Suomi saattoi irtisanoutua Pariisin rauhansopimuksen aserajoituspykälistä, koska kukaan sopimuksen muista osapuolista ei vastustanut sitä (itse asiassa ainoa joka älähti ei ollut Venäjä, vaan ah-niin-hyvät ystävämme britit). Jos joku olisi vienyt irtisanoutumisen kv. oikeusistuimeen, Suomi olisi voinut hävitä.
Tosin itse arvelen että ei: tapaoikeuteen kuuluu että jotain sääntöä tai lakia tulee noudattaa ja valvoa. Samanlaisia aserajoituspykäliä oli asetettu Pariisin rauhansopimuksessa muillekin valtioille, jotka kaikki olivat lakanneet noudattamasta niitä muutaman vuoden jälkeen, jos olivat noudattaneet koskaan. Oikeudelle olisi ollut vaikea perustella, miksi Suomen pitäisi noudattaa pykäliä joita Italia, Romania yms. eivät olleet noudattaneet 50 vuoteen. (Tämä ei kuitenkaan ole millään tavoin analoginen Ahvenanmaan sopimusten kanssa, joita on sekä noudatettu, että myöhemmillä sopimuksilla vahvistettu.) Kv. oikeuskäytäntö on melko yksinkertainen ymmärtää, verrattuna vaikka johonkin rakennuskaareen...
Lähes kaikki rauhansopimukset on tehty "miehityksen uhalla", se ei tietenkään tee niistä sellaisenaan pätemättömiä. Muutenhan kaikki rauhansopimukset olisivat pätemättömiä. Wienin yleissopimus muuten koskee vain niitä sopimuksia jotka on tehty Wienin yleissopimuksen (1969) jälkeen:
4 artikla
Tämän yleissopimuksen takautumattomuus
Vaikuttamatta sellaisten tämän yleissopimuksen sääntöjen soveltamiseen, joiden alaisia valtiosopimukset voivat olla kansainvälisen oikeuden nojalla tästä yleissopimuksesta riippumatta, yleissopimus koskee vain niitä valtiosopimuksia, joita valtiot ovat tehneet tämän yleissopimuksen tultua niiden osalta voimaan.
90% maailmasta ei tiedä - eikä heitä kiinnosta - kuka on 'oikeassa' jossain Suomen ja Venäjän välisessä kiistassa moraaliselta kannalta. Mutta heitä voi kiinnostaa se, millaisen laillisen ennakkotapauksen siitä saa.
Ei myöskään kannata olla liian nirso sen suhteen kenen kanssa "haluaa olla tekemisissä". Suomen Nato-prosessi tästä hyvä esimerkki.