Opiskelijan kannalta on tärkeä nähdä mahdollisimman paljon ja saada kokemuksia, myös niitä epämielyttäviä ja tylsiä. Mitä suurempi potilasmassa kulkee ns. käsien läpi, sitä enemmän on mahdollisuus oppia.
Kiitos erinomaisista vastauksista kaikille!
Anestesiahommia olen päässyt koittamaan ja tykännyt oikein paljon. Olen tässä ollutkin sillä asenteella liikkeellä että kaikki opittu, vaikkei olisikaan ns. "oman alan" hommia, on kotiinpäin. Onneksi monesti lääkärit tykkäävät kun osoittaa kiinnostusta, ja pari kertaa olen heidänkin temppujaan päässyt kokeilemaan. Täytynee tässä opiskelun ohella pyrkiä työllistymään oman alan hommiin niin tulisi vielä vähän ekstrakokemusta.
Hienoa muuten huomata että täällähän on useampia "alan miehiä" (tai miksei naisiakin) paikalla.
Kuten kimmo.j toteaa - kannattaa olla ennakkoluuloton ja hakeutua myös niihin epämiellyttäviin ja mahdollisesti tylsiin töihin. Koskaan ei tiedä mitä kokemus poikii jatkossa ja millaisen hyödyn se voi tarjota, toisaalta sen kautta oppii sitten näkemään hoitotyön eri puolia ja toisinaan se epämieluisa ala/suuntaus voikin tuottaa yllätyksen tullessaan ja huomaa, että se onkin antoisampaa mitä olikaan kuvitellut.
Ja näyttäisi siltä, että sinulla on oikeaa asennetta ja halua kokeilla ja yrittää kaikkea, myös sellaista mikä ei varsinaisesti kuulu sh:n tehtävänkuvaan. Minulle opiskeluvaiheessa muutamat opettajat teroittivat sitä, että pyri harjoitteluperiodeilla mukaan kaikkiin mahdollisiin hoitotoimenpiteisiin ja osallistumaan niihin ja hankkimaan kokemusta niistä. Teoria on aina teoriaa mutta käytännössä sen vasta oppii kuinka asiat tehdään ja yksi onnistunut käytännönharjoite antaa paljon enemmän mitä useat teoriatunnit.
Kannattaa myös olla ennakkoluuloton ja olla aliarvioimatta omaa osaamista. Muistan kuinka valmistuttuani minuun otettiin yhteyttä ja kysyttiin halukkuutta lähteä mukaan ns. hoitorinkiin, jossa hoidettava oli tetraplegiapotilas (taustan jätän potilasturvallisuussyistä kertomatta). Aloittaessani työn olin todellakin vasta valmistunut (valmistuin kaksi päivää aiemmin) ja heittäydyin mukaan ryhmään, joka joutui todella vaativaan työhön ja sain kuulla, että ryhmään oli ollut todellisia rekrytointivaikeuksia, koska kokeneetkaan hoitajat eivät mielellään vaihtaneet tehtäväänsä ryhmään, koska ryhmän työtä pidettiin sen verran vastuullisena, päätöksentekoa hyvin itsenäisenä ja vastuuta suurena. Työssä huomattava osa ajasta oltiin kahden kesken potilaan kanssa ja käytännössä lähes kaikki hoitotoimenpiteet ja päätökset oli tehtävä yksin. Työ oli haastavaa, raskasta mutta todella antoisaa ja siinä jouduin tekemään paljon sellaisia hoitotoimenpiteitä jotka osasin tätä ennen vain teoriassa, käytäntö oli sitten aivan toista.
Ja toinen asia jonka olen alalla työskenneltyäni huomannut on se, että kannattaa opetella kohtaamaan kuolema. Asia voi tuntua simppeliltä ja monelle kuoleman kohtaaminen on omaistensa kautta tuttua (mutta kuitenkin etäistä), mutta kun kuoleman kohtaaminen on osa päivittäistä työtä asetelma muuttuu ja tuolloin näkee sen millaista kuoleman kohtaaminen työssä on. Olen huomannut, että monelle kokeneellekin (minua kokeneemmalle) kuoleman kohtaaminen on ollut lamaannuttavaa ja sinä hetkenä kun ihminen kuolee, järkevästi aiemmin toiminut hoitaja voi muuttua huomattavasti ja hänen kykynsä tehdä itsenäisiä päätöksiä ja konkreettisia havaintoja laskee.
vlad.
