Lappi kommunistien, väkivallan ja juonittelujen pyörteissä
Verkkouutiset - Tiede
Kirjoittanut MARKKU JOKIPII
Turun yliopiston historian dosentin, VTT Mikko Uolan 1910- ja 1940-lukujen Lapin historiikissa kommunistit saavat kyytiä.
Kun tänään moni voivottelee, ettei nykyhetki tarjoa samoja poliittisia kahinoita taistolaisineen kuin vaikkapa 60-luku, niin Lapin menneisyys on sellaista väkivaltaa ja juonittelua, ettei sitä kaipaa varmasti kukaan.
Itsenäistymisemme vuodet merkitsivät Lapissa kapinoita, murhapolttoa, vakoilua ja vehkeilyä, jotka olivat uhkana maamme turvallisuudelle. Tuolloin kommunistimme yrittivät avoimesti vallankumousta.
Rovaniemestä muodostui katkeroituneiden kommunistien kapinointipesäke. Kiinnostavaa olisikin ollut lukea enemmän yhteiskunnallista analyysiä siitä, mikä ajoi juuri Lapin kommunistisen liikkeen niin äärimmäisiin toimiin vielä itsenäistyneen Suomen alkuvuosikymmeninä.
Olivatko lappilaisten olot niin huonot muuhun Suomeen verrattuna? Vai oliko demareiden ja kommunistien 1917 lähtien kylvämä perusteeton luokkaviha pakastunut juuri pohjoiseen?
Uolan lähes 600 suurikokoisen sivun käsittävä teos marssittaa esiin rikoksia ja niitä seuranneita oikeudenkäyntejä, näistä sepitettyjä myyttejä sekä kumoaa myyttejä suurin joukoin.
Hän esittelee dramaattisia provokaatioita, niiden eri aikakausina saamia tulkintoja sekä kertoo "tarkoituksellisesti tuhotusta" dokumenttiaineistosta, jotka hän kuitenkin löysi aivan itsestään selvistä arkistoista ja luki.
Esimerkiksi Rovaniemen murhapoltto 7.7.1930 on yksi keskeisistä kirjailijoita ja tutkijoita kiehtoneista tapauksista. Ensin asia tutkittiin, ja tuomiot langetettiin. Sitten tuli valvontakomission aika ja Punainen Valpo, joka tutkitutti asian päälaelle kääntääkseen, mutta ilman tavoitteen toteutumista.
Mielikuvitus sensaation palveluksessa
Varsinkin kirjailijat Erno Paasilinna ja Jorma Etto saavat Uolalta selväsanaiset nuhteet. Totta kai kirjailijoilla on oikeus sepitellä mitä vain, mutta kun taiteilija perustaa syytöksiään "faktoihin" joita ei ole, kyse on lukijakunnan propagandistisesta harhaanjohtamisesta sekä sensaation tavoittelusta. Väitetyt rikoksiin liittyvät asiakirjat kun olisivat olleet luettavissa.
Ankarimman arvostelun kohteeksi runoilusta joutuu tutkija Ilkka Levä, joka Työväen historian ja tutkimuksen seuran 2005 julkaisemassa artikkelissa, että murhapoltosta tuomitut olivat täysin syyttömiä. Levä nostaa kommunistisen punaisen Valpon uusintatutkimuksen arvoon arvaamattomaan, mutta ei näytä lukeneen oikeuden pöytäkirjoja.
Saman Uola kertoo Levän toistaneen väitöskirjassaan ja ihmettelee, miten moinen runoilu voidaan tieteessä hyväksyä. Ei Levä paljoa piittaa myöhemmin 40-luvulla tehdyistä analyyseista. Esimerkiksi Urho Kekkonenkaan ei pyrkinyt tämän tapauksen suhteen noukkimaan vasemmistolta irtopisteitä, vaikka tunsi pohjoisen asiat erittäin hyvin ja olisi pisteitä mieluusti koonnut.
Mielenkiintoisen lisän oikeusprosessiin antoi syytettyjen julkisuudessa tunnettu asianajaja Ernesti Hentunen. Hän esiintyi oikeussalissa niin runollisesti ja mahtipontisesti, että syytettyjen uskottavuus ja heidän puolustamisensa sai läsnäolijat nauramaan. Hentunen julkaisi jo tuolloin Helsingissä Totuuden torvea, joka oli sensaatiojournalismimme alkusoitto, ja jossa hän kävi sotaa Rovaniemen oikeudenkäyntinsä puolesta.
Kun punaisen Valpon uusintatutkimuksen jälkeen vielä tapausta 1948 uudelleen tutkittiin, oli Hentunen jo kääntänyt nuttunsa ja kieltäytyi antamasta jutusta enää minkäänlaista lausuntoa. Sisäministeri Aarre Simonen lähetti aineiston oikeuskanslerille, joka ei puuttunut enää asiaan; totesi vain, että tuomitut voisivat kääntyä korkeimman oikeuden puoleen.
Kun oikeusprosessissa syytettyjen rangaistukset olivat hiukan lieventyneet, he eivät lähteneet enää valitusten tielle. Kommunistinen sisäministeri, valvontakomission ohjailema Yrjö Leino ei hänkään nähnyt murhapolttoon syyllisiä puhtoisina.
Viranomaisillakin syytä itsekritiikkiin
Epäiltyjä ei aina kuulusteluissa kohdeltu hyvien tapojen mukaisesi. Kuulusteltavat valittelivat kohtelua - jollei väkivaltaiseksi niin ainakin uhkailevaksi. Tätä ei voi vähätellä, sillä valkoisen Suomen virkamiehistö mitä todennäköisimmin suojeli itseään ja järjestelmää. Esimerkiksi puolustusasianajaja Ernesti Hentuseen kohdistunut pelottelu ja väkivalta olisi tänään herättänyt valtaisan mekkalan.
Petsamon vakoilujutun selvittelyssä Etsivän keskuspoliisin "rautainen" kuulustelija Sulo Auer painostaessaan jääkäriupseeri Jalmari Pajakkaa ampui tämän. Jälkikäteen alkoi selittely: sanaharkan jälkeen väsynyt ja stressaantunut Auer oli tempaissut pistoolinsa esille, osoitellut sillä Pajakkaa, joka oli puolestaan tönäissyt Auerta. Auer ei kuulemma tiennyt, että piipussa oli panos, ja niin Pajakka sai surmansa.
Vasemmisto sai aiheestakin Pajakasta mainion marttyyrin ja Auerista hirviömallin, jotka molemmat ruokkivat lisää epäluuloja ja vihaa. Alettiin puhua salaliitosta: todellinen ampuja saattoi olla joku "ylempi taho". Joka tapauksessa moni kuulustelutilanne ei varmastikaan ollut kunniaksi senaikaiselle virkakoneistolle, vaikkei nyt syyllisiä aina haluttu välttämättä löytää.
Jälikiviisaus: keitä olivat kommunistiemme tosiviholliset?
Lapin kommunistit syyllistyivät toistuvasti halveksittaviin maanpetollisiin puuhiin, mutta silti heitä käy monessa yhteydessä vilpittömästi sääliksi. He olivat järjettömästi Neuvostoliiton, Leninin, Stalinin ja kommunistisen järjestelmän lumoissa.
Loppujen lopuksi kommunistiemme suurin vihollinen ei ollut lahtari-Suomi, ohrana ja porvaristo, vaan omat aateveljet sen aidan takana, jonka ruohoa he luulivat ja väittivät vihreämmäksi.
Moni muutti vapaaehtoisesti rajan itäpuolelle, asettui palvelemaan jo silloin omien kansalaistensakin viholliseksi tiedettyä järjestelmää. Sadat suomalaiset saivat siellä palkkiokseen Stalinin ajan puhdistuksissa lähtöpassin vankileireille ja kuolemaan.
Aseveljeys vai mikä?
Uola käsittelee parin sadan sivun verran saksalaisten joukkojen pohjoisessa Suomessa oloa ja sitä seurannutta Lapin sotaa. Kuvaukset korostavat näkökulmia lappilaisten kannalta, ja merkittävää on, että Uola näkee saksalaisten läsnäolossa paikallisten ihmisten kannalta paljon myönteisiä piirteitä. Välillä 240 000 sotilastakin käsittänyt 20. Vuoristoarmeija käyttäytyi varsin kurinalaisesti.
Luonnollista on, että tunnelma kiristyi pelottavaksi, kun Suomen oli Neuvostoliiton painostuksesta puhdistettava Pohjois-Suomi miltei mahdottomalta tuntuneen aikataulun mukaisesti.
Uola toteaa, ettei Lapin sota ollut kummallekaan osapuolelle mieluinen, siitä päätti Moskova. Saksalaisten Lapissa suorittamat tuhoteot eivät olleet katkerista tunteista huolimatta läheskään sitä luokkaa, miten Saksan joukot toimivat sodan loppuvaiheissa itärintamalta perääntyessään. Esimerkiksi väestöön ei kohdistettu sellaisia hirmutekoja, joiden uhreiksi Itä-Euroopassa sadat tuhannet kansalaiset joutuivat.
Keskustelu erillissodasta ei houkuttele Uolaa pitempiin analyyseihin. Hän toteaa varsin viileästi:
- Erillissotaan tai liittolaisuuteen kantaa otettaessa on tietenkin otettava huomioon tietyt reunaehdot pienen valtion kysymyksessä ollen. Pohtia sopii voiko pikkuvaltio koskaan olla suursodassa erillinen toimija. Eikö termi erillissota kirjaimellisesti käsitettynä ole käytännön mahdottomuus?
Rankka työ, rankkaa luettavaa
Mikko Uolan kirja on yhtä soittoa luettavana varsinainen lappilaisen konnuuden, oikeuskäsittelyjen ja saksalaisen vuoristoarmeijan Lapissa olon yksityiskohtainen kuvaus.
Kaksi Lapin keisaria saavat teoksessa paljon huomiota: jääkärieversti Oiva Willamo - yhdysupseeri saksalaisten ja pääesikunnan välillä - ja maaherra Kaarlo Hillilä - mm. Urho Kekkosen läheinen liittolainen. Varsinaiseksi keisariksi pitkään sanottu metsäneuvos Jarl Sundqvist jää heidän varjoonsa - materiaalin puutteen vuoksi, tekijä perustelee.
Kirja sisältää satoja kuvia, joista liki kaikki on ennen julkaisemattomia, korvauksetta paikallisilta käyttöön saatuja. Jos tuo samainen määrä olisi hankittu kuvapankkien kautta, olisivat kulut Uolan arvion mukaan nousseet kymmenillä tuhansilla euroilla.
Suuri sivu- ja tekstimäärä on johtanut kiusallisiin toistoihin, joiden poisto olisi vaatinut kylmän ulkopuolisen editoijan: kuvatekstissä ja pariin, kolmeenkin kertaan leipätekstissä joutuu lukemaan samoja toteamuksia liki samoin sanamuodoin.
Kommunistit saavat kyytiä. Kunhan asiaa enemmän tuntevat pääsevät teokseen käsiksi, älähtävät ne, joihin teoksessa oleva uusi tieto kalahtaa.
Mikko Uola: Vallankumouksellisia, vakoilijoita ja aseveljiä. Myyttejä ja tosiasioita Lapin historiasta 1910-luvulta 1940-luvulle. Minerva 2010.