Oikeassa olet tuossa. Asemista lähtö on nopeaa kun useimmat kilkkeet on ajoneuvossa mukana. Samalla tavalla toimii vanha PsH 74. Mutta uusi asema on mitattava paikantamisajoneuvolla, suunnat siirrettävä aseille ja kiinnitettävä ennenkuin päästään ampumaan taas. Hyökkäystä tuettaessa syntyy siis viivettä, ennenkuin päästään ampumaan uudelleen. Tai sitten on otettava vastatulen riski, jos jatketaan samoissa asemissa. Toisessa keskusteluketjussa viime päivinä painotetiin suojan merkitystä.
Tuliasemamittaukset TALIN:lla eivät kestä kuin hetken ja yhdensuuntainen viuhka suuntakehämenetelmällä vie hyvin koulutetulta joukolta vain muutamia minuutteja vaikka perussuuntia olisi useampiakin.
Minulle on syntynyt käsitys, että ihan perinteisen heittimistön kykyä lähteä asemasta (joka siis on tärkeintä vastatykistötoiminnan vaikutuksen välttämiseksi) on vähätelty. Väitän, että mikäli harjoittelisimme rauhan aikana ensisijaisesti sitä, että tuliasemasta ammutaan ajallisesti enintään muutama minuutti ja sen jälkeen lähdettäisiin mahdollisimman nopeasti ns. hippa livoon tulisi moni hämmästymään.
On nimittäin niin, että kootussa ryhmityksessä em. kaltaista toimintaa harjoittavalla tulijoukkueella (3 X 120 KRH) ei olisi pois lavalta/vas. muuta kuin ase, ammuksen poistin (ns. kätilö), kiinnityspisteseiväs, ja tuliasemapuhelimet. Ampumatarvikkeet myös tietysti mutta niitähän ei enää kuormata takaisin. Parikaapelia maassa riittää, sitä ei tarvitse kelata takaisin tällaisessa tapauksessa. Kaiken sorttiset työkalut joutavat olemaan valmiiksi ajoneuvoissa, samoin suuntakehäkin sillä mikäli jotain ongelmia tulitoiminnan aikana tulee jää kyseinen heitin vain pois tulitoiminnasta ja se siitä.
Miksi näin ei sitten tehdä rauhan ajan ammunnoissa? Tarina olisi pitkä joten se pitää jättää kertomatta, suurena syynä on kuitenkin varomääräysten, tuettavan joukon taistelutekniikan ja ennenkaikkea luutuneisuuden.