Lueskelin Aleksander Bekin klassikot Volokolamskin valtatie ja Kenraali Panfilovin reservi. Mielenkiintoista luettavaa, etenkin kun ensimmäinen on kirjoitettu jo heti sodan aikana. Minään auringontarkkana totuutena näitä ei tietenkään kannata ottaa.
Volokolamskin valtatie on kiinnostava erityisesti johtamistaidollisesti. Se tarjoaa elävän kuvan taisteluista Moskovan edustalla, ja Ivan Panfilov on poikennut voimakkaasti perinteisestä "neuvostojohtamisesta".
Panfilovin taktiikat perustuivat joustavuuteen, piiloutumiseen ja puolustuksen organisointiin pienissä, ketterissä yksiköissä, tavallaan piirteisiin, jotka muistuttavat talvisodan suomalaisjoukkojen menetelmiä. Kirjassa muistaakseni korostetaan, kuinka Panfilov ja hänen miehensä hyödynsivät talvisodan kokemuksia: he käyttivät maastoa hyväkseen, harjoittivat passiivisen perääntymisen sijaan aktiivista liikkuvaa sodankäyntiä, alkoivat järjestää ylläköitä, hidastaa ja kuluttaa. Tämä auttoi hidastamaan ja osittain pysäyttämään Saksan etenemisen Moskovan lähellä.
Huomasin, että Beck joutui lisäämään epärealistisia kohtauksia saadakseen kirjan Neuvostoliiton sensuurin läpi. Kirjassa joskus joku nousee poterosta hyökkäykseen ja huutaa Stalinin nimeä. Tuollaiset kohdat näyttävät päälleliimatuilta ja rikkovat realismin, ikään kuin hän haluaisi oikein näyttää veteraanilukijoille, että "tiedättehän että on pakko, mutta voitte unohtaa tämän kohdan".
Mielestäni Volokolamskin valtatie on monella tavalla realistinen ja vahvasti sodan raadollisuutta kuvaava teos, mutta Neuvostoliitossa sotakirjat sisälsivät usein myös propagandistisia elementtejä, jotka rikkoivat realismia.
Ne ovat klassisia neuvostopropagandan tunnusmerkkejä: rohkeuden ja uhrautumisen korostamista isänmaan ja johtajan puolesta, jotta lukijalle välittyisi tunne yksimielisyydestä ja moraalisesta ylemmyydestä.
On hyvin todennäköistä, että Beck, joka halusi pysyä uskottavana kertojana ja kunnioittaa todellisia kokemuksia, joutui silti lisäämään tällaisia kohtia saadakseen teoksen läpi sensuurista. Muuten tuota määrättyä tyylin epäyhtenäisyyttä on vaikea käsittää.
Se on silti yksi minun top 10 listallani sotakirjojen joukossa.