Kuka oli HOLGER PITKÄNEN?
Otsikon kysymykseen tuskin löytyy täydellistä vastausta. Holger Pitkäsen (1921–1996) muistavat aikalaiset, jotka olivat tavalla tai toisella mukana ensiavun ja -hoidon kehitystyössä
1960 luvun lopulla ja 1970-luvun alussa. Nuoremmalle sukupolvelle Pitkänen lienee tuntematon suuruus. Hänen henkilöönsä liittyvistä asioista emme tiedä läheskään kaikkea.
Sen sijaan tiedämme, että ensihoidon saralla hän oli näkijä, edelläkävijä ja kokeilija sekä innostava organisaattori.
Holger Pitkänen syntyi Siilinjärvellä ja kuoli Helsingissä. Tuohon 75 vuoden väliaikaan
mahtui monipuolinen ja -särmäinen elämäntarina. Siihen kuuluvat sotakokemukset
rintamaupseerina, sen jälkeinen aika ulkomailla ja myöhemmin aktiivinen, jopa räiskyvä toimintajakso suomalaisen ensihoidon kenties ratkaisevimmassa kehitysvaiheessa.
Pitkäsen luova ongelmanratkaisukykyja organisaattorin taidot saattoivat hyvinkin olla peräisin rintamakokemuksista.
Osin ne tietenkin olivat synnynnäisiä.
Pitkänen oli luonteeltaan myös kauppamies, mikä osaltaan auttoi häntä mm. ”ensihoidon
markkinoinnissa” ja sitä kautta varojen ja välineiden keräämisessä alan pioneerityöhön. Hän oli aikoinaan Musiikki-Fazerin kiertävänä pianonmyyjänä. Sen jälkeen Pitkänen tutustui sairaankuljetusalaan toimiessaan helsinkiläisen radiopuhelimien maahantuojan KO-MA Oy:n myyntipäällikkönä. Myyntiartikkelina olivat tanska laiset Autophone-radiopuhelimet
(ULA- ja LA-puhelimia), joita hän kauppasi sairaankuljetusta harjoittaville yrityksille,
yhteisöille ja palokunnille. Tuossa työssä hän tu tustui parin vuoden aikana koko Suomen alueella lähes kaikkiin sairaankuljetusyrittäjiin.
Katastrofi keskus ja Tehopelastusryhmä
Jotta Pitkäsen julkisuuskuva 1960 –70-lukujen Suomesta asettuisi oikeaan valoon, on syytä lukea ja kuunnella hänen kanssaan yhteistyötä tehneiden kertomuksia. Vähemmän
tunnettu on hänen toimintansa Kuopiossa sairaankuljetusyrityksen hoitajana, jonka omistaja hän ei ollut. Tämä vaihe kesti syksystä 1969 syksyyn 1970.
Neljän vuosikymmenen takaisten tapahtumien ymmärtämiseksi on tiedettävä, mikä oli Tehopelastusryhmä ry. Sen perustivat 12.7.1971 vapaaehtoisina pelastuspalveluun
osallistuneet lääkärit, sairaanhoitajat ja maallikot luodakseen edellytykset hätätilapotilaiden
hoidon kehittämiselle Suomessa. Silloin alettiin ammattipiireissä puhua ensihoidosta.
Tehopelastusryhmän perustajajäseniä olivat Pitkäsen ohella lääkärit Kari Asp ja Markku Murtomaa, joista viimemainitulla tuli myöhemminkin olemaan Suomessa keskeinen osa ensihoidon ja katastrofi lääketieteen saralla. Monet lääkärit ja hoitajat näkivät 1970-luvun alussa sen epäsuhdan, joka vallitsi potilaan hoidossa sairaaloissa ja niiden ulkopuolella. Tehopelastusryhmä oli edelläkävijä. Sen perustajilla oli käsitys sairaalan ulkopuolisen hoidon suuntaviivoista muualla maailmassa.
Markku Murtomaa kertoo Suomen Sairaankuljetusliiton 40-vuotishistoriikissa (2004), että viime sodissa Lauri Törnin kuuluisan vastaiskujoukon varajohtajanakin toiminut Holger Pitkänen hakeutui sairaankuljettajan tehtäviin Helsingissä ja toimi myös Punaisen Ristin ensiapuryhmässä.
Hän seurasi alan kehitystä, eikä ollut tyytyväinen ensiaputoimenpiteisiin.
Murtomaa jatkaa, etteivät Pitkäsen radikaalit parannusesitykset saaneet vastakaikua ja hän joutui jättämään ensiapuryhmän. Jo ennen Tehopelastusryhmää oli keväällä 1970 ryhmittynyt joukko tapaturmakirurgeja ja anestesialääkäreitä ”katastrofi -keskukseksi”. Toiminta oli keskitetty liikenneturmien ehkäisytyöhön ja vammautuneiden ensihoitoon. Professori Pentti Siltanen mainitsee kirjassaan ”Sydänlääkäri” (Otava 2002), että ryhmään kuului nuori järjestelykykyinen anestesialääkäri Mats Kjellberg sekä eksentrinen pelastusentusiasti Holger
Pitkänen, maallikko mutta myrskyinen tarmonpesä. Markku Murtomaa kertoo, että ”katastrofi
keskus” järjesti päivystyksiä juhlapyhien ruuhkissa ja oli mm. juhannuksen aikana liikkeellä autoilla ja veneellä. Koulutusta järjestettiin tiheästi ja välinehankintoja edesauttoivat eräät tunnetut yritykset. Juhlapyhien liikennepäivystyksiin tuli aloite Liikkuvan poliisin päälliköltä Knud Aasilta, joka otti yhteyttä Hyksin II kirurgian klinikan lääkäreihin. ”Katastrofi keskuksen” aktiiveista muodostui Tehopelastusryhmä ry:n perusjäsenistö.
Tämä asiastaan innostunut joukko oli jo osallistunut liikennevalvontakampanjoihin yhteistyössä poliisin kanssa ja järjestänyt loukkaantuneille sellaisia hoitovalmiuksia, joita aikaisemmin ei ollut olemassa.
Liikenneonnettomuustilastot olivat siihen aikaan voimakkaassa nousussa ja joukko päivysti erikoisesti pääsiäisen, juhannuksen ja joulun aikojen ruuhkahuippuina. Organisaattorina toimi Holger Pitkänen ja operaatioissa olivat mukana sekä ambulanssit että helikopterit.
Tehopelastusryhmä ry:n toiminta oli suoraa jatkoa katastrofi keskuksen kenttätyölle, joka sisälsi myös kurssien sekä koulutus- ja harjoitustilaisuuksien järjestämistä.
Esimerkkinä mainittakoon Merimiesammattikoululla pidetyt harjoitukset, joissa potilas haettiin helikopterilla mereltä. Harjoituspotilas kiinnitettiin verkkoon tyhjiöpatjalla, joka oli 20-metrisen vaijerin varassa. Kaikki tuollainen oli siihen aikaan uutta ja herätti monenlaisia tunteita. Monet konservatiivit pitivät moisia kokeiluja pelkästään hulluina. Seuraan saivat liittyä kaikki asiasta kiinnostuneet ja innostuneet. Tehopelastusryhmän ansiosta Helsinkiin hankittiin sydän-ambulanssi ja siinäkin Pitkäsen osuus oli ratkaiseva.
Sydänambulanssin asianajaja
Sydänambulanssin perustaminen olisi tarina sinänsä. Siltanen mainitsee kirjassaan, että aluksi sen pääasiallinen kuljettaja oli Holger Pitkänen, joka erinomaisten joukkueenjohtaja-ominaisuuksiensa ohella oli varsin julkisuushakuinen henkilö, joka hoiti tiedotusta siinä määrin omatoimisesti, että hankkeen tarkoitusperät alkoivat hämärtyä. Tilanne johti lopulta siihen, että Pitkänen jouduttiin irtisanomaan. Markku Murtomaan mielestä Pitkänen ei hakenut julkisuutta itsensä, vaan ajamansa asian vuoksi.
- Hän kohteli hienosti potilaita ja oli mukana monissa muissakin hankkeissa,auttamassa muun muassa huumeambulanssin perustamista. Ei hän omista tekemisistään lippua nostanut. Pitkänen keräsi rahoja yhteiseen hyvään, eikä itselleen. Koska hän oli otteissaan räväkkä, häntä yritettiin morkata, mutta hän ei nöyristellyt kenenkään edessä.
- Varojen ja välineiden keräämisessä hänelle saattoi olla hyötyä suhteistaan, jotka
olivat peräisin sota-ajalta Törnin joukoista.
Entisiä upseereita palkattiin yritysten johtotehtäviin ja heistä tuli monesti vaikutusvaltaisia
ihmisiä. Näillä suhteilla selittyisi sekin, että jopa kahdessa viikossa voitiin saada pystyyn isoja pelastusharjoituksia. Vajaan vuoden kestänyt sydänambulanssikokeilu oli kuitenkin niitä asioita, joista Holger Pitkänen parhaiten muistetaan. Vaikka Sydäntautiliitto oli toiminnan virallinen
organisoija ja maksaja, varat ja välineet hankki pääasiassa Pitkänen. Ambulanssin toiminta alkoi 1.3.1971 ja hän oli suunnitelman alusta saakka yrittänyt saada siihen lääkäreitä mukaan. Heidän innostuksensa ja valmiutensa ei kuitenkaan ollut Murtomaata ja eräitä muita lukuun ottamatta Pitkäsen luokkaa. Organisaattorin persoonasta johtuen ambulanssin sisustuksen
piti näyttää erikoiselta ja kalliilta. Lahjoitetun varustuksen tuli olla hyvin näkyvillä.
Visionäärinen sairaankuljetusyrittäjä
Murtomaa mainitsee, että Pitkäsellä oli myöhemmin liikenneluvat kahdelle suurelle
ambulanssille, joihin mahtui siirtokuljetukseen potilassänkykin. – Nämä olivat
korkeita autoja ja kattomajakat eivät jonossa ajettaessa näkyneet edessä ajaviin
henkilöautoihin. Pitkänen asetti vilkut puskuriin holkkeihin, joista ne olivat irrotettavissa.
- ”Pajunkissa-operaation” aikana paikalla vieraillut liikenneministeriön ylitarkastaja sai hepulin ja vannoi, että vain hänen kuolleen ruumiinsa yli tuollaiset vilkut hyväksyttäisiin.
Yrittäjänäkin Pitkäsellä riitti suunnitelmia ja uusia avauksia jopa muiden harmiksi. Hänen henkilöstöpolitiikastaan tiedetään ainakin se, että työvuoroissa pyrittiin käyttämään mahdollisimman paljon lääketieteen opiskelijoita. Vaikka valmiit lääkärit eivät niinkään lämminneet sairaalan ulkopuoliselle hoidolle, innosti mm. sydänambulanssitoiminnan
aloittaminen alan opiskelijoita. Pitkänen tiesi, mitä voitaisiin tehdä ja saada aikaan tehokkaan
ensihoito-organisaation järjestämiseksi. Hänellä oli kuitenkin vain rajoitettuja mahdollisuuksia toteuttaa ideoitaan, koska koko sairaalan ulkopuolisen ensihoidon ajatus oli vasta pienen edelläkävijäjoukon vakavasti ottama. Pitkänen kaavaili lupia jopa kuudelle erikoisambulanssille. Sukset menivät joskus ristiin alan muiden toimijoiden kanssa. Helsingin Palolaitos ja sairaala-lautakunta päättivät olla puoltamatta erikoisambulanssi lupia. Pääsyynä oli yksikertaisesti se, että ns. kiireellinen sairaankuljetustoiminta haluttiin pitää yksinomaan kaupungin itsensä
hallussa. Asiaa oli pohtinut erillinen ensiapu- ja sairaankuljetus -komitea, jonka mietinnössä sanottiin, että kiireellinen sairaankuljetus kaupungin alueella kuuluu palolaitokselle.
Liikennelupa-anomus koski kahta ”teho pelastusambulanssia”, kahta ”erikoistoimenpideambulanssia” ja kahta ”erikoiskuljetusambulanssia”. Toiminta-alueena olisi ollut Uudenmaan lääni ja Helsingin kaupunki. Palolaitoksen lausunnossa sanottiin, että ”liikkeenharjoittaja Pitkäsen sinänsä hyvää tarkoittava pelastus- ja ensiaputoiminta
Helsingin kaupungin alueella on jo tähän mennessä aiheuttanut sekaannusta ja useita välikohtauksia onnettomuuspaikoilla”. Holger Pitkänen oli visiönääri myös välineistön suhteen ja hänen näkemyksensä perustuivat pitkälti siihen, että hän oli Murtomaan ja muutamien muiden tavoin tutustunut ensihoitoon ulkomailla. Siinä suhteessa monilla tietäjillä olisi ollut opiksi otettavaa vielä 1990- ja 2000-luvuillakin. Pitkänen oli tutustunut esimerkiksi Skotlannissa
1960-luvun puolivälissä aloitettuun sydän ambulanssitoimintaan. Välinepuolella hän oli edistämässä sellaisten ambulanssivarusteiden valmistamista Suomessa, jotka siihen asti olivat olleet kallista tuontitavaraa. Sydänambulanssitoiminnan aikana Pitkänen teki työtä vuorotta ja
asetti vapaa ehtoisen toiminnan yksityiselämänsä ja terveytensä edelle.
Harjoitusten vetämisessä ja yleensä joukkojen johtamisessa hän oli parhaimmillaan. Murtomaan mukaan Pitkänen sai joukot eläytymään kulloiseenkin tilanteeseen. Periaatteena oli, ettei niin pientä asiaa olekaan, ettei sitä pitäisi harjoitella. Hän oli seurallinen ja hauska mies, mutta piti yksityisasiansa täysin ominaan. Vaikutelmaksi jää, että Pitkäsellä oli myös hyvin henkilö-kohtaisia motiiveja antautua ihmishenkien pelastustyölle. Hänen yritystoimintansa hiipui aikanaan sairauksien voittaessa työkyvyn. Vähitellen hän etääntyi ensihoidon, pelastus-toiminnan ja sairaankuljetuksen kuvioista. Viimeisistä vuosista vain harvoilla on tarkempaa tietoa.
Antti Järvinen
Kirjalliset lähteet:
Ilta-Sanomat 5.6.1972
Järvinen Antti:
Hoitaja vai kuljettaja – sairaan kuljetuksen ja ensihoidon historia
Suomessa, Suomen Ensihoidon Tiedotus Oy 1998
Kiira Pertti:
Kirjallinen tiedonanto 13.1.2010
Murtomaa Markku:
Lääkärinä ja virkamiehenä ensihoidon ja sairaan kuljetuksen parissa,
kirjassa Suomen Sairaankuljetusliitto 40 vuotta
(toim. A. Järvinen 2004)
Haastattelut:
Kiira Pertti 30.10.2009
Murtomaa Markku 18.1.2010
Petäjävaara Ari 11.1.2010
.. laivastosta tosiaan oli kysymys, siinä olet myös hyvin jäljillä. Cromiesta tuli laivasto attasea koska oli meriupseeri ja sopivasti paikalla. Sanotaan nyt, että kohde oli siinä lähellä sitä sun kysymyksen muistomerkkiä. Siis Pohjoisrannassa (..ettei mene ihan sisäpiirijutuksi).
