Koska hädissäni tänne ensipaniikissa avauduin, jatkan edelleen. Jospa tästä olisi opiksi jollekin muulle vastaavassa tilanteessa kamppailevalle. Muille vuodatuksestani tuskin iloa irtoaa.
Täytin vastikään palautelipukkeen. Käteni vapisi. Kirjaimet harakoituivat ja hyppelehtivät yli rajojen. Tänään oli ensimmäinen kerta, kun uskalsin käskyä sen saapumisen jälkeen katsoa.
Olen
AAL. Onnistuin kieltämään lapsuuteni siihen saakka, kun piti astua työelämään. Silloin se parahti. Ensin en tajunnut, mikä rääkyy, mutta vuosien myötä asia on valjennut. Oireet ovat selvät.
Jostain syystä lapsuuteni nimeäminen on vaikeaa. Minun on helpompi myöntää omat heikkouteni kuin niiden syyt. Lieneekö taustalla perisuomalaista häpeää, pelkoa siitä, ettei mies kanna vastuutaan. Vyyhteni olisi varmasti lähtenyt purkautumaan aikaisemmin, jos olisin pystynyt kohtaamaan tosiasiat ja myöntämään voimattomuuteni kokemani edessä. Sen sijaan hirttäydyin sitkeyteen, yrittämiseen. Se ei kannattanut.
Selvisin hyvin koulussa ja kaveripiirissä. Sain stipedendejä sosiaalisista taidoistani. Minut valjastettiin sekä oppilaiden välisten että oppilaiden ja opettajien välisten konfliktien ratkojaksi. Huumorintajuani kiiteltiin. Minulle suotiin luottamustehtäviä. Ylioppilastodistukseeni naulattiin kiitettäviä.
Menin varusmiespalvelukseen pääsykokeiden kautta. Jälkeenpäin en ymmärrä miksi. Ajattelin kai, että ihmisen on yritettävä rajoihinsa saakka. Ja olihan se monelle muullekin mieliksi, mikä imarteli nuorta mieltä.
Joukkueenjohtajani huusi. Lapsuuteni kaaosmelussa olin laulanut Enkeli taivaan ja muita virsiä sormiani korvissani pumpaten, koska pelkäsin. En keksinyt muuta tapaa torjua psyykkisen käsittelykykyni ylittävää melskettä kuin korvapumppauksen. Joukkueenjohtajani katkera kiristely nosti tunteet takaisin pintaan. Pelkäsin palveluksessa, vaikka en tuolloin tunnetta peloksi ymmärtänyt tai ainakaan halunnut sitä sellaiseksi myöntää. Mietiskelin sen olevan armeijaa. Luulin paniikinomaisen ihmispelon kuuluvan asiaan. Kovia miehiä kasvatetaan kovilla menetelmillä ja sitä rataa.
Opiskeluni alun juoksin. Mitään en oppinut, mutta paljon suoritin. Kai se oli turvallinen valinta. Ankara tahti takasi, ettei minun tarvinnut kohdata elämää tai omia tunteitani, arvojani ja toiveitani. Ahkera opiskelija on kaunis ilmiö. Sen moraalisen sädekehän taakse oli helppo tikistyä piiloon.
Kun ensimmäinen kertausharjoituskutsu tuli, minua hävetti mennä lääkäriin, vaikka olin hakenut ammattiapua jo aikaisemmin. Minusta tuntui, että kyllä tällaisesta pitää miehen sisulla selvitä. Arvelin, että ehkä vain keksin ongelmani. Lääkäri kysyi, tahdonko pysyvän vapautuksen. Pudistin päätäni. Minullahan oli velvollisuus isänmaata kohtaan, se velvollisuus... Ja Talvisota ja sen henki.
Ulospäin vaikuttanen vahvalta. Olen sosiaalisesti poikkeuksellisen avoin, kontaktoiva ja rohkea. En pelkää heittäytymistä tilanteisiin tunteitteni kautta, enkä arkaile paljastaa mietteitäni. Jos ihastun, kerron ihastuksestani. Jos tahdon pillua, sanon sen, joskin jonkin verran runollisemmin kuin suoraan viivaan viitaten, mutta suoraan kuitenkin. Minun ei tarvitse juoda viinaa siihen pystyäkseni. Ladulla pystyn oksentamaan suolenpätkiä ja vaativilla yksinvaelluksilla talvisin järkeni toimii napakasti.
Sen sijaan käsikirjoitetut tilanteet ovat minulle vaikeita, laveastikin laverrellut. Romahdukseni liittyvät niihin. Tällöin tunteideni muutokset eivät aina ole pelkästään määrällisiä vaan myös laadullisia. Tilanne on kiusallinen. Minun on vaikea elää samanaikaisesti vahvana ja romahduksen partaalla. Minua pelottaa, koska en tiedä, miten mieleni tilanteisiin reagoi. Saatan seistä vakaana, luottavaisena ja uteliaasti kurottaen kuin patsas tai mureta kyhjöttävässä kyyryssä pölyksi.
Asenteeni maanpuolustukseen on nykyään välinpitämätön. Suomalaisuus on minulle tärkeää, mutta väkivaltaa vihaan kaikissa - myös henkisissä - muodoissaan. Tappajaksi minusta tuskin olisi. Olen myös koko ikäni ollut luonteeltani kysyvä ja pohdiskeleva ja vastaukset avoimeksi jättävä. Siksi yksioikoinen isämmaampuollustusideolokija ei minuun vetoa.
Miehiä on mennyt lähipiiristäni köyteen ja viinaan häpeän taputtaessa taustalla, niitä reservinupseereitakin. Suomalainen mieskuva on typerä. Siihen on osansa paitsi historialla niin myös yleisesti velvoittavalla maanpuolustuslaitoksella, joka käpristää miehiä. Suomessa miehen tulee olla kuori, johon on suunniteltu tietokoneen säätelemät venttiilit paineen purkuun. Spontaanisti, rehellisesti ja omien tarpeidensa mukaisesti suomalaisen miehen ei sovi toimia. En tiedä, onko se suotavaa miehille muissakaan maissa, mutta varovasti otaksun, että ainakin jossain päin miehille suodaan vahvempi oikeus omiin tunteisiinsa.
Ihmisten kanssa on osattava sopia, neuvotella ja joustaa, mutta myös rajojaan on osattava kunnioittaa. Niiden yli ei pidä laskea minkäänlaista järjestelmää. Järjestelmä ei näet aiheuttamistaan ruhjeista huolehdi. Ne ovat jokaisen taistelijan omalla vastuulla.
Älä häpeä! Siihen on moni kuollut.
