Kirjat

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Museo
  • Aloitus PVM Aloitus PVM
TähtiporttiAtlantis kirjoitti:
Yhdessäkin kohtaa kirjassa kerrotaan ilman minkäänlaista moraalisen tuomion häivääkään, kuinka jenkkimosurit huvittivat itseään ampumalla paikallisia asukkaita jalkoja kohti pakottaen nämä "tanssimaan".
Klikkaa laajentaaksesi...
Tai huvittelivat ampumalla paikallisia liikkuvasta junasta. En kyllä itse lukenut, että tätä olisi mitenkään kehuttu tai asialla naureskeltu. Päinvastoin, tämäkin tuotiin esille. Mutta siitä on varmaan viisi vuotta kun luin, en muista yksityiskohtia.
 
YJT kirjoitti:
Ja Ian Fleming käytti James Bondia myös monessa kirjassa. Mutta jos pyritään realismiin, niin saman päähenkilön käyttäminen monessa kirjassa vähentää helposti uskottavuutta.
Klikkaa laajentaaksesi...
Onko Soininvaaran "realismi" kärsinyt? Ja mitä tarkoitetaan realismilla? Jos "ammattikriitikoilta" kysytään, niin realistisen jännärin päähenkilöt olisivat pitkäaikaissairaita narkkeja ja juoppoja ("Fitz ratkaisee" sai ylistävän vastaanoton, koska päähenkilö oli ketjussa polttava juoppo sika). Itselleni fiktiivisessä jännärissä realismi on yhtä kuin onko jokin ylipäätään esimerkiksi fyysisesti/teknisesti mahdollista. Esimerkiksi yhden Eric van Lustbaderin Jason Bourne -jännäri lopetin siihen, kun Chinookilla rupesivat tekemään sellaisia liikkeitä, jotka todellisuudessa hajoittaisivat koneen päreiksi.
 
Amos Hongasta kiinnostuneille semmoinen vinkki, että hänestä on lyhyt haastattelu Ruumiin kulttuuri -lehdessä (joko viime vuoden lopulla tai tämän vuoden numerossa 1/2025). Ruumiin kulttuuri on Suomen Dekkariseuran jäsenlehti. Löytyy monessa kirjastossakin.
 
TähtiporttiAtlantis kirjoitti:
Onko Soininvaaran "realismi" kärsinyt? Ja mitä tarkoitetaan realismilla? Jos "ammattikriitikoilta" kysytään, niin realistisen jännärin päähenkilöt olisivat pitkäaikaissairaita narkkeja ja juoppoja ("Fitz ratkaisee" sai ylistävän vastaanoton, koska päähenkilö oli ketjussa polttava juoppo sika). Itselleni fiktiivisessä jännärissä realismi on yhtä kuin onko jokin ylipäätään esimerkiksi fyysisesti/teknisesti mahdollista. Esimerkiksi yhden Eric van Lustbaderin Jason Bourne -jännäri lopetin siihen, kun Chinookilla rupesivat tekemään sellaisia liikkeitä, jotka todellisuudessa hajoittaisivat koneen päreiksi.
Klikkaa laajentaaksesi...
Mä en muista lukeneeni Soininvaaraa, joten en osaa sanoa. Enkä tiedä Aamos Hongastakaan, miten tulee käymään. Eka kirja oli hyvä ja toivon, että toinen on yhtä hyvä, mutta toivoisin että ei ainakaan kovin montaa kirjaa tulisi jossa on sama päähenkilö.

Jos samalle ukolle tapahtuu koko ajan ja/tai samoja henkilöitä pitää saada mukaan tapahtumiin, niin riski on että alkaa menemään helposti yli. Toki fiktio on fiktiota, mutta jos pyritään realismiin, niin uskottavuus kärsii helpommin. Sama riski on, jos kirjasarjassa on päähenkilönä esim sama murharyhmän dekkari kirjasta toiseen. Myös operaatio kettu -sarjassa oli tätä; kirjat itsessään olivat hyviä mutta samat henkilöt piti saada jokaiseen kirjaan mukaan.
 
YJT kirjoitti:
Mä en muista lukeneeni Soininvaaraa, joten en osaa sanoa. Enkä tiedä Aamos Hongastakaan, miten tulee käymään. Eka kirja oli hyvä ja toivon, että toinen on yhtä hyvä, mutta toivoisin että ei ainakaan kovin montaa kirjaa tulisi jossa on sama päähenkilö.

Jos samalle ukolle tapahtuu koko ajan ja/tai samoja henkilöitä pitää saada mukaan tapahtumiin, niin riski on että alkaa menemään helposti yli. Toki fiktio on fiktiota, mutta jos pyritään realismiin, niin uskottavuus kärsii helpommin. Sama riski on, jos kirjasarjassa on päähenkilönä esim sama murharyhmän dekkari kirjasta toiseen. Myös operaatio kettu -sarjassa oli tätä; kirjat itsessään olivat hyviä mutta samat henkilöt piti saada jokaiseen kirjaan mukaan.
Klikkaa laajentaaksesi...
Onhan näitä samoja henkilöitä jännäreissä ja dekkareissa pilvin pimein. Ajattele vaikkapa Beckiä. Norjalainen Jørn Lier Horstin Wisting. Komisario Koskinen. Rönnbackan Hautalehto. Komisariot Morse ja Lewis. Itse asiassa kaikki klassisimmat dekkarikirjasarjat ovat yhden päähenkilön idealla.
 
Semmoinen tieto, että Ospreyltä on tulossa paksumpi kovakantinen kirja T-72:sta ensi vuoden puolella. Kirja on samojen tekijöiden (James Kinnear ainakin) kuin aiemmat T-10,T-54, T-55 ja T-62.
 
TähtiporttiAtlantis kirjoitti:
Onhan näitä samoja henkilöitä jännäreissä ja dekkareissa pilvin pimein. Ajattele vaikkapa Beckiä. Norjalainen Jørn Lier Horstin Wisting. Komisario Koskinen. Rönnbackan Hautalehto. Komisariot Morse ja Lewis. Itse asiassa kaikki klassisimmat dekkarikirjasarjat ovat yhden päähenkilön idealla.
Klikkaa laajentaaksesi...
Kyllä. Puhuin siitä, että mitä useammassa kirjassa sama henkilö seikkailee, sitä vaikeampaa se on uskottavasti. Ei välttämättä vaikuta lukukokemukseen, mutta jos pyrkimys on tehdä mahdollisimman uskottavaa ja realistista, on suurempi riski livetä epäuskottavuuden puolelle, jos samalle ukolle sattuu ja tapahtuu.
 
YJT kirjoitti:
Kyllä. Puhuin siitä, että mitä useammassa kirjassa sama henkilö seikkailee, sitä vaikeampaa se on uskottavasti. Ei välttämättä vaikuta lukukokemukseen, mutta jos pyrkimys on tehdä mahdollisimman uskottavaa ja realistista, on suurempi riski livetä epäuskottavuuden puolelle, jos samalle ukolle sattuu ja tapahtuu.
Klikkaa laajentaaksesi...
Jos nyt ajatellaan Suomen näkökulmasta esimerkiksi dekkaria, niin mikä on "realistinen ja uskottava" poliisidekkari? Jos nyt peilataan keskimääräistä suomalaista rikollisuutta, niin mitenkäpä saat tehtyä 300-400-sivuisen tarinan keskimääräisestä suomalaisesta henkirikoksesta, ryyppyporukan sisäisestä kännitaposta? Ei mitenkään muuten kuin tekemällä kirjasta "yhteiskunnallisesti kantaaottavan" eli kurjalistokertomuksen. Kuka sellaista jaksaisi lukea.

Jännäreissä sama juttu, ketä oikeasti kiinnostaisi lukea jonkun Supon toimistosihteerin elämän "realistista" kuvausta.
 
TähtiporttiAtlantis kirjoitti:
Jos nyt ajatellaan Suomen näkökulmasta esimerkiksi dekkaria, niin mikä on "realistinen ja uskottava" poliisidekkari?
Klikkaa laajentaaksesi...
Jarkko Sipilän kirjat.

Päähenkilöt aika uskottavia, taitoineen ja puutteineen, osamisineen ja virheineen. Monet juonien rikoksistakin sellaisia, joita saattaisi tapahtua, ja ehkä on tapahtunutkin.
 
TähtiporttiAtlantis kirjoitti:
Jos nyt ajatellaan Suomen näkökulmasta esimerkiksi dekkaria, niin mikä on "realistinen ja uskottava" poliisidekkari? Jos nyt peilataan keskimääräistä suomalaista rikollisuutta, niin mitenkäpä saat tehtyä 300-400-sivuisen tarinan keskimääräisestä suomalaisesta henkirikoksesta, ryyppyporukan sisäisestä kännitaposta? Ei mitenkään muuten kuin tekemällä kirjasta "yhteiskunnallisesti kantaaottavan" eli kurjalistokertomuksen. Kuka sellaista jaksaisi lukea.

Jännäreissä sama juttu, ketä oikeasti kiinnostaisi lukea jonkun Supon toimistosihteerin elämän "realistista" kuvausta.
Klikkaa laajentaaksesi...
Joo, mutta yksi jännä keikka uran aikana on vielä uskottava. Yksi per vuosi, 20 vuoden ajan ei niinkään. Tämä ei tietenkään sinällään tee hyvää kirjaa huonoksi, mutta jos pyritään tekemään uskottavaa tarinaa...

Viittaan jälleen kerran operaatio kettu -sarjaan joka oli yleisesti ottaen varsin hyvä, mutta samoja henkilöitä piti roikottaa mukana kirjasta toiseen.
 
Tuo roikottamishomma on muuten aika hyvin hoidettu Call of Cthulhu ja Delta Green -pöytäropeissa. Tutkijat/agentit altistuvat psyykettä kuormittaville kokemuksille tai vammautuvat. Pidemmissä kampanjoissa sitten polvivamma tai fobia voi tuomita kuolemaan tai hulluuteen, ja sitä odotellessa fyysiset kyvyt, keskittyminen tai pelattavalle hahmolle tärkeät ihmissuhteet kärsivät. Lopputuloksena maailma voi pelastua mutta a) siitä ei tiedä kukaan ja b) pelastajat ovat kuolleita, mielisairaalassa, hylkiöinä tai vararikossa.
 
  • Tykkää
Reactions: YJT
Kirjoihin liittymättä, omissa roolipelikampanjoissani pyrin tasapainottelemaan taistelujen tappavuuden ja pelin jatkuvuuden välillä siten, että pelihahmot eivät kuolleet kovin helposti, mutta saivat loukkaantumisista vammoja jotka eivät parantuneet täysin, vaan jäi kaikenlaisia kolotuksia, ontumista ja PTSD-oireita. Pelaajat saivat itse päättää, koska ukko oli niin romuna että jäi sivuun. Genrenä military / palkkasoturihommat .
 
YJT kirjoitti:
Joo, mutta yksi jännä keikka uran aikana on vielä uskottava. Yksi per vuosi, 20 vuoden ajan ei niinkään. Tämä ei tietenkään sinällään tee hyvää kirjaa huonoksi, mutta jos pyritään tekemään uskottavaa tarinaa...

Viittaan jälleen kerran operaatio kettu -sarjaan joka oli yleisesti ottaen varsin hyvä, mutta samoja henkilöitä piti roikottaa mukana kirjasta toiseen.
Klikkaa laajentaaksesi...
Taitaa olla kyse siitä, mikä on kellekin "uskottava". Armand Duplantikselle 6 m ylitys seipäällä on uskottavaa, minulle ei. Plus noin kirjoista, niin kannattaa ehkä lukea kirja kerrallaan, eikä yhtenä "kaarena" kaikkia.

Jos nyt lähdetään tuollaista trilleriä tekemään Suomeen sijoittuen, niin onko sekään kovin "uskottavaa", että Suomen kokoisessa ankkalammikossa löytyisi suuri määrä täysin toisistaan tietämättömiä hahmoja.

Kun on noita jännäreitä tullut yli 35 vuotta luettua ja aika paljon niitten arvosteluitakin (mm. Ruumiin kulttuurissa), niin on nyt tasan ensimmäinen kerta, kun joku kritisoi vakiopäähahmon käyttöä ihan asian an sich tähden.
 
Se ei ole minulle mikään elämän ja kuoleman kysymys, kunhan vain totesin.

Lisäksi totean, että
- vaikka Suomessa onkin vain rajallinen määrä "operaattoreita", niin voivat tuntea toisensa tai ei, mutta ei asia välttämättä tule kirjassa ilmi
- kirjat voivat sijoittua eri universumeihin; ts. se mitä on tapahtunut yhdessä kirjassa, ei ole tapahtunut toisessa (tai tapahtuma ei ole yleisesti tiedossa)

Itsekin tullut kirjoja luettua; mm. keräsin 1980-luvulla kaikki Ian Flemingin kirjoittamat James Bond -kirjat jotka on suomennettu. Harmikseni olen niistä hankkiutunut eroon.
 
Tyynenmeren suunnan taisteluista kiinnostuneille suosituksen arvoisia Michal Piegzikin vihkosia Helion Asia@War-sarjassa: https://www.helion.co.uk/search-results.php

Piegzik asuu Japanissa ja puhuu kieltä. Itse en ole vielä kerennyt noita tarkemmin lukea, mutta muutama Tyynenmeren rintaman asianharrastaja on noita kehunut paljon.

Lisäys Ei näköjään saa kunnon linkkiä koko hakuun, joten tässä yksi kirja: https://www.helion.co.uk/military-h...n-the-indian-ocean-1942-the-opening-moves.php
 
TähtiporttiAtlantis kirjoitti:
Makueroissa on kyllä melkoisia, eroja. Itse luin tuon An Army at Dawnin melko tuoreeltaan eli taitaa olla reilusti yli 10 vuotta sitten. Ja lukemisen jälkeen päätös oli, että tässä oli sekä ensimmäinen että viimeinen Atkinsonin kirja. Kirjan maalaileva tyyli otti nuppiin jo alusta alkaen ja viimeinen silaus oli kirjoittajan propagandistinen ote, jossa jenkit esitetään ihmiskunnan toivon majakka päässään loistavina sankareina. Yhdessäkin kohtaa kirjassa kerrotaan ilman minkäänlaista moraalisen tuomion häivääkään, kuinka jenkkimosurit huvittivat itseään ampumalla paikallisia asukkaita jalkoja kohti pakottaen nämä "tanssimaan". Tuli sellainen kuva herra Atkinsonin asenteesta, että jos Afrikan Korpsin miehet olisivat harjoittaneet samaa, niin sen moraalisen tuomiovyöryn määrä olisi ollut loputon.

Kyllä amerikkalaisista kirjoittajista esimerkiksi Richard Anderson, Richard Dunn, Douglas Nash, Steven Zaloga ovat huikeasti Atkinsonia parempia.
Klikkaa laajentaaksesi...

Täysin asiallinen näkemys. Kyllähän pelkästään trilogian "Liberation" -nimi viittaa siihen että mahdollisuus tietynlaisiin jenkkivääristymiin on, mutta en ole vielä itse kirjan sisälmyksissä pannut merkille moista. Olen itse melko kriittinen sen suhteen että en jaksa WW2-asiakirjallisuudessa juurikaan moraalisia arviointeja, asiat on vain kerrottava kuten ne ovat tapahtuneet, lukijan tulisi suunnilleen sitten arvioida että kuka siellä en eniten tehnyt paskaa.

Kesken lukemisen hehkuttaminen oli siis moka, jonka tiedostin itsekin. Pitääpä jatkaa lukemista kriittisemmin.
 
TaistoTurrikka kirjoitti:
Täysin asiallinen näkemys. Kyllähän pelkästään trilogian "Liberation" -nimi viittaa siihen että mahdollisuus tietynlaisiin jenkkivääristymiin on, mutta en ole vielä itse kirjan sisälmyksissä pannut merkille moista. Olen itse melko kriittinen sen suhteen että en jaksa WW2-asiakirjallisuudessa juurikaan moraalisia arviointeja, asiat on vain kerrottava kuten ne ovat tapahtuneet, lukijan tulisi suunnilleen sitten arvioida että kuka siellä en eniten tehnyt paskaa.

Kesken lukemisen hehkuttaminen oli siis moka, jonka tiedostin itsekin. Pitääpä jatkaa lukemista kriittisemmin.
Klikkaa laajentaaksesi...
Tyylejä on monenlaisia. Pööpediassa englanninkielisessä versiossa käytetään Atkinsonista ilmaisua "narrative history" erotuksena varsinaisesta historiantutkinuksesta. Yksi ratkaiseva tekijä on, että käyttääkö kirjoittaja yksittäisten henkilöiden näkökulmia suorina lainauksina vai kolmannen persoonan kerrontana. Itse en jälkimmäisestä tykkää, koska teksti muuttuu helposti hyvin romaanimaiseksi.

Esimerkiksi Jokipiin Panttipataljoonassa suositaan suoria lainauksia ja Jokipii on muutenkin hyvä kirjoittaja sortumatta maalailuun. Vastaavasti Lasse Laaksonen on väitöskirjassaan pahimmillaan todella puiseva. Mielenkiinnolla odotan kyllä hänen uutta kirjaansa.

Puisevuuden klassikko on ehkä F. W. Thorbanin kirja Petsamon taisteluista.
 
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top