Minuteman
Eversti
Mielenkiintoista seurata saako Sipilän hallitus oikeasti mitään merkittäviä menoleikkauksia aikaiseksi. Itse en jaksa tulosten olevan tavaomaista kummempia vaikka kohtuu suurta verokuormaa kantavana tietenkin toivon säästöjen onnistuvan.
Kaiken julkisrahoitteisen toiminnan kirouksena on malli jossa resurssit annetaan ensin hallinnolle joka otettuaan ensin itse määrittämänsä siivun päältä ryhtyy jakamaan resursseja varsinaiseen toimintaan itse määrittelemillään säännöillä ja toimintatavoilla. Kun budjettia kiristetään niin niukkenevista resursseista tuppaa yleensä hallinnon suhteellinen osuus kasvamaan, joskus myös absoluuttusestikin kun säästöjen suunnitteluun, koordinointiin, valvontaan ja hallinnointiin tarvitaan lisää hallintoa.
Ei tämä puuduttava hallinnointi ole vierasta yksityisellekään sektorille, itsellä on työuralta kertynyt pienen romaanin verran hullunkurisia anekdootteja siitä miten kulukuurien nimessä kulutetaan järjettömät määrät työaikaa täysin jonninjoutavien asioiden manageroimiseen. Vaikkapa sekin johtoryhmän palaveri jonka ainoana asiana oli määrittää minkälainen kirjainyhdistelmä voidaan sallia myyntipäällikön työsuhdeauton takapaksin luukun reunaan.
90-luvun lamavuosilta muistan miten radiohaastattelussa ulkoministeriön kehitysavusta vastaava virkamies parahti silloisesta kehitysapumäärärahoihin kohdistuvista leikkauksista että absoluuttisella kipurajalla mennään koska jos vielä leikataan niin säästöjä joudutaan kohdentamaan hallinnollisiin virkamiehiin! (SIC!)
Ongelma on takuulla hyvin nähtävillä niin opetuksen, terveydenhoidon kuin sosiaalitoimenkin kohdalla: Hallintoon kertynyttä läskiä on lähes mahdotonta karistaa pois koska leikkaukset ja supistukset ovat juuri tämän koneiston vastuulla eikä ole kovinkaan helppoa hallinnon ryhtyvän tekemään sellaisia uudistuksia jotka pienentäisivät hallinnon valtaa ja resursseja.
Siksi leikkaukset tulevat tälläkin kertaa kohdistumaan suorittavaan portaaseen ja kansalaisten maksamiensa verojen vastikkeeksi saamat palvelut heikkenevät entisestään.
Kaiken julkisrahoitteisen toiminnan kirouksena on malli jossa resurssit annetaan ensin hallinnolle joka otettuaan ensin itse määrittämänsä siivun päältä ryhtyy jakamaan resursseja varsinaiseen toimintaan itse määrittelemillään säännöillä ja toimintatavoilla. Kun budjettia kiristetään niin niukkenevista resursseista tuppaa yleensä hallinnon suhteellinen osuus kasvamaan, joskus myös absoluuttusestikin kun säästöjen suunnitteluun, koordinointiin, valvontaan ja hallinnointiin tarvitaan lisää hallintoa.
Ei tämä puuduttava hallinnointi ole vierasta yksityisellekään sektorille, itsellä on työuralta kertynyt pienen romaanin verran hullunkurisia anekdootteja siitä miten kulukuurien nimessä kulutetaan järjettömät määrät työaikaa täysin jonninjoutavien asioiden manageroimiseen. Vaikkapa sekin johtoryhmän palaveri jonka ainoana asiana oli määrittää minkälainen kirjainyhdistelmä voidaan sallia myyntipäällikön työsuhdeauton takapaksin luukun reunaan.
90-luvun lamavuosilta muistan miten radiohaastattelussa ulkoministeriön kehitysavusta vastaava virkamies parahti silloisesta kehitysapumäärärahoihin kohdistuvista leikkauksista että absoluuttisella kipurajalla mennään koska jos vielä leikataan niin säästöjä joudutaan kohdentamaan hallinnollisiin virkamiehiin! (SIC!)
Ongelma on takuulla hyvin nähtävillä niin opetuksen, terveydenhoidon kuin sosiaalitoimenkin kohdalla: Hallintoon kertynyttä läskiä on lähes mahdotonta karistaa pois koska leikkaukset ja supistukset ovat juuri tämän koneiston vastuulla eikä ole kovinkaan helppoa hallinnon ryhtyvän tekemään sellaisia uudistuksia jotka pienentäisivät hallinnon valtaa ja resursseja.
Siksi leikkaukset tulevat tälläkin kertaa kohdistumaan suorittavaan portaaseen ja kansalaisten maksamiensa verojen vastikkeeksi saamat palvelut heikkenevät entisestään.