Kolumni
Li Anderssonista tuskin on ihmeiden tekijäksi
Monet uskovat, että vasemmistoliitto on saamassa johtajan, joka kääntää sen kannatuksen vihdoin nousuun. Näin on uskottu aiemmistakin puheenjohtajista – ja aina petytty.
Vasemmistoliitto valitsee tänä viikonloppuna
Li Anderssonin puheenjohtajakseen. Odotukset ovat korkealla niin puolueessa kuin sen ulkopuolellakin. Monet uskovat, että puolue on saamassa johtajan, joka kääntää sen kannatuksen vihdoin nousuun. Näin on uskottu aiemmistakin puheenjohtajista – ja aina petytty.
Myös vuonna 1998 puheenjohtajaksi valitusta
Suvi-Anne Siimeksestä piti tulla puolueensa pelastaja. Myös hän oli uuden ajan poliitikko. Myös hän hurmasi paitsi omansa, myös monet ulkopuoliset ja erityisesti politiikan toimittajat.
Vuonna 2009 puolueen johtoon nousseesta
Paavo Arhinmäestä piti myös tulla puolueensa pelastaja. Hänellä ei ollut Siimeksen karismaa, mutta sekä omat että ulkopuoliset ylistivät häntäkin – aluksi – uudentyyppisenä poliitikkona, jolla oli katu-uskottavuutta ja edellytykset nostaa puolueensa menestykseen.
Toisin kävi. Vasemmistoliitto hävisi joka ikiset vaalit Siimeksen aikana. Lopulta, vuonna 2006, myös hän itse sai tarpeekseen. Siimes jätti puolueen ja lähti rakentamaan uutta uljasta uraa elinkeinoelämän palveluksessa.
Myös Arhinmäen aikana vasemmistoliitto hävisi kaikki vaalit viime europarlamenttivaaleja lukuun ottamatta. Sen lisäksi puolueen uskottavuus sai pahoja kolhuja. Pahimmat tulivat, kun Arhinmäki ihastui silmittömästi Kreikan vasemmistopopulistiseen Syrizaan ja tarjosi sen tietä myös Suomen tieksi kevään 2015 eduskuntavaaleissa. Puolue sai kaikkien aikojen kehnoimman vaalituloksensa, 7,2 prosenttia ja 12 kansanedustajaa.
Li Andersson on kieltämättä tuore, valovoimainen, älykäs ja sanavalmis nuori nainen. Harvat ovat kuitenkaan muistaneet kysyä, mitkä ovat asiat, joiden ajamiseen hän aikoo käyttää loistavia lahjojaan. Niinpä vastauskin on yhä saamatta.
Andersson on esiintynyt ikään kuin hänellä olisi vakavasti otettava vaihtoehto ”hallituksen kansaa kurjistavalle uusliberaalille talouspolitiikalle”. Ei ole.
Andersson hurahti Syrizan tukijaksi yhtä varauksettomasti kuin Arhinmäki. Syriza joutui pian luopumaan populistisesta linjastaan. Ei ole kuitenkaan nähty merkkiäkään siitä, että Arhinmäki ja Andersson olisivat tehneet tästä johtopäätöksiä.
Vasemmistoliitto on uskottavimmillaan ihmisoikeuksia ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta puolustaessaan. Vähiten uskottava se on talouspolitiikassa. Puolue näyttää uskovan, ettei velkaantumista pidä katkaista vaan kiihdyttää, ettei julkista taloutta tarvitse tasapainottaa ja ettei yritysten kilpailukyvystä tarvitse kantaa huolta.
Andersson toivoo puolueensa pääsevän hallitukseen muiden punavihreiden puolueiden kanssa toteuttamaan tätä uutta uljasta talouspolitiikkaa.
Onneksi ei ole näköpiirissä sellaista punavihreää koalitiota, joka ryhtyisi linjan toteuttajaksi. Se nimittäin tuhoaisi talouden perustuksetkin, kun nykyhallitus sentään ainakin pyrkii perustusten vahvistamiseen, vaikka keinoista voidaankin olla aina eri mieltä.
Vasemmistoliitto on sosialistisen liikkeen perillinen, joka on luopunut sosialismistaan saamatta juuri mitään tilalle. Se on reformistinen puolue, joka häviää kilvan reformismista Sdp:lle. Se on vihreä puolue, joka häviää kilvan vihreydestä vihreille. Puolueelle ei ole oikein omaa tehtävää eikä tilaa.
Vasemmistoliitto on aatteelliset nyyttikestit, jonne jokainen tuo jotain kivaa, mitä sattuu nurkistaan löytämään. Andersson sanoo, ettei edes tunne marxilaisuutta. Aatteelliseksi taustakseen hän mainitsee muun muassa degrowth-teorian, joka pyrkii talouden supistamiseen.
Vasemmistoliiton ongelmat ovat syvemmällä kuin johtajan persoonassa. Siksi en usko, että Anderssonistakaan on ihmeiden tekijäksi.
Toivon, että olisin väärässä – jälleen. Moderni vasemmistolaisuus ei ole hukassa vain Suomessa, vaan koko maailmassa. Olisi kerrassaan mahtavaa, jos se nyt löytyisi. Todennäköisempää kuitenkin on, että Andersson-huuma haihtuu pian ja puolueen taival kohti politiikan marginaalia jatkuu – kunnes alkaa taas uuden ihmeiden tekijän odotus.