Lisäksi Koiviston tullessa valituksi oli neukkulan loisto himmennyt jo pahasti ja kaikki siellä tiesivät että rommelia pukkaa ennemmin tai vielä ennemmin. Suomessa toki poliitikkojen palvontahumppa jatkui siihen rommeliin asti.
Neuvostoliitto oli ulospäin vielä vahva Koiviston aloittaessa 1982, ja vaikka se oli kurja ja köyhä, se onnistui vielä pullistelemaan. Se oli globaalisti vaarallinen vaihe. Mutta kahdeksan vuotta myöhemmin näytti siltä, että nyt pienelle irtiotolle menestys on varmaa.
Kuitenkin Kekkosen perässähiihtäjät lopettivat nuoleskelun maailmanennätykset. Poikkeuksena muiden muassa Väyrynen, joka teetätti kyhäelmän, jota Åbo Akademi kutsui väitöskirjaksi. Se esitti, että Neuvostoliitto säilyy suurvaltana, ja että Euroopan kahtiajako on pysyvä. Oli kaksi vuotta siihen, että Berliinin muuri murtui.
Sen tapahduttua, heti syyskuussa 1990 Suomi antoi yksipuolisen nootin, jossa se ilmoitti pitävänsä Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisia artikloja vanhentuneina. Perusteena oli Euroopan turvallisuustilanteen muutos ja Saksan yhdistyminen. Tällöin Neuvostoliitto oli vielä olemassa, vaikkakin henkitoreissaan. YYA meni sitten 1991 Neuvostoliiton mukana.
1992 Venäjän kanssa tehtiin naapuruussopimus ilman sotilaallisia velvoitteita ja keskinäistä avunantopakkoa.
Tie Euroopan unioniin oli auki.
Kekkosen haamu jatkoi (ja jatkaa vielä), vaikka ikäluokka ikäluokalta tietenkin vaikutus himmenee. Suomettuminen sinänsä ei sormia napsauttamalla kadonnut, mutta se on ehkä jo toisen langan juttu. Sen verran voi varmaan sanoa, että kyse ei enää ollut vain Kekkosesta, vaan virkamieskunnasta, toimittajista ja poliittisesta eliitistä
jotka olivat sisäistäneet suomettuneen ajattelutavan.
Koivisto oli varovainen mutta vähensi tietoisesti Neuvostoliiton suoraa vaikutusta sisäpolitiikkaan. Erityisenä ansiona pidän sitä, että hän ei suostunut Neuvostoliiton vihjailuihin hallituskokoonpanoista.