Ulkomaat | HS-analyysi
Globalisaation aika on ohi, kun Yhdysvaltain mahti murenee – ja silloin on tapana rytistä
Brittitaloustieteilijä Stephen D. Kingin kauhutarinassa kansat halajavat takaisin kansallisvaltioiden kotoisaan huomaan. Yhtenä syynä on Amerikka-vetoisen maailmanjärjestyksen päättyminen.
Yhdysvaltain presidentti Donald Trump heilutti kättään lähtiessään lennolle Washingtonista elokuussa. (KUVA: KEVIN LAMARQUE)
Heikki Aittokoski HS
Julkaistu: 17.8. 2:00 , Päivitetty: 17.8. 6:47
Muutamaan lukuun tiivistyy joskus järisyttäviä muutoksia. Maailma on totisesti mullistusten kourissa.
Ajattele vaikka seuraavaa:
Vuonna 1980 niin kutsutut kehittyneet taloudet (kuten Yhdysvallat ja Länsi-Euroopan maat) tuottivat 64 prosenttia maailmantalouden kakusta. Muille (kuten Neuvostoliitolle sekä Kiinalle, Intialle ja muille kehitysmaille) jäi 36 prosentin osuus.
Vuonna 2007, finanssikriisin alla, puntit näiden maaryhmien välillä olivat tasoittuneet. Neuvostoliiton tilalla oli lukuisia seuraajavaltioita.
Vuonna 2015 niin kutsuttujen kehittyneiden talouksien osuus maailmantaloudesta oli 42 prosenttia, ja muiden osuus oli kohonnut 58 prosenttiin.
Karkeistus on brittiekonomisti
Stephen D. Kingin käsialaa. Globaalin pankkijätti HSBC:n leivissä työskentelevä King tarkastelee kirjassaan
Grave New World sitä, kuinka maailman voimasuhteet muuttuvat – ja kuinka globalisaation aika on ohi.
Poliittinen vaikutusvalta lepää viime kädessä talouden varassa, King toteaa, ja Amerikka-vetoinen maailmanvaihe on päättymässä.
King vertaa tilannetta britti-imperiumin murentumiseen. Vuonna 1880 Britannia oli maailman suurin talous. Sen kansalaiset olivat keskimäärin maailman rikkaimpia ja sen laivastomahti oli vailla vertaa.
Britannialla oli myös pehmeää voimaa. Britit onnistuivat jopa levittämään siirtomaihinsa intohimon krikettiin, käsittämättömään lajiin.
”Kaikki tämä ei kuitenkaan riittänyt varmistamaan Britannian imperiumin säilymistä”, King kirjoittaa. ”Kun se luhistui, maailma vajosi pitkittyneeseen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kouristustilaan.”
King varoittaa: ”Nyt meillä saattaa olla edessämme jotakin samankaltaista.”
Imperiumit tulevat ja menevät, King huomauttaa. Muutokset voivat olla nopeita. Britannian kukoistuksen aikaan, mainitulla 1880-luvulla, Yhdysvaltain armeija oli miesvahvuudeltaan pienempi kuin Bulgarian.
Ja silloin tapaa ryskyä, kun vanhat imperiumit menevät ja uudet tulevat.
King synkistelee heti kirjan nimestä alkaen.
Grave New World (Huolestuttava uusi maailma) on kömpelö sanaleikki
Aldous Huxleyn klassikosta
Brave New World (Uljas uusi maailma).
Huxleyn maailma oli kaikkea muuta kuin uljas, ja melkoista myrskyä ennustaa myös King.
1900-luvun loppupuoliskon voittoisa maailmanjärjestys nojasi Yhdysvaltain mahtiin, mutta myös periaatteisiin: liberaaliin demokratiaan, kansainväliseen oikeuteen ja maailmankaupan pelisääntöihin.
Periaatteet ovat tietysti usein saaneet väistyä. Kuten realistisen koulukunnan 1900-luvun nokkamies, yhdysvaltalainen
Hans Morgenthau totesi: ”Realismi edellyttää, ettei universaaleja moraaliprinsiippejä voi soveltaa valtioiden toimintaan.”
Maailmaan on silti luotu hallinnan järjestelmiä, jotka ovat rajoittaneet vahvimman oikeutta tai jotka suurvaltojen on ainakin täytynyt huomioida.
Taloudessa mekanismit ovat toimineet ehkä parhaiten. Esimerkiksi kauppajärjestö WTO:ssa on käynnistetty Yhdysvaltoja vastaan 126 riitatapausta, enemmän kuin mitään muuta maata vastaan.
Pelkkään voimaan nojaavassa maailmassa tällaiset riidanratkaisut voisi unohtaa, ja pienten osaksi jäisi itkeminen. King käyttää esimerkkinä vuoden 2007 kauppariitaa, jossa Ecuador voitti Yhdysvallat. Riidan aiheena oli katkarapujen vienti.
Katkarapukiista ei kuulu historian merkkipaaluihin, mutta Kingin viesti on selvä. Vaikka kansainvälinen järjestelmä on pahasti vaillinainen, olemassa oleva poliittinen ja talousjärjestys on parempi vaihtoehto kuin järjestyksen puuttuminen tyystin.
Sukupolvi sitten, 1990-luvun alussa, niin kutsutussa länsimaailmassa pidettiin kysymystä maailmanjärjestyksestä ratkaistuna.
Läntinen, liberaali demokratia oli voittanut kylmän sodan. Markkinatalous oli osoittanut ylivertaisuutensa, maailmankauppa jauhaisi vaurautta kaikille ja kahleistaan vapautetut pääomat virtaisivat rationaalisesti etsimään parasta tuottoa.
Mitä kiivaammin teknologia kehittyi, sitä pienemmäksi maailma tuntui muuttuvan. Viestinnän vallankumous helpotti monimutkaisten teollisten tuotantoprosessien hajauttamisen pitkin planeettaa. Tämän seurauksena Kiinaan nousi tehtaita ja suomalaisten lähikauppojen hyllyille ilmestyi halpaa kulutuselektroniikkaa.
Sana globalisaatio yleistyi kuvaamaan länsivetoista maailman kutistumista. Globalisaatio oli kuin luonnonvoima, siis pysäyttämätön.
Vaan ei se ole, väittää Stephen D. King. Hänen mukaansa globalisaatio on voimakkaassa vastatuulessa.
”Mitään mielekästä ’kansainvälistä yhteisöä’ ei ole olemassa”, King kirjoittaa.
”Sen sijaan me olemme todistamassa historian, maantieteen ja uskonnollisten vakaumusten paluuta vaikuttamaan eri puolilla maailmaa vallitseviin arvoihin.”
”Länsijohtoisen globalisaation tulevaisuus näyttää yhtäkkiä erittäin hauraalta, mikä uhkaa viedä pohjan niin talouden kehitykseltä kuin vauraudelta.”
Globalisaation ahdinkoon on monta syytä.
Yhdysvaltojen suhteellisen painoarvon pieneneminen ja presidentti
Donald Trumpin nationalistinen kurssi nakertavat sen itsensä luomaa maailmanjärjestystä. Meksikolaiset kuvataan rikollisina, kiinalaiset amerikkalaisen työläisen vihollisina ja vapaakauppasopimukset huonoina diileinä.
Kilpailevia valtakeskittymiä on syntynyt. Kiinan ja Venäjän kaltaiset mahdit tarjoavat tai yrittävät tarjota houkuttelevia vaihtoehtoja sille, miten maailma pitäisi järjestää.
Länsijohtoinen globalisaatio kohtaa kotikentillään rajua vastarintaa. Euroopassa tämä on suorastaan politiikan pohjavire.
Vastarintaa lujittaa se, että globalisaatiolla on oikeasti häviäjänsä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vähän koulutettujen työntekijöiden reaalipalkat ovat junnanneet sukupolven verran paikoillaan, ja vielä huonommin on käynyt niille, joiden työpaikat ovat kadonneet alta.
Tuloerojen kasvu ärsyttää miljoonia niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa, ja globalisaatio koetaan eliitin juhlaksi.
”Pienimmän riesan tie on syyttää ”toista”: ulkomaalaista, maahanmuuttajaa, eliittejä ja väitettyjä salaliittoja”, King kirjoittaa.
”Muurien rakentaminen (niin fyysisten kuin vertauskuvallisten) sallii paluun omaan ”heimoon”. Kansallisvaltiot tuntuvat yhtäkkiä mukavan turvallisilta. Niistä tulee turvapaikka globalisaation epävarmuuksilta.”
Tarjolla on voimakasta polttoainetta populismille. Sen ei kannata luulla kadonneen, vaikka Marine Le Pen ei voittanutkaan Ranskan presidentinvaaleja.
Globalisaatio on helppo syntipukki. Samalla tavalla syytetään toistuvasti ”Brysseliä” ja ”päättäjiä”.
Globalisaatiokeskustelussa on yksi varsin vastenmielinen piirre. Siinä tavataan sivuuttaa planeetan huono-osaisimmat kokonaan.
Stephen D. King huomauttaa, että äärimmäisessä köyhyydessä elävien osuus maailman väestöstä puolittui vuosina 1990–2010. Kyse on miljardista ihmisestä, joiden elämä parani, ja nuo vuodet sattuivat olemaan globalisaation kulta-aikaa.
Stephen D. King: Grave New World. The End of Globalization, the Return of History. Yale University Press, 2017. 290 s.
http://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005328592.html
jätän itsellesi sen tehtävän katsella, mitä Kiina tekee jo nyt omalla lähialueellaan ja mitä se puuhaa mm. Afganistanissa ja Afrikassa. Kiinakin on imperialistinen, se on sitä vähän eri tavoin kuin muutamat muut. Lupaan sinulle, että Kiinasta kirjoitetaan ja paahdetaan vielä tavoilla, jotka nyt tuntuvat vääräoppisilta.
