09.11.2020
Sotakoirat tukena etulinjoilla – viestinviejistä partiokoiriksi ja desanttien etsijöiksi
Sotakoira Taru odottaa toimintakäskyä elokuussa 1941.
Teksti Seppo Simola, kuvat SA-Kuva
Jatkosota muutti ensimmäisen maailmansodan mallin mukaisen koirien käyttöajatuksen. Ennen sotia oli panostettu viesti- ja lääkintäkoiriin. Jatkosodan aikana tärkeimmiksi kohosivat partio- ja vartiokoirat.
Viestikoirat kuljettivat viestin kaulapantaan tai valjaisiin kiinnitetyssä kapselissa. Koira tunsi kaksi ohjaajaa, joiden välillä se liikkui. Maksimietäisyys oli yleensä 2–3 kilometriä. Hyvä koira suoriutui viidenkin kilometrin matkasta. Viestivälineiden kehittyessä koirien merkitys väheni. Viestikoiraryhmän kokoonpano oli neljä miestä ja neljä koiraa.
Lääkintäkoirat opetettiin löytämään haavoittuneet maastosta ja hakemaan apua paikalle. Jatkosotaan mennessä lääkintäkoirista luovuttiin, koska talvisodassa niiden merkitys jäi vähäiseksi.
Puolustusvoimien koirakoulutus aloitettiin Kenttälennätinpataljoonassa Riihimäellä vuonna 1924. Koulutus siirtyi seuraavana vuonna Hämeenlinnan Linnankasarmille ja edelleen Rinkelinmäelle, missä yhä toimii Poliisikoiralaitos.
Lähes kaikki sotakoirat olivat saksanpaimenkoiria. Muita rotuja kuten airedalenterrieriä ja suursnautseria käytettiin vähäisessä määrin. Suuret lyhytkarvaiset koirat kuten rottweiler soveltuivat huonosti kylmiin olosuhteisiin ja kesäiseen sääski-invaasioon.
Koiran ominaisuudet toki vaikuttivat soveltuvuuteen sotakoiraksi, mutta taitavan ja motivoituneen koiranohjaajan rooli oli ratkaiseva. Sotakoirakoulun johtajan, majuri
Gösta Degerstedtin havainto oli, että hyvä kouluttaja saa varsin huonostakin yksilöstä hyvän sotakoiran, mutta niin hyvää koiraa ei olekaan, ettei kelvoton ohjaaja sitä pilaisi.
Koira saa tehtävän Sotakoirakoulussa.
ylivoimaisesti suurin osa sotakoirista palveli joko partio- tai vartiokoirina. Partiokoirat olivat osaavissa käsissä suureksi avuksi. Kaukopartiot olivat koirille fyysisesti liian rankkoja, ja ongelmia aiheutti myös koiranmuonan kuljetus. Niinpä partiokoiria käytettiin eniten lyhemmillä keikoilla kuten kenttävartioiden yhteyspartioiden apuna.
Partiokoirien tuli pysyä hiljaa, joten niitä opetettiin ilmaisemaan itseään eleillä. Samoin koiran käskytys hoidettiin pitkälti ilmeiden ja eleiden avulla. Etsintäkoiria ja partiokoiria käytettiin osin samoihin tehtäviin kuten desanttien ja karanneiden vankien jäljittämiseen sekä käpykaartilaisten piilopaikkojen paljastamiseen. Suurin partiokoiravahvuus saavutettiin syyskuussa 1943, jolloin palveluksessa oli 282 yksilöä.
Vartiokoirilta vaadittiin päinvastaisia ominaisuuksia kuin partiokoirilta. Haukkuminen oli suorastaan toivottavaa. Vartiokoirat koulutettiin myös aggressiivisiksi, ja niillä oli voimakas suojeluvietti. Vartiokoiria työllistivät eniten vankileirit ja varikot.
Vartiokoirien muuntokoulutus partiokäyttöön yleensä epäonnistui. Sen sijaan, että ne olisivat ilmaisseet vihollisen läsnäolon elein kuten matalaksi painautumalla, ne saattoivat rynnätä suin päin kimppuun. Järjestäpä siinä sitten hiljainen väijytys vihollispartiolle. Vartiokoiravahvuus oli suurimmillaan heinäkuussa 1944, jolloin rivissä oli 275 yksilöä.
Vetokoiria ei Suomessa juuri käytetty. Poikkeuksen muodostivat talvisodan ruotsalaiset vapaaehtoisjoukot. Miinakoirista oli suurta apua Lapin miinanraivauksessa jatkosodan päätyttyä. Koirien avulla löytyi aiemmin huomaamatta jääneitä miinakenttiä ja jo raivatulta alueelta sinne jääneitä miinoja. Miinakoirat koulutti majuri
Torsten Raita, joka tunnetaan Rajavartiolaitoksen koiratoiminnan kehittäjänä.
Uuden roolin koirat saivat välirauhan aikana 1940. Talvisodassa sokeutuneille sotilaille alettiin kouluttaa koiria avustajiksi. Muutamia valmiita opaskoiria saatiin Ruotista.
Partio ajaa desanttia takaa koiran avulla syyskuussa 1942.
melkein kaikesta, niin myös rintamakelpoisista koirista. Puolustusvoimien rauhan ajan koiravahvuus laskettiin kymmenissä, kun sodan ajan tarve oli satoja. Niinpä koiria piti saada siviilistä. Koiria tarjottiin isänmaan palvelukseen vapaaehtoisestikin mutta liian vähän. Niinpä keväällä 1943 alettiin soveltuvien 1–5-vuotiaiden koirien pakko-otot. Tämä tietysti johti äärimmillään koirien piilottamiseen. Ottojen kautta riviin saatiin kolmisen sataa koiraa, joista soveltuviksi osoittautui noin puolet. Myös suojeluskuntien koiratoiminnan kautta saatiin täydennystä.
Joskus kävi niinkin, että korsun lemmikkihaukulle lyötiin tassuun littera sotakoirakoulutukseen Hämeenlinnaan. Jonkin verran sotakoiria saatiin lahjoituksena Ruotsista ja Tanskasta. Muutama kymmenen sotakoiraa saatiin täydennyksenä vastapuolelta, mutta sotasaaliskoirat päätyivät usein korsujen maskoteiksi asemasodan tylsyyttä piristämään.
Talvisodassa palveluksessa oli noin sata koiraa, joista kolmannes kaatui. Jatkosodan aikana Sotakoirakoulu sai yhteensä toista tuhatta koiraa. Kriteerit olivat tarkat ja koirien vaihtuvuus suurta. Myös koiratappiot olivat merkittäviä. Suurin koiravahvuus kenttäarmeijassa saavutettiin joulukuussa 1943, jolloin muonavahvuudessa oli 536 tarkkavainuista maanpuolustajaa.
Lukuisat väärinkäsitykset – tahalliset ja tahattomat – haittasivat koirien koulutusta ja käyttöä. Aluksi partiomiehet olivat kauhuissaan kuullessaan koiran lähtevän mukaan reissuun. Maatalojen pihakoiriin tottuneet miehet pitivät hengenvaarallisena, että räksyttävä piski lähtee partioon. He eivät tienneet, että partiokoirat olivat erikoiskoulutettuja tehtäväänsä. Ensimmäisen koirakeikan jälkeen epäluuloisimmatkaan eivät olisi enää millään luopuneet nelijalkaisesta partiokaveristaan.
Jos oli pulaa koirista, niin oli ohjaajistakin. Sotakoirakoulun johdon epätoivoon pystyy hyvin eläytymään, kun eräitäkin ohjaajiksi lähetettyjä ilmoittautui palvelukseen. Välillä tuntui, että kaikki toivottomimmat rykmentin murheenkryynit lähetettiin Sotakoirakoulun riesaksi. Ehkä heihinkin arveltiin iskostettavan tottelevaisuutta viimeistään siellä. Ja miten soveltui astmaatikko koiranohjaajaksi tai jalkavammainen juoksemaan maastossa koiran perässä? Ilmeisen mainiosti ainakin lähettäneen yksikön mielestä.
Lääkintäkoira paikantaa haavoittuneen Sotakoirakoulun harjoituksessa.
käyttöajatuksesta kertoo, että ne kuuluivat Puolustusvoimain viestikomentajan alaisuuteen. Vasta jatkosodan lopulla kokonaisvastuu koirista siirrettiin Päämajan eläinlääkintäosastolle eli käytännössä yksiköiden eläinlääkintäupseereille, jotka olivat toki hoitaneet koiria muutenkin. Haavoittuneille koirille oli jopa toipilaskoti.
Divisioonien esikunnissa ja tarvittaessa alemmissakin johtoportaissa palveli sotakoiraupseeri, joka oli velvollinen tarkastamaan kuukausittain vastuualueensa koirien olot ja raportoimaan havainnoistaan. Koiriin perehtyneistä upseereista oli pulaa, joten ongelmaksi muodostui asiantuntemattomuus ja sen myötä vaihtuvuus.
Luutnantti Pentti Luotola koulutti viisi omistamaansa koiraa sotakoiriksi.
myös sotakoiria. Perusmuona sisälsi kenttähevossairaaloiden toimittaman hevosenlihan lisäksi yleensä jauhoja, perunaa ja luita. Partiomuonana oli teuraseläinten verellä kyllästettyä leipää.
Talvisin koiratkin saattoivat käyttää lumipukua. Kaasunaamareitakin niille kehiteltiin. Yritys kuulostaa varsin utopistiselta, koska naamari sulkisi koiran oleelliset aistit eli hajun ja kuulon. Ehkä naamareita oli tarkoitus käyttää koiran pelastamiseksi taisteluaineiden vaikutuspiiristä.
Yli kolmelle sadalle vapaaehtoiskoiralle annettiin sodan jälkeen kunniakirja rintamapalvelukseen osallistumisesta. Puolustusvoimain viestikomentaja kiitti siinä ylipäällikön nimissä koiran omistajaa uhrimielestä ja antoi tunnustusta koiran työstä puolustuksemme hyväksi. Kiitos tuli totisesti ansioista, sillä muun kunnostautumisen ohella koirat pelastivat lukemattomien sotilaiden hengen.
Lähteitä:
Uma Aaltonen – Kaija Unhola: Suomen koirat sodassa ja rauhassa (1999)
Sven Eric Delér: Sotakoirat ovat säästäneet tuhansien sotilaiden hengen (Koiramme 7/1997)
Riikka Harjula: Sotakoirista oli monipuolista hyötyä etenkin jatkosodassa (Koiramme 12/2007)
Heli-Maija Heikkinen: Koirapula vaivasi Suomea jatkosodassa (Koiramme 7/1997)
Heli-Maija Heikkinen: Tosikertomuksia suomalaisista sotakoirista (Koiramme 7/1997)
Heli-Maija Heikkinen: Talvi- ja jatkosota 1939–1945 (Koiramme 12/2011)
Lennokeilla ja dronella on omat etunsa rajavalvontaan mutta jäljen ilmaisut ja jäljityskin voi tuottaa vaikeuksia ilman osaavaa koirapartiota.
