenmukaisilla otteilla sekä kohtuullisilla harjoituksilla ja työpalvelulla on yleensä saatu hyviä tuloksia lyhyessä ajassa. Vaikeimpiin yksilöihin nähden on voimistelu osoittautunut erittäin sopivaksi kasvatuskeinoksi”, toimintakertomuksessa todetaan.
Erityisesti Saksasta oppinsa hakeneen psykiatri Konrad von Baghin alaisuudessa koulutusmenetelmät kuulostavat kuitenkin lähinnä simputukselta. Käyttöön otettiin erityisen epämiellyttäviä työtehtäviä sekä raskaita marssi-, juoksu- ja voimisteluharjoituksia. Myös viitteitä fyysisestä väkivallasta löytyy. Baghin hoitoperiaatteiden mukaan potilaat oli saatava ”pakenemaan sairautta terveyteen.”
Toipuneiksi katsotut miehet sijoitettiin erillisiin linnoitusrakennuskomppanioihin. Komppanioita käytettiin erilaisissa työtehtävissä rintaman takana ja kotiseudulla.
Osa todettiin niin vaikeahoitoisiksi, että heitä varten perustettiin tammikuussa 1943 toipilaskeskuksen alaisena erityinen ”kuriyksikkö” eli 12. Erillinen työkomppania. Se oli lähempänä vankisiirtolaa kuin armeijan yksikköä, parakkeja ympäröi piikkilanka-aita. Yksikköön oli koottu vaikeahoitoisia, ”diagnosoituja psykopaatteja, vaikeita alkoholisteja, pinnareita, rettelöitsijöitä ja taparikollisia”.
Keväästä 1942 syksyyn 1944 kestäneen kauden aikana hermokomppanian kautta kulki 5 354 psykiatrisilta osastoilta poistettua toipilasta. Näistä 4 800 sijoitettiin linnoitusrakennuskomppanioihin, kaksisataa lähetettiin erilaisiin palvelustehtäviin ja noin kolmesataa vapautettiin armeijasta.
Asiantuntijana: Everstiluutnantti evp., Lahti-opas Seppo Toivonen
Lähteet: HTK 12:n toimintakertomus; Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945 ; ESS arkisto.
 
Viimeksi muokattu:
Ainahan tässä maassa on osattu kusipäistä kiusaamista heikompia ja sairaita kohtaan ja väkivalta pidetty kunniassa. Näkeehän sen vieläkin kuinka väkivallasta saa lievempiä tuomioita kuin talousrikoksista.
 
Päätalon Iijoki -sarjaa on tullut luettua Hennalan mottiin saakka. Piti vähän haeskella tietoa siitä, mitä hyötyä haavottuneiden kovalla sisäkurilla haettiin.

No mitäpä arvelet? Nostettiin -fyysistä- kuntoa viikossa kahdessa. :cool: Jalkapuolesta soturista kuoritui tosi kovis, kun sai vähän taakse poistua pari viikkoa. Tai -tärähtänyt- halusi luopua sairaudestaan, kun piinattiin pari viikkoa.

Moni kertaalleen puhki ammuttu koki saaneensa tarpeekseen. No, kun vaihtoehtona oli -jalkaväenkoulutuskeskus Hennala- tai joku muu palvelus, niin moni varmasti halusi -valita- joku muu palvelus.

Muistan varsin elävästi, mitä Tolvajärven taistelussa haavoittuneet wanhat ukot kertoivat sairasreissustaan. Melkoista kerrontaa, joka ei ole kyllä kiinnostanut historioitsijoita. :cool:
 
Moni kertaalleen puhki ammuttu koki saaneensa tarpeekseen. No, kun vaihtoehtona oli -jalkaväenkoulutuskeskus Hennala- tai joku muu palvelus, niin moni varmasti halusi -valita- joku muu palvelus.

Tämän käsityksen Kallen kirjasta sain. Pyrittiin saamaan B -ukko (työkyky selvästi alentunut) ryhdikkäänä kotirintaman palvelukseen ( vieläpä omasta toivomuksestaan).

Inhimillisyys tuossa toiminnassa on melkosesti hakusessa.
 
No mitäpä arvelet? Nostettiin -fyysistä- kuntoa viikossa kahdessa. :cool: Jalkapuolesta soturista kuoritui tosi kovis, kun sai vähän taakse poistua pari viikkoa. Tai -tärähtänyt- halusi luopua sairaudestaan, kun piinattiin pari viikkoa.

Moni kertaalleen puhki ammuttu koki saaneensa tarpeekseen. No, kun vaihtoehtona oli -jalkaväenkoulutuskeskus Hennala- tai joku muu palvelus, niin moni varmasti halusi -valita- joku muu palvelus.

Muistan varsin elävästi, mitä Tolvajärven taistelussa haavoittuneet wanhat ukot kertoivat sairasreissustaan. Melkoista kerrontaa, joka ei ole kyllä kiinnostanut historioitsijoita. :cool:
Kerro ihmeessä!
 
Osaisiko joku selittää ukkini sotatien lyhenteet.

Edit. Ukkinikin näyttää olleen Hennalan motissa eli Jv.Koul.K 19:ssa.
 

Liitteet

  • Ukki.jpg
    Ukki.jpg
    80.2 KB · Luettu: 31
Viimeksi muokattu:
Päämajan kaukopartiomiehet saivat erikoistehtävän tuhota puna-armeijan tukikohta – yöllisestä sissi-iskusta säilyi nippu ainutlaatuisia valokuvia
Julkaistu: 9.11. 8:00

 

Natsi-Saksa yritti kahmia Suomen kallioperän rikkaudet - pelastukseksi koitui Outokummun neuvokas johtaja

Suomesta tuli 1900-luvun alkuvuosikymmeninä merkittävä kaivosmaa Outokummun ja Petsamon malmiesiintymien ansiosta. Niiden kuparia ja nikkeliä himoitsi myös natsi-Saksa. Miten Suomi onnistui suojelemaan kallioperänsä rikkauksia saksalaisilta?
 
Pietarhovi, kaukana Venäjän maperällä. Miten ihmeessä selvisivät sieltä elävänä pois? Vai oliko se saksalaisten valloittamalla alueella?
Joku laittakaa artikkeli tänne, olkaa niin hyvä.
 
Viimeksi muokattu:
En nyt uskalla maksumuurin takana olevaa artikkelia kopioimaan tänne, mutta siinä on kyse siitä, että Pietarhovissa, minkä saksalaiset saivat vallattua, oli kesällä 1942 lähetettynä myös suomalainen tulenjohtue, tarkoituksena luoda kyky johtaa tulta Retusaareen.

Otetaan nostona artikkelista pari kappaletta, lienee sallittua:

SUURSOTA vie suomalaiset sotilaat joskus merkillisiin paikkoihin. Näin saattoi ajatella luutnantti Kasper Pajanen toukokuun puolivälissä vuonna 1942.

Pajanen miehineen oli juuri saapunut saksalaisten autokyydillä Suomenlahden etelärannalle Pietarhoviin.

Pietarhovi oli Venäjän keisariajan loistelias tuhannen hehtaarin palatsialue. Venäläiset itse kutsuvat tätä kansallisaarrettaan ”Venäjän Versaillesiksi”.

Pajanen kokosi alaisensa ryhmäkuvaan palatsialueen komean kirkon, Pietarin–Paavalin katedraalin, portaille.

”Vihdoin perillä”, Pajanen kirjoitti erikoisen kuvan saatteeksi myöhemmin.

Katedraalista tuli suomalaisryhmän palveluspaikka yli kahdeksan kuukauden ajaksi.

KESÄLLÄ 1942 Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon oli kestänyt jo vuoden. Suomen rintamalla elettiin asemasotavaihetta.

Neuvostoliitto oli pysäyttänyt edellisenä talvena Saksan etenemisen Moskovan porteille mutta Leningrad oli yhä saksalaisten piirittämä. Siellä nähtiin nälkää.

Saksan uusi suurhyökkäys alkoi kesäkuussa. Puoli vuotta myöhemmin Saksa kärsisi murskatappion Stalingradissa ja toisen maailmansodan suunta kääntyisi.

LÄNNESSÄ, aivan suomalaisten miehittämän katedraalin naapurissa, oli Neuvostoliiton ja Saksan välinen rintama eli niin sanotun Oranienbaumin motin etulinja.

Jos taas kiipesi katedraalin torniin ja katsoi päinvastaiseen suuntaan, niin siellä erottui saksalaisten piirittämä Leningrad.

Merellä, keskellä Suomenlahden pohjukkaa, näkyi syy, miksi suomalaisia sotilaita oli lähetetty Suomenlahden etelärannikolle: Retusaari.

Pajasen miehet valmistautuivat johtamaan Suomenlahden vastapuolella olevan suomalaisen tykistön tulta Retusaareen, jossa oli venäläisten Leningradin rintaman tärkeä laivasto- ja sotilastukikohta Kronstadt.
 
Suomesta ei Kronstadtia tulitettu, minkä takana lienee ollut poliittinen päätös, kuten artikkeli kertoo. Aika muutui myös siten, että seuraavana vuonnakin paikalle lähetettiin ei tulenjohtue, vaan "meritähystyspaikka".
 
Laiteetaan tällainen nosto vielä:

SUOMALAISTEN läsnäolosta Pietarhovissa on säilynyt ainutlaatuisia kuvia Sotamuseon kuva-arkistossa. Geust havaitsi tutkimuksissaan, että osa kuvista on SA-kuva-arkistossa väärin paikkatiedoin. Osan niistä väitetään olevan Petroskoista.

Suomalaiset kuvasivat sodan runtelemaa palatsialuetta ja sotilaiden arkea lähes kirjaimellisesti Leningradin kaupungin porstuassa. Eräässä valokuvassa näkyy jopa raitiovaunu pysäkillään.

Suomalaiset olivat niin lähellä Leningradia, että alueella oli jopa raitiovaunupysäkki. (KUVA: PAULI WIRO / SA-KUVA)

Geust arvelee, ettei Pietarhovin kuvia julkaistu sodan aikana. Suomalaisten läsnäoloa Leningradia piirittäneiden saksalaisten joukossa ei myöskään ilmeisesti haluttu nostaa esiin sodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

”Ehkä se oli liian arkaluontoista”, Geust sanoo.
 
Back
Top