Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen

[Koli]

En tiedä kertooko nimenomaan TÄSTÄ kansasta, vaan yleensäkin siitä, että puolueet ja niiden jäsenet ja sen perässä kansa mieluummin seuraa kun päättää.
Eikö sama ilmiö voida nähdä myös Republikaanisessa puolueessa USAssa, Fidesz- puolueessa Unkarissa ja historiassa ehkä NSDAP Saksassa. Ehkä me ihmiset vain olemme sopeutuvia sopuleita.

 

[fulcrum]

Ei minkään puolustushaaran suhteen.

Kotimaasta käsin sopimusta vissiin voimallisimmin valvottiin. Olematon rahoitus hoiti loput.

Kotimaasta, plus ah-niin-hyvät ystävämme britit. He myös mussuttivat kun rajoitukset sanottiin irti 1992.

 

[Karkki90]

Olematon rahoitus oli tietysti yya hengen mukaisesti parasta rauhantyötä.

SKDL:n Jorma Hentilä oli virallinen vastarannan kiiski maanpuolustusasioissa ja parhaansa mukaan vesittämässä mm. Parlamentaaristen puolustuskomiteoiden työtä.

Kurkistuksen tuohon aikaan tarjoaa mm. kyseisen herran haastattelu Kylkirauta-lehdessä 1982 ( julkaisu on siis Kadettikunnan, ei minkään keskuskomitean). Juttu alkaa sivulta 10.

https://kylkirauta.fi/wp-content/uploads/2020/01/kr4_1982.pdf

 

[Vonka]

En väitä, etteikö maallikon päättelyketjussani olisi kosolti virheitä, mutta iso linja on varmuudella oikein. Kekkonen oli poikkeuksellinen yksilö, jollaista tarvittiin pitämään tämä kuriton kansa kurissa, ettei me oltaisi hölmöilty itseämme vaikeuksiin. Tällä tarkoitan sitä, että joko valta olisi luisunut demokratiaa yrittäessämme Neuvostoliiton tukemana kommunisteille, tai sitten liika demokratia olisi johtanut kurinpalautukseen. Joko sotilaalliseen tai sitten kaupalliseen, poliittiseen tai muuhun. Neuvostoliitto ei arastellut käyttää riittävää voimaa jossakin muodossa.

Toteutunut linja, jossa Suomi itse piti itsensä kurissa ja nuhteessa, oli kaikille helpoin. Jos tuo johtaja olisi ollut ryssämyönteinen pohjimmiltaan, emme olisi nähneet edes tuota vertaa lännettymistä. Tästä pidän osoituksena hyviä suhteita Yhdysvaltoihin, Iso-Britanniaan ja Ranskaan.

Mikä oli tämän teatterin hinta? Kekkonen ei tukenut ulkopolitiikalla sisäpolitiikkaa, vaan sisäpolitiikka uhrattiin ulkopolitiikalle. Paljon kyvykkäitä yksilöitä jäi vaille sitä asemaa, joka oikeassa demokratiassa olisi heille kuulunut. Sekä oikeasti kyvykkäitä, että omasta mielestään kyvykkäitä.

Perehtyminen ajasta tehtyyn tutkinustietoon on varmaan pilannut minut, mutta näen tässä useita historiallisia, loogisia ja käsitteellisiä ongelmia. Filosofi sanoisi, että tässä on ns. väärä dikotomia eli annat vaihtoehtoja kolme:

1) Kekkonen
2) Kommunistinen valta Neuvostoliiton tukemana
3) Neuvostoliiton suorittama kurinpalautus.

Tämä on logiikan peruskurssilla klassinen väärä vaihtoehtoasetelma.

Useat muut poliitikot (Paasikiven linjaa jatkavat, maltilliset sosialidemokraatit, keskustaoikeisto) olisivat voineet harjoittaa ulkopoliittista realismia ilman Kekkosen henkilökohtaista vallankeskitystä. Demokratian rajoittaminen ei todellakaan ollut ainoa keino säilyttää Neuvostoliiton luottamus

Kiinnostavaa on, miksi mielestäsi vain yksi henkilö kykeni tähän... Eikö se ole vähän tuollainen Great man -argumentti ilman todellisia perusteita etenkin, kun edes Neuvostoliitolle Kekkonen ei ollut ainoa, vaan mieluisin vaihtoehto? Suomen liikkumatila oli rajattu kansainvälisesti, ei vain henkilökysymyksillä. Monet Kekkosen ratkaisut olivat valintoja, eivät väistämättömyyksiä.

 

[YliKoo]

Perehtyminen ajasta tehtyyn tutkinustietoon on varmaan pilannut minut, mutta näen tässä useita historiallisia, loogisia ja käsitteellisiä ongelmia. Filosofi sanoisi, että tässä on ns. väärä dikotomia eli annat vaihtoehtoja kolme:

1) Kekkonen
2) Kommunistinen valta Neuvostoliiton tukemana
3) Neuvostoliiton suorittama kurinpalautus.

Tämä on logiikan peruskurssilla klassinen väärä vaihtoehtoasetelma.

Luulen, että Neuvostoliitto ei ollut perehtynyt länsimaiseen logiikan peruskurssiin, vaan toimi voimapolitiikan opin mukaisesti

Useat muut poliitikot (Paasikiven linjaa jatkavat, maltilliset sosialidemokraatit, keskustaoikeisto) olisivat voineet harjoittaa ulkopoliittista realismia ilman Kekkosen henkilökohtaista vallankeskitystä. Demokratian rajoittaminen ei todellakaan ollut ainoa keino säilyttää Neuvostoliiton luottamus

Maltilliset sosialidemorkaatit ja keskustaoikeisto olivat varsin riitaisia, eikä sisäpoliittinen konsensus tainnut olla tuon ajan määräävä linja. Itävallan/Sveitsin/Ruotsin tie ei tainnut olla Neuvostoliiton mieleen. Demokratisoituminen olisi johtanut väistämättä lännettymiseen, ja kun katsoo kylmän sodan aikaa maailmanlaajuisesti, ei Neuvostoliitto juuri tukenut lännen voittokulkua. Aseet puhuivat ympäri maailman, ja ydinsodan partaalla käytiin useampaan otteeseen.

Kiinnostavaa on, miksi mielestäsi vain yksi henkilö kykeni tähän... Eikö se ole vähän tuollainen Great man -argumentti ilman todellisia perusteita etenkin, kun edes Neuvostoliitolle Kekkonen ei ollut ainoa, vaan mieluisin vaihtoehto? Suomen liikkumatila oli rajattu kansainvälisesti, ei vain henkilökysymyksillä. Monet Kekkosen ratkaisut olivat valintoja, eivät väistämättömyyksiä.

Tuossa alkuperäinen viestini jäi vajaaksi. Oli tarkoitus ilmaista, että tarvittiin vahva johtaja joka piti Suomen tietyllä linjalla. Se olisi voinut olla joku muukin kuin Kekkonen, jota en henkilönä ihaile, vaan olen moneen otteeseen todennut, että valta sekoitti pään. Niin on käynyt jokaiselle itsevaltiaalle.

En kiistä myöskään sitä, etteikö monia valintoja olisi voitu tehdä toisin.

Seuraava kuvaa omaa ajattelumalliani, jonka en väitäkään soveltuvan historian tutkimukseen: Sinun on oltava tietyssä paikassa klo 14:48 tai seuraukset ovat katastrofaaliset. Google maps antaa matka-ajaksi 4 tuntia 48 minuuttia. Et ole ihan varma autosi kunnosta, ja anniina on antanut jäätävän vesisateen mahdollisuudeksi reitille noin 35 prosenttia. Lähdetkö kymmeneltä tai minuutin yli, ja luotat siihen että kaikki menee hyvin? Riittääkö vartti tai puoli tuntia puskuria? Tunti, kaksi vai kolme? Menetkö edellisenä päivänä paikkakunnalle ja varaat yövyt, koska mitään korvaamatonta ei ole tapahtumassa kotona, nalkutusta ja pientä protestia vain.

Kuka tuolloin tiesi tarkkaan, kuinka tosissaan NL oli minkäkin sotaharjoituksen tai konsultaatioehdotusten kanssa? Jälkikäteen tiedämme, kuinka kauan matka kesti ja voimme todeta, kuinka paljon määränpäässä oli turhaa odotteluaikaa, samoin kuin kovempaa sisäpoliittista kurinpitokin.

 

[Vonka]

Kirjoitat niin nopeasti, että en perässä meinaa pysyä. Analogia vastaa hyvin Kekkosen ja hänen aikalaistensa kokemaa tilannetta: he eivät tienneet, mikä oli pelkkää painostusta ja mikä todellinen uhka. Se ontuu valtasuhteen yksipuolisuudessa. Todellisuudessa NL ei ollut säätila, vaan toimija, joka reagoi Suomen valintoihin, testasi rajoja ja käytti epävarmuutta tarkoituksellisesti vallankäytön välineenä.

Myötäilypolitiikka ei siten ollut vain varautumista epävarmaan säähän, vaan käyttäytymistämme tilanteessa, jossa toinen osapuoli tarkkaili ja jatkuvasti oppi!

Kasvattiko jatkuva puskurin lisääminen vastapuolen vaatimuksia? Olisiko toisenlainen ajoitus tai reitti muuttanut vastapuolen käyttäytymistä pitkällä aikavälillä? Milloin riskinhallinta muuttuu itseään vahvistavaksi myötäilyksi?

 

[YliKoo]

Olisiko toisenlainen ajoitus tai reitti muuttanut vastapuolen käyttäytymistä pitkällä aikavälillä? Milloin riskinhallinta muuttuu itseään vahvistavaksi myötäilyksi?

Aika lailla ytimessä ollaan, jos ajatellaan että Suomen valinnat olisivat muuttaneet Neuvostoliiton käyttäytymistä.

Yhdysvalloilla oli vähän enemmän paukkuja tuollaiseen peliin, ja kuinka hyvin se naapuriamme sai opetettua? Ainoa mikä muutti jotakin, oli raaka voima. Diplomatia ilman voimaa taustalla oli aika lailla turhaa puhetta.

 

[Vonka]

Perässähiihtäjien ongelmasta olen samaa mieltä @YliKoo

Kekkosta voi puolustaa tavoitteissa ja osin tuloksissa, mutta kritisoida keinoissa ja vallankäytössä.

Monet perässähiihtäjät ymmärsivät pelin huonosti, usein yliyrittämällä ja varmuuden vuoksi liioittelemalla. He luulivat, että mitä nöyrempi, sen parempi ja turvallisempi. He eivät nähneet edes sitä, että liiallinen myöntyminen herättää myös epäluottamusta. He matkivat kaikkia Kekkosen eleitä ilman hänen analyysiaan ja henkilökohtaista pääomaa.

Kekkonen tiesi, milloin sanoa ei, tosin epäsuorasti laittaen sotilaan tuleen. Lauri Sutela ja Risto Hyvärinen ne sotaharjoitukset torjui. Sitten hän käytti vastapalveluja.

Perässähiihtäjät myötäilivät täysin refleksinomaisesti. Tekivät aloitteita, joita kukaan ei pyytänyt. Nuoleskelijat loivat ilmapiirin, jota Neuvostoliitto ei edes vaatinut. Vaan eipä vallan turmelema Kekkonen mitään sille asialle tehnyt.

 

[Vonka]

Aika lailla ytimessä ollaan, jos ajatellaan että Suomen valinnat olisivat muuttaneet Neuvostoliiton käyttäytymistä.

Tarkoitan muuta. Suhdetta meihin. Suomi oli tärkeä provinssi luoteessa, ja me jätimme osan liikkumavarastamme käyttämättä. Emme testanneet, miten itsenäisempi ote pelittäisi. No, Koivisto näytti oikeastaan jo vuodesta 1980 alkaen, kun Kekkonen tuli kykenemättömäksi, että hyvin Kreml sopeutui.

 

[YliKoo]

Emme testanneet, miten itsenäisempi ote pelittäisi. No, Koivisto näytti oikeastaan jo vuodesta 1980 alkaen, kun Kekkonen tuli kykenemättömäksi, että hyvin Kreml sopeutui.

Itse asiassa testasimme ja saimme vastauksia. Olen noihin viitannut jo aikaisemmin.

Aika oli muuttumassa 80-luvulle tultaessa, ja se oli aivan toista kuin 50-, 60- ja 70-luvut. Afganistania yritettiin vielä ojentaa eikä oikein onnistuttu, Puola pistettiin hetkeksi ruotuun, kun vähän solidaarsuutta vilahti.

Breznev taisi olla vielä paljon huonommassa kunnossa kuin Kekkonen. Andropov ja Tsernenko elossa ajoittain, mutta minkä verran he vaikuttivat todellisiin päätöksiin, ei se tainnut kovin suurta olla. Sitä en tiedä, oliko tuo aika ilman tosiasiallista henkilöjohtajaa hyvä vai huono asia. Luulisin että arvaamattomuutta lisäsi kyllä, mutta varmasti vähensi kiinnostusta ulkopuolisiin pikkuasioihin, koska kylmän sodan aseistuksessa alkoi tasapaino kääntyä lännen hyväksi, eikä Varsovan liitto enää ollut samalla tavalla niskan päällä Euroopassa. Ehkä talous alkoi jo osoittaa yskähtelyn merkkejä.

 

[Vonka]

No kehää tässä nyt kierretään. Ollaan vanhat motoristit kuin ruosteenpoistoharjoituksissa isolla parkkipaikalla.

 

[baikal]

Niin, edelleen kysyn: kertooko ukk kausi ilmiöineen enemmän suomalaisista vai urkista? Joo, ukk kykeni luomaan puitteet vallankäytölleen, opposition äänet olivat käsittämättömän harvalukuiset. Pari toimittajaa, pop ja vennamo. Ei kovin mairittelevaa, jos pohditaan asiaa.

Lopullinen laaki lekalla oli vaalien skippaaminen poikkeuslailla.

Joskus mietin, että jos nl olisi jatkanut porskuttamistaan niin olisimme poikkeuslailla vissiin liittyneet neuvostoihin.

 

[arix]

Asevelisosialistit kykenivät hyvin rajoittamaan neukkujen vaikutusvaltaa vielä 60-luvulle saakka, mutta sekin alkoi hiipua uudenlaisten pyrkyrien saapuessa estradeille.

Tämä syöpä on jäänyt vaikuttamaan Suomen politiikkaan siitä saakka ja vaikuttaa edelleen oppipoikiensa(ja tytöt) kautta...

 

[YliKoo]

No kehää tässä nyt kierretään. Ollaan vanhat motoristit kuin ruosteenpoistoharjoituksissa isolla parkkipaikalla.

Ei suinkaan, tässähän tulee uusia ajatuksia pohdittavaksi.

Suomi olisi voinut edistää demokratiaa toimimalla kuten Sveitsi ja Ruotsi. Olisimme voineet parantaa myös talouttamme kuten Norja ja Iso-Britannia, löytämällä öljyä Rauman edustalta.

 

[Alassalmi]

Voin semmoisen myönnytyksen tehdä, että kyllä neljäs ja viides kausi oltais selvitty ilman UKK ta. Luonnollista, että ylivertainen hahmo synnyttää valtatyhjiön. Olihan jo Niinistön toisella kaudella piirteitä henkilöpalvonnasta, joka ei ollut tarpeellista.

 

[Vonka]

Joskus mietin, että monet suomalaiset ajattelivat, että jos pieraisee väärin, Neuvostoliitto miehittää. Heitto on kuin Hertta Kuusisen, joka jo pari viikkoa aselevon jälkeen tapasi Zdanovin ja kysyi, miksi neuvostoliittolaiset panssarit eivät saapuneet Helsinkiin. Että moottorit käyntiin vain. Mikä maksaa. En tiedä, mitä Zdanov vastasi, mutta eihän syys–lokakuun vaihteessa 1944 Neuvostoliitolla edes ollut Karjalankannaksella sellaista iskuvoimaa, jolla olisi ollut realistista edellytystä miehittää täällä yhtään mitään. Karjalankannaksen Suomen kenttäarmeija oli yhä aseissa ja organisoitu, kokenut, taistelussa karaistunut ja varustettu torjuntaan. Kotiuttaminen oli vasta alkamassa, eikä operatiivista tyhjiötä ollut.

Keväällä 1945 se olisi ollut jo toinen juttu. Sitten taas vuosina 1956-1980 se ei ollut realistinen sotilaallinen pelko, mutta oli kuitenkin realistinen poliittinen ja ennen kaikkea psykologinen huoli. Neuvostoliiton ydinetu ei ollut Suomen hallinta, vaan ettei Suomea käytetä vihamielisen liittouman tukikohtana, ettei Suomi irtaudu liikaa länteen ja ettei Suomen sisäinen kehitys karkaa hallinnasta.

Kyllä tuo olisi onnistunut ilman Kekkostakin, vaikka olisi kuollut siihen sappikohtaukseensa Kaiharin mökillä. Sitä yritän selittää. Pitäkää vain ukkoa jalustalla. Minä en siihen ruvennut enkä rupea.

 

[Vonka]

Kekkosen jääminen sivuun vaikkapa vuonna 1968 olisi taannut aiemman siirtymän henkilöpolitiikasta instituutioihin. Olisi ollut lyhyempi “Kekkosen jäljittelyn” aikakausi.

Myönnän sen lyhytaikaisesti jännitteiseksi tilanteeksi, mutta enpä juuri muuksi. Moskovassa olisi syntynyt epävarmuus: kuka vastaa? Tämä yhdistelmä on vaarallisempi kuin selkeä, vaikkakin autoritaarinen tuttu johto. Neuvostoliiton todennäköinen toimintamalli olisi ollut odottaa, testata, painostaa ja tukea “luotettavia” suomalaisia toimijoita sekä tarkkailla, säilyykö YYA-linja käytännössä.

No niitä takaajia riitti, joten riski olisi ollut hallituskriiseissä. Ehkä myös presidentinvaalimenettelyssä. Siinä olisi Tehtaankadun pojilla ollut puuhaa kuin 1956 konsanaan.

Vaikka poliittinen eliitti oli henkilöitynyt, yhteiskunnan rakenteet olivat vahvat. Virkamieskunta oli osaavaa, puolustusratkaisut olivat institutionaalisia, eivät henkilökohtaisia, media oli varovainen mutta toimiva, kansalaisyhteiskunta oli ehjä. Suomi ei ollut sisäisesti jakautunut.

Se olisi lyhentänyt suomettumisen kestoa. Vuodesta 1975 alkaen moni pelko olisi ollut menneisyyden muisto vain.

 

[Old Boy]

Palaan alkuasetelmaan, joka oli määräävä.

Euroopassa oli kolmenlaisia valtioita, esiripun itäpuolella ja länsipuolella. Länsipuoli sai Marshall-apua, itäpuoli teki kuten NL sanoi.
Sitten oli Suomi, joka ei kuulunut kumpaankaan porukkaan, jossa rautaesirippu kulki maan keskellä. Ei maantieteellisesti, vaan poliittisesti.

-58 vaaleissa vasemmistoll tuli liki sata paikkaa. SDP oli käytännössä jakaantunut, joten olisiko siinä ollut oikea hetki antaa valta kommunisteille? Olisivat varmaan aloittaneet laajan parlamentaarisen työn Suomen viemiseksi lännen suuntaan, vain vuosikymmen siitä kun valtiollinen poliisi terrorisoi oikeistoa Neuvostoliiton valvontakomission ollessa maassa. Yleislakko oli juuri repinyt maata.

Keväällä 1945 se olisi ollut jo toinen juttu. Sitten taas vuosina 1956-1980 se ei ollut realistinen sotilaallinen pelko, mutta oli kuitenkin realistinen poliittinen ja ennen kaikkea psykologinen huoli. Neuvostoliiton ydinetu ei ollut Suomen hallinta, vaan ettei Suomea käytetä vihamielisen liittouman tukikohtana, ettei Suomi irtaudu liikaa länteen ja ettei Suomen sisäinen kehitys karkaa hallinnasta.

Kyllä tuo olisi onnistunut ilman Kekkostakin, vaikka olisi kuollut siihen sappikohtaukseensa Kaiharin mökillä. Sitä yritän selittää. Pitäkää vain ukkoa jalustalla. Minä en siihen ruvennut enkä rupea.

Jäsen @YliKoo ei palannut alkuasetelmaan, vaan aloitti yöpakkasista 1958. Sitä ennen oli tapahtunut paljon, vaikka ei nyt ihan Tali-Ihantalaan mentäisikään. Oon kirjoittanut aikaisemminkin, että poliittisen historian opinnot olisivat hyödyksi monille tänne kirjoittaville. Aikakuden polittinen historia auttaa ymmärtämään tapahtumia paremmin, joten siitä ensin vähäisen:

Neuvostoliitto/Venäjä kunnioittaa voimaa, ja sitä (+yksimielisyyttä) meiltä löytyi 1940-luvulla. Stalinilla ei ollut halua kokeilla, kauanko menisi Suomen "rauhoittamisen", Liettuassa ei neukuilla ollut maaseudulle öisin asiaa vielä 1950-luvun puolella. Muistamme sissisotateoreetikon Mao Tse Tungin (joo tiedän, en oo jaksanu opetella uutta kirjoitustapaa) määritelmän: Valta on todellisuudessa sillä, joka hallitse maaseutua öisin. Niinpä saimme neuvoteltua YYA-sopimuksemme erilaiseksi, kun ns. Itäblokilla, josta pian tuli Varsovan liitto. Suomen soppari lähti siitä, että velvoitteet astuvat voimaan vasta, kun yhdessä on ensin todettu, että Saksa tai sen liittolainen uhkkaa hyökätä neukkulaan Suomen kautta. Onnekkaat suhdanteet ovat usein auttaneet meitä. Neukut ja länsivallat riitaantuivat pian kaikesta mahdollisesta, joten saimme pitää 500.000 miehen kenttäarmeijan (nykyään maavoimat) sotavarustuksen. Muussa tapauksessa meille olis jääny aseet vain 41.900 miehelle.

1940-luvun synkkyydestä oli päästy seuraavan vuosikymmenen optimismiin. Maamme ei menettänyt toimintavapauttaan ja raskaat sotakorvaukset saatiin maksettua. Olimme neukuille hyödyllinen vastahakoinen liittolainen, ehkä sitäkin vain teoriassa. Sisäpolitiikkaa hallitsi miltei jatkuva PM Urho Kekkonen, josta kaikilla oli mielipide: Puolet piti häntä kansakunnan pelastajana ja toinen puoli vihasi. Valtapuolueet oli maalaisliitto (myöhemmin keskustapuolue) sekä demarit, jotka olivat edelleen Väinö Tannerin asevelisosialisteja. Heitä voisi verrata Lasse Lehtiseen, joka myöhemmällä urallaan huomasi, ettei ole demari lainkaan.

Näistä asetelmista ajettiin Suomeakin ns. pohjoismaiseen puolueettomuuteen pyrkiväksi valtioksi. Saimme neuvoteltua vapaan liikkumisoikeuden kaikissa pohjoismaissa sekä Suomen hyväksytettyä YK:n jäseneksi 1955. Asiassa varmaan auttoivat kaksi ekaa vahvaa YK:n pääsihteeriä, eka Tryggve Lie Norjasta ja jälkimmäinen onnettomuudesa menehtynyt Dag Hammarskjöld. Neukutkin palautti Porkkalan 1956 hyvän tahdon eleenä. Asehankintoja katseltiin yksinomaan kotimaasta ja lännestä. Aseostot Neuvostoliitosta olisivat silloisen näkemyksen mukaan vaarantaneet aidon puolueettomuutemme.

Kaikki tämä tapahtui presidentti Paasikiven aikana, ei siihen tarvittu Kekkosen hännystelyä. 1956 pressanvaalit merkitsivät selvää linjanmuutosta. Pohjoismaidesta puolueettomuudesta luovuttiin vähitellen ja alettiin ymmärtää neujkujen näkökantoja. Kuulostaako tutulta? Mitään Paasikiven-Kekkosen linjaa ei ole koskaan ollut, vaikka tämä iskulause oli kaikkien huulilla ainakin Kekkosen pitkän valtakauden loppuun asti. Kaksi sodan jälkeisen ajan tärkeintä poliitikkoa olivat täysin eri linjoilla neukkuihin suhtautumisessa.

Ennen 1956 vaaleja alkoi tapahtua: Demaripuolue hajosi kahteen osaan, kun valta-asemissa olleet asevelisosialistit riitaantuivat vasemman laidan kanssa. Hajoaminen oli 1:1 samanlainen, kun persuille tapahtui 2017. Omille teilleen lähteneistä tuli TPSL. Vielä 1960-luvun TV-aikana muistan itekin hyvän keskustelijan Aarre Simosen, jonka lempinimi "Sapeli-Simonen" ei koulupojalle auennut.

 

[Solidsnake]

Joskus mietin, että monet suomalaiset ajattelivat, että jos pieraisee väärin, Neuvostoliitto miehittää. Heitto on kuin Hertta Kuusisen, joka jo pari viikkoa aselevon jälkeen tapasi Zdanovin ja kysyi, miksi neuvostoliittolaiset panssarit eivät saapuneet Helsinkiin. Että moottorit käyntiin vain. Mikä maksaa. En tiedä, mitä Zdanov vastasi, mutta eihän syys–lokakuun vaihteessa 1944 Neuvostoliitolla edes ollut Karjalankannaksella sellaista iskuvoimaa, jolla olisi ollut realistista edellytystä miehittää täällä yhtään mitään. Karjalankannaksen Suomen kenttäarmeija oli yhä aseissa ja organisoitu, kokenut, taistelussa karaistunut ja varustettu torjuntaan. Kotiuttaminen oli vasta alkamassa, eikä operatiivista tyhjiötä ollut.

Keväällä 1945 se olisi ollut jo toinen juttu. Sitten taas vuosina 1956-1980 se ei ollut realistinen sotilaallinen pelko, mutta oli kuitenkin realistinen poliittinen ja ennen kaikkea psykologinen huoli. Neuvostoliiton ydinetu ei ollut Suomen hallinta, vaan ettei Suomea käytetä vihamielisen liittouman tukikohtana, ettei Suomi irtaudu liikaa länteen ja ettei Suomen sisäinen kehitys karkaa hallinnasta.

Kyllä tuo olisi onnistunut ilman Kekkostakin, vaikka olisi kuollut siihen sappikohtaukseensa Kaiharin mökillä. Sitä yritän selittää. Pitäkää vain ukkoa jalustalla. Minä en siihen ruvennut enkä rupea.

Kyllä tavallinen tallaaja tiesi mikä ryssä on, sodastakin vain lyhyen aikaa, oliko rähmällään olo enempi poliitikkojen juttu

 

[Vonka]

Jäsen @YliKoo ei palannut alkuasetelmaan, vaan aloitti yöpakkasista 1958. Sitä ennen oli tapahtunut paljon, vaikka ei nyt ihan Tali-Ihantalaan mentäisikään. Oon kirjoittanut aikaisemminkin, että poliittisen historian opinnot olisivat hyödyksi monille tänne kirjoittaville. Aikakuden polittinen historia auttaa ymmärtämään tapahtumia paremmin, joten siitä ensin vähäisen:

Neuvostoliitto/Venäjä kunnioittaa voimaa, ja sitä (+yksimielisyyttä) meiltä löytyi 1940-luvulla. Stalinilla ei ollut halua kokeilla, kauanko menisi Suomen "rauhoittamisen", Liettuassa ei neukuilla ollut maaseudulle öisin asiaa vielä 1950-luvun puolella. Muistamme sissisotateoreetikon Mao Tse Tungin (joo tiedän, en oo jaksanu opetella uutta kirjoitustapaa) määritelmän: Valta on todellisuudessa sillä, joka hallitse maaseutua öisin. Niinpä saimme neuvoteltua YYA-sopimuksemme erilaiseksi, kun ns. Itäblokilla, josta pian tuli Varsovan liitto. Suomen soppari lähti siitä, että velvoitteet astuvat voimaan vasta, kun yhdessä on ensin todettu, että Saksa tai sen liittolainen uhkkaa hyökätä neukkulaan Suomen kautta. Onnekkaat suhdanteet ovat usein auttaneet meitä. Neukut ja länsivallat riitaantuivat pian kaikesta mahdollisesta, joten saimme pitää 500.000 miehen kenttäarmeijan (nykyään maavoimat) sotavarustuksen. Muussa tapauksessa meille olis jääny aseet vain 41.900 miehelle.

1940-luvun synkkyydestä oli päästiin seuraavan vuosikymmenen optimismiin. Maamme ei menettänyt toimintavapauttaan ja raskaat sotakorvaukset saatiin maksettua. Olimme neukuille hyödyllinen vastahakoinen liittolainen, ehkä sitäkin vain teoriassa. Sisäpolitiikkaa hallitsi miltei jatkuva PM Urho Kekkonen, josta kaikilla oli mielipide: Puolet piti häntä kansakunnan pelastajana ja toinen puoli vihasi. Valtapuolueet oli maalaisliitto (myöhemmin keskustapuolue) sekä demarit, jotka olivat edelleen Väinö Tannerin asevelisosialisteja. Heitä voisi verrata Lasse Lehtiseen, joka myöhemmällä urallaan huomasi, ettei ole demari lainkaan.

Näistä asetelmista ajettiin Suomeakin ns. pohjoismaiseen puolueettomuuteen pyrkiväksi valtioksi. Saimme neuvoteltua vapaan liikkumisoikeuden kaikissa pohjoismaissa sekä Suomen hyväksytettyä YK:n jäseneksi 1955. Asiassa varmaan auttoivat kaksi ekaa vahvaa YK:n pääsihteeriä, eka Tryggve Lie Norjasta ja jälkimmäinen onnettomuudesa menehtynyt Dag Hammarskjöld. Neukutkin palautti Porkkalan 1956 hyvän tahdon eleenä. Asehankintoja katseltiin yksinomaan kotimaasta ja lännestä. Aseostot Neuvostoliitosta olisivat silloisen näkemyksen mukaan vaarantaneet aidon puolueettomuutemme.

Kaikki tämä tapahtui presidentti Paasikiven aikana, ei siihen tarvittu Kekkosen hännystelyä. 1956 pressanvaalit merkitsivät selvää linjanmuutosta. Pohjoismaidesta puolueettomuudesta luovuttiin vähitellen ja alettiin ymmärtää neujkujen näkökantoja. Kuulostaako tutulta? Mitään Paasikiven--Kekkosen linjaa ei ole koskaan ollut, vaikka tämä iskulause oli kaikkien huulilla ainakin Kekkosen pitkän valtakauden loppuun asti. Kaksi sodan jälkeisen ajan tärkeintä poliitikkoa olivat täysin eri linjoilla neukkuihin suhtautumisessa.

Ennen 1956 vaaleja alkoi tapahtua: Demaripuolue hajosi kahteen osaan, kun valta-asemissa olleet asevelisosialistit riitaantuivat vasemman laidan kanssa. Hajoaminen oli 1:1 samanlainen, kun persuille tapahtui 2017. Omille teilleen lähteneistä tuli TPSL. Vielä 1960-luvun TV-aikana muistan itekin hyvän keskustelijan Aarre Simosen, jonka lempinimi "Sapeli-Simonen" ei koulupojalle auennut.

Kirjoitat monesta asiasta, jotka ovat olennaisia ja usein nykykeskustelussa unohtuvat. En tiedä, miten tämä kaikki yhdistyy mihinkään, mutta ehkä tässä jutustellessa johonkin päädytään. Huomio voimasta ja yksimielisyydestä 1940-luvulla on mielestäni keskeinen: ilman uskottavaa puolustusta ja kansallista yhtenäisyyttä Suomi ei olisi ollut neuvottelukumppani vaan kohde. Baltian kokemus tukee tätä.

Olen samaa mieltä siitäkin, että YYA-sopimus oli Suomen kannalta poikkeuksellinen ja huolellisesti rajattu. Se ei ollut Varsovan liiton kaltainen alistussopimus, vaan yritys pitää sotilaallinen velvoite viimeisenä keinona ja yhteisesti todettuna. Kenttäarmeijan säilyttäminen ja länsihankinnat olivat tästä looginen jatko.

Paasikiven rooli sodanjälkeisessä suunnan muodostuksessa on kiistaton. Hänen realisminsa ja pidättyväisyytensä loivat perustan, jolle paljon myöhempää rakennettiin. Ymmärrän hyvin kritiikkisi ajatusta “Paasikiven–Kekkosen linjasta” kohtaan. Kekkosen linja oli mielestäni noin niin kuin diplomaattisesti sanoen aika koukeroinen.

Demarien hajoaminen ja TPSL:n synty on muistutus siitä, että Suomen sisäpolitiikka ei ollut mikään paikallaan pysyvä kulissi, vaan aidosti repaleinen ja osin Neuvostoliiton painetta heijastava. Vertaus perussuomalaisiin kertoo siitä, että jakolinjat syntyvät usein samalla kaavalla, vaikka aikakausi vaihtuu.

Mutta aikakauden kannalta kysyisin pari kysymystä. Missä kohden alkoi itsesensuuri? Onko jokin käännekohta? Puhuttiinko esimerkiksi puolustuksesta eri tavalla 1950-luvulla kuin myöhemmin?

Muistelen, että puolustus sidottiin puheissa ulkopolitiikan tukemiseen ja jatkeeksi vielä, kun yli 40 vuotta sitten harmaissa olin luennolla. Se oli puheissa ulpoa, ei turpoa.