Kirjat

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Museo
  • Aloitus PVM Aloitus PVM
Tämä siviilien kaltoinkohtelua käsittelevä pätkä tuli vastaan nyt, ja kyllä tässä oli mielestäni päivänselvästi kriittinen ote. Kappale alkaa toteamuksella, että joskus myös liittoutuneiden puolella oli vaikeaa erottaa sodassa oikeutettua vihaa silkasta barbarismista. Ja epäilemättä Atkinson viittaa jälkimmäiseen näillä Jenkkien "target practice" -touhuilla ja muulla perseilyillä.
Yksikään niistä jenkkimosureista ei joutunut sotaoikeuteen. Vastaavasta toiminnasta brittijoukoissa olisi tullut ankarat tuomiot sotaoikeudessa. Jos Atkinson käyttää termiä "oikeutettu viha", niin 100 % varmuudella hän ei suo sitä oikeutta sakuille.
 
Heikki Urmas: Voi maatamme. Ilmeisesti omakustanne v. 2012. Erittäin mielenkiintoinen kokoelma ajatelmia liikennelentäjä, kauppatieteen tohtori ja Helsingin kauppakorkeakoulun opettajalta. Erityisen tylysti hän lyttää "demarivetoisen velalla rakennetun hyvinvointivaltion". Hän ei vastusta hyvinvointivaltiota, mutta vastusti sen rakentamista taloudellisesti kestämätyömälle pohjalle. Mauno Koiviston Urmas haukkuu maan rakoon. Aika moni Urmaksen väite on saanut tukea Alpo Rusin uudemmista tutkimuksista.

Kirjan suurin heikkous on turha toisto. Ainakin 3 kohdassa hän mainitsee Milton Friedmanin sanoneen 1999, että euron luominen on toisen maailmansodan jälkeisen talouspolitiikan suurin virhe. Friedman oli toki 100 % oikeassa, mutta, tarvitseeko sitä 3 eri kohdassa toistaa liki sanasta sanaan.

Kirjan mukaan pääministeri John Major olisi varoittanut Pohjoismaita, että euroon liittyminen on pienille viennistä riippuvaisille maille suuri riski. Ja niinhän siinä kävi.
 
Yksikään niistä jenkkimosureista ei joutunut sotaoikeuteen. Vastaavasta toiminnasta brittijoukoissa olisi tullut ankarat tuomiot sotaoikeudessa. Jos Atkinson käyttää termiä "oikeutettu viha", niin 100 % varmuudella hän ei suo sitä oikeutta sakuille.

Ilmeisesti kukaan näistä "tanssittajista" ei joutunut. Mutta samalla sivulla mainitaan että 140 "murhiin ja raiskauksiin" syyllistynyttä jenkkiä tuomittiin kuolemaan WW2:ssa, eli on siellä myös lievempiä tuomioita, kuten pakkotyötä, sotaoikeudessa jaettu.

Le Tarfissa tapahtunutta "vapauttajien" joukkoraiskausta Atkinson kuvaa adjektiivilla "appalling". Mielestäni moraalisesti kantaaottava termi.

Ei ole tarvetta sinänsä vängätä asiasta, mutta vaikuttaa että muistisi pätkii tässä kohdassa, mikä on sinänsä inhimillistä kun kyse on yhdestä sivusta ties milloin luetussa kirjassa. Itse vaan en mitenkään saa omassa päässäni tästä mainitun kohdan kuvauksesta kritiikitöntä.
 
Ilmeisesti kukaan näistä "tanssittajista" ei joutunut. Mutta samalla sivulla mainitaan että 140 "murhiin ja raiskauksiin" syyllistynyttä jenkkiä tuomittiin kuolemaan WW2:ssa, eli on siellä myös lievempiä tuomioita, kuten pakkotyötä, sotaoikeudessa jaettu.

Le Tarfissa tapahtunutta "vapauttajien" joukkoraiskausta Atkinson kuvaa adjektiivilla "appalling". Mielestäni moraalisesti kantaaottava termi.

Ei ole tarvetta sinänsä vängätä asiasta, mutta vaikuttaa että muistisi pätkii tässä kohdassa, mikä on sinänsä inhimillistä kun kyse on yhdestä sivusta ties milloin luetussa kirjassa. Itse vaan en mitenkään saa omassa päässäni tästä mainitun kohdan kuvauksesta kritiikitöntä.
Epäilen että nämä kuolemantuomiot yms. johtuivat tapahtumapaikoista, USA, Britannia, Australia ja Uusi-Seelanti. Muuten rikoksilla ei ollut niin suurta väliä...
 
Ilmeisesti kukaan näistä "tanssittajista" ei joutunut. Mutta samalla sivulla mainitaan että 140 "murhiin ja raiskauksiin" syyllistynyttä jenkkiä tuomittiin kuolemaan WW2:ssa, eli on siellä myös lievempiä tuomioita, kuten pakkotyötä, sotaoikeudessa jaettu.

Le Tarfissa tapahtunutta "vapauttajien" joukkoraiskausta Atkinson kuvaa adjektiivilla "appalling". Mielestäni moraalisesti kantaaottava termi.

Ei ole tarvetta sinänsä vängätä asiasta, mutta vaikuttaa että muistisi pätkii tässä kohdassa, mikä on sinänsä inhimillistä kun kyse on yhdestä sivusta ties milloin luetussa kirjassa. Itse vaan en mitenkään saa omassa päässäni tästä mainitun kohdan kuvauksesta kritiikitöntä.
Luin tosiaan sen kauan sitten. Mutta näkemykseeni jenkkien löperöstä kurista vaikuttaa muukin aineisto. Esimerkiksi Mark Bandon kirjassa Avenging Eagles (101st Airborne) kerrotaan tapauksesta, jossa kyseisen yksikön mosuri tappoi englantilaisen taksikuskin jätettyään ensin maksamatta, taksimatkan. Britit tietysti pidättivät miehen. Mutta: tämän esimiehet vaativat hepun vapauttamista syytteistä, koska "hän on tullut vapauttamaan teitä". Jos saksalainen sotilas olisi tehnyt vastaavan tempun Suomessa ja uhrina suomalainen siviili, sakujen sotaoikeus olisi itse tuominnut äijän teloitettavaksi.

Englantilaisiin verrattuna jenkit olivat todella kuritonta joukkoa.
 
Luin tosiaan sen kauan sitten. Mutta näkemykseeni jenkkien löperöstä kurista vaikuttaa muukin aineisto. Esimerkiksi Mark Bandon kirjassa Avenging Eagles (101st Airborne) kerrotaan tapauksesta, jossa kyseisen yksikön mosuri tappoi englantilaisen taksikuskin jätettyään ensin maksamatta, taksimatkan. Britit tietysti pidättivät miehen. Mutta: tämän esimiehet vaativat hepun vapauttamista syytteistä, koska "hän on tullut vapauttamaan teitä". Jos saksalainen sotilas olisi tehnyt vastaavan tempun Suomessa ja uhrina suomalainen siviili, sakujen sotaoikeus olisi itse tuominnut äijän teloitettavaksi.

Englantilaisiin verrattuna jenkit olivat todella kuritonta joukkoa.

Tässähän ei alunperin ollut kyse siitä miten jenkit ovat käyttäytyneet siviileitä kohtaan, vaan millaisessa valossa Atkinson toi esille näitä tapauksia. Missään nimessä jenkit eivät olleet puhtoisia, en nyt muista kuka siitä kertoi ja missä kirjassa (tulee kulutettu paljon näitä aineistoja nykyään), mutta käsittääkseni esim. sodan loppuvaiheilla länsirintamallakin raiskaukset ja etenkään ryöstely eivät olleet mitenkään harvinaisia ilmiöitä jenkkien toimesta. Ja varmasti vain pieni osa tapauksista meni sotaoikeuteen.
 
Tässähän ei alunperin ollut kyse siitä miten jenkit ovat käyttäytyneet siviileitä kohtaan, vaan millaisessa valossa Atkinson toi esille näitä tapauksia. Missään nimessä jenkit eivät olleet puhtoisia, en nyt muista kuka siitä kertoi ja missä kirjassa (tulee kulutettu paljon näitä aineistoja nykyään), mutta käsittääkseni esim. sodan loppuvaiheilla länsirintamallakin raiskaukset ja etenkään ryöstely eivät olleet mitenkään harvinaisia ilmiöitä jenkkien toimesta. Ja varmasti vain pieni osa tapauksista meni sotaoikeuteen.
Olet oikeassa, kun kuitenkin pääsyy siihen, miksi en tykkää kyseisestä kirjasta on sen tyyli, eli maalaileva, romaanimainen kerronta. Samasta syystä näin vanhemmalla iällä Paul Carell ei oikein nappaa.
 
En nyt tähän hätään saa näkyviin tuota tarkkaa sivunumeroa Calibre-softalla jolla luen e-kirjaa, mutta siis An Army At Dawn -kirja ja luku 11. "Over the top" ja sen alaotsikko "Night Closes Down" sisältää mainitun kohdan.
Aivan, sieltähän se löytyi. Oli näköjään niinkin tuore tilaus kuin 2021. USD 4,50 oli Kinde-kirja maksanut.

Meitä on moneksi, itse pidin trilogiasta kovasti, etenkin ensimmäisestä osasta. Aamunkoiton armeija, haparoivia olivat ensiaskeleet, todellakin.

Patton, Eddy, Bradley, saksalaiset pyyhkivät näillä pöytää, missä auttoi englantilaisten halveksinta amatööriarmeijaa kohtaan mukaan lukien kenraali Alexanderin onneton johtaminen. Montgomeryn suhteen amerikkalaiset kirjailijat usein jakautuvat kahteen kastiin: niihin jotka eivät pitäneet hänestä, ja niihin jotka eivät pitäneet hänestä. Niin tässäkin.

Kirjailija Ernie Pylen muistiinpanot tuovat toisaalta hyvin esiin rivimiehen näkemyksiä. Pyle oli kyllä huikea sotakirjeenvaihtaja ja kirjailija, kuvasi aikaansa aivan kerrassaan erinomaisesti rivimiehen näkökulmasta.

Luinpa koko 11. luvun, on tavallaan ekaa kirjaa parhaillaan. Jenkit ottavat aivan käsittämättömiä tappioita, ja niistä tuo loppuluvun yhteenveto, miten "amerikkalainen sotilas oppi vihaamaan". Ja miten kuri oli mitä oli paikallisia vastaan, joita pidetiin epäluotettavina ja vakoojina.

Toka kirja kattaa Italian kampanjan, kylmää kyytiä siinäkin. Sinällään siis kaksi ekaa osaa kattavat harvemmin kirjoitettua sotahistoriaa.

Kolmannesta osasta, kattaen sodan loppuvaiheet en suoraan sanoen muista paljoa. 1944 ja eteenpäin on niin perinpohjausesti dokumentoitua. Vuodet 1942 ja 1943 sitä vastoin eivät.
 
Viimeksi muokattu:
Olet oikeassa, kun kuitenkin pääsyy siihen, miksi en tykkää kyseisestä kirjasta on sen tyyli, eli maalaileva, romaanimainen kerronta. Samasta syystä näin vanhemmalla iällä Paul Carell ei oikein nappaa.

Täysin ymmärrettävää, teksti on todellakin etenkin välillä niin proosallista, että rahtunen vielä lisää niin menisi överiksi. Itseäni Atkinsonissa toistaiseksi ehkä juuri miellyttää se, että kirjoittaa hyvin taustoitettua asiatekstiä vahvan kaunokirjallisesti, tervetulleena kontrastina kuivempiin historioitsijoihin, joita kulutan itse enimmäksen.
 
Kolmannesta osasta, kattaen sodan loppuvaiheet en suoraan sanoen muista paljoa. 1944 ja eteenpäin on niin perinpohjausesti dokumentoitua. Vuodet 1942 ja 1943 sitä vastoin eivät.
The Guns At Last Light, Atkinsonin trilogian kolmas osa aloitettu uudestaan. Palautuu kyllä mielen, hänellä on oma tapansa kirjoittaa. Itse pidän siitä. Mutta poikkeaa toki siitä perinteikkäämmästä historiankirjoituksesta, päähenkilöiden pääkopan sisälläkin ollaan varsin usein.

Kesäkuu 1944. Bradley, Patton, Ike itse monta kokemusta viisaampina. On tämä nimenomaan trilogiana kyllä mainio lukukokemus. Pitkiä olivat vuodet, paljon ehti tapahtua.
 
Lueskelin Aleksander Bekin klassikot Volokolamskin valtatie ja Kenraali Panfilovin reservi. Mielenkiintoista luettavaa, etenkin kun ensimmäinen on kirjoitettu jo heti sodan aikana. Minään auringontarkkana totuutena näitä ei tietenkään kannata ottaa.
 
Lueskelin Aleksander Bekin klassikot Volokolamskin valtatie ja Kenraali Panfilovin reservi. Mielenkiintoista luettavaa, etenkin kun ensimmäinen on kirjoitettu jo heti sodan aikana. Minään auringontarkkana totuutena näitä ei tietenkään kannata ottaa.
Volokolamskin valtatie on kiinnostava erityisesti johtamistaidollisesti. Se tarjoaa elävän kuvan taisteluista Moskovan edustalla, ja Ivan Panfilov on poikennut voimakkaasti perinteisestä "neuvostojohtamisesta".

Panfilovin taktiikat perustuivat joustavuuteen, piiloutumiseen ja puolustuksen organisointiin pienissä, ketterissä yksiköissä, tavallaan piirteisiin, jotka muistuttavat talvisodan suomalaisjoukkojen menetelmiä. Kirjassa muistaakseni korostetaan, kuinka Panfilov ja hänen miehensä hyödynsivät talvisodan kokemuksia: he käyttivät maastoa hyväkseen, harjoittivat passiivisen perääntymisen sijaan aktiivista liikkuvaa sodankäyntiä, alkoivat järjestää ylläköitä, hidastaa ja kuluttaa. Tämä auttoi hidastamaan ja osittain pysäyttämään Saksan etenemisen Moskovan lähellä.

Huomasin, että Beck joutui lisäämään epärealistisia kohtauksia saadakseen kirjan Neuvostoliiton sensuurin läpi. Kirjassa joskus joku nousee poterosta hyökkäykseen ja huutaa Stalinin nimeä. Tuollaiset kohdat näyttävät päälleliimatuilta ja rikkovat realismin, ikään kuin hän haluaisi oikein näyttää veteraanilukijoille, että "tiedättehän että on pakko, mutta voitte unohtaa tämän kohdan".

Mielestäni Volokolamskin valtatie on monella tavalla realistinen ja vahvasti sodan raadollisuutta kuvaava teos, mutta Neuvostoliitossa sotakirjat sisälsivät usein myös propagandistisia elementtejä, jotka rikkoivat realismia.

Ne ovat klassisia neuvostopropagandan tunnusmerkkejä: rohkeuden ja uhrautumisen korostamista isänmaan ja johtajan puolesta, jotta lukijalle välittyisi tunne yksimielisyydestä ja moraalisesta ylemmyydestä.

On hyvin todennäköistä, että Beck, joka halusi pysyä uskottavana kertojana ja kunnioittaa todellisia kokemuksia, joutui silti lisäämään tällaisia kohtia saadakseen teoksen läpi sensuurista. Muuten tuota määrättyä tyylin epäyhtenäisyyttä on vaikea käsittää.

Se on silti yksi minun top 10 listallani sotakirjojen joukossa.
 
Remekseltä on tullut taas uutta.

1000048910.webp
 
Back
Top