16-vuotiaana omilleen muuttanut Max Hyppönen, 24, velkaantui nuorena ja menetti toivonsa ja kotinsa. Kun hän sai Nuorisosäätiön kautta asunnon ja tukea asioidensa hoitamiseen, velkataakka alkoi vähetä. Ensi jouluna hänen pitäisi olla velaton.
<img
Max Hyppönen työskentelee sisäleikkipuisto Playpointissa Itäkeskuksessa. (KUVA: Markus Jokela / HS)
Satu Pajuriutta HS
Julkaistu: 28.12. 2:00 , Päivitetty: 28.12. 7:42
Tämä oli nyt tässä. Olen yhteiskunnan roskaa.
Tällaisia ajatuksia pyöri
Max Hyppösen, 24, päässä 17-vuotiaana. Hän oli toivoton ja rahaton.
Hyppönen varttui Helsingin Vartiokylässä.
”Itä-Helsinki ei ole mitään happy family -aluetta”, hän kuvailee lapsuuden kulmiaan.
Hyppönen näki narkkareita, juopottelua ja yleistä pahaa oloa. Oma isäpuoli joi, ja sen vuoksi Hyppönen oli hänen kanssaan usein napit vastakkain. Sosiaaliviranomaisille hän ei kertonut asioiden oikeaa tilaa, koska pelkäsi pikkusisarten joutuvan pois kotoa.
Kun Hyppönen pääsi yläasteelta, äiti ja isäpuoli ilmoittivat perheen muuttavan Keski-Suomeen. Muutto kauas kavereista oli sokki 16-vuotiaalle helsinkiläispojalle, eikä hän lähtenyt mukaan. Hyppönen jäi asumaan yksin Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiön Hoasin asuntoon.
Ensimmäinen vuosi ammattikoulussa meni hyvin.
”Olin luokan paras. Ja pääsin Mallorcalle työharjoitteluun.”
Kone- ja metallialan perustutkinnon opiskelija teki Mallorcan lentoasemalla kolmessa kahvilassa pieniä metallitöitä ja asensi suuria mainostauluja Mallorcan stadionilla. Reissun huipensivat liput Mallorcan ja Real Madridin väliseen otteluun.
Elämä hymyili. Hyppönen sai Suomessa kesätöitä HKL:ltä ja rakensi ratikkakiskoja Stockmannin eteen. Palkkapäivänä 17-vuotias ei ollut uskoa palkkalaskelman lukemia todeksi, kun tilille tuli kerralla 2 200 euroa.
”En ollut nähnyt ikinä niin paljon rahaa. En ollut valmis siihen, että ensimmäisen kerran pystyin ottamaan rennosti.”
Kun kesätyö loppui, ongelmat alkoivat. Kesätyön päättyminen merkitsi paluuta rahattomaan elämään. Elämään, jossa kävellään kilometrejä, jos toisesta kaupasta saa sipulipussin halvemmalla kuin lähikaupasta.
”Tilanne oli sama kuin jos miljonääriltä otettaisiin kaikki rahat pois ja sanottaisiin, että elä toimeentulotuella.”
”Kun lakaisee ongelmat maton alle, niin lopulta ne eivät enää pysy piilossa.”
Hyppönen masentui. Hän lintsasi koulusta. Päässä pyöri koko ajan, mistä voisi saada rahaa.
Laillisten keinojen lisäksi hän hankki rahaa rötöksillä. Kun Hyppönen joutui tekemisiin poliisin kanssa, hänen ahdinkonsa syveni.
Olen yhteiskunnan roskaa, Hyppönen ajatteli ja lamaantui.
Ensin laskut jäivät maksamatta. Sitten hän ei edes avannut niitä.
”En, vaikka sosiaalivirastosta sanottiin, että he auttavat. Olin niin loppu, että en jaksanut viedä niitä sinne.”
Vaikka Hyppönen oli todella alakuloinen, hän ei halunnut ottaa masennuslääkkeitä.
”Lääkärit ovat tehneet monista kavereistani laillisesti narkkareita.”
Hyppönen kertoo nähneensä lapsuudessaan niin paljon päihteiden käyttöä, että suhtautuu kaikenlaiseen pään sekoittamiseen kielteisesti.
Kun laskuja ei avaa eikä lopulta edes tiedä, paljonko niitä on ja minne kaikkialle, velkaa kertyy paljon. Hyppösellä sitä oli 23-vuotiaana noin 25 000 euroa.
”Kun lakaisee ongelmat maton alle, niin lopulta ne eivät enää pysy piilossa.”
Viime syksynä riita kaverin kanssa pakotti Hyppösen viimein kurkistamaan maton alle. Hän oli taas kadulla ja mietti, että missään ei ole mitään järkeä. Ihan sama, vaikka hyppäisin katolta alas, hän ajatteli.
Jotenkin Hyppönen hoksasi näissä aatoksissaan soittaa Nuorisosäätiöön. Hän pääsi siellä puheille Mun talous -verkoston projektikoordinaattorin
Essi Lindbergin kanssa. Järjestöjä, viranomaisia, yrityksiä ja oppilaitoksia yhdistävän verkoston tarkoituksena on lisätä nuorten talousosaamista ja ehkäistä talousongelmia ennalta.
”Jos Essiä ei olisi, en tiedä, istuisinko tässä kertomassa”, Hyppönen kertoo.
Hyppönen yllättyi Nuorisosäätiön Lindbergin asenteesta häntä kohtaan. Hän oli aiemmin elämässään tuntenut monien viranomaisten ja työntekijöiden kanssa asioidessaan, että he vain haluavat hänet nopeasti pois silmistään.
”Essi yritti etsiä kanssani ratkaisuja. Hän välitti. Hän sanoi, että nyt aletaan vain yksi kerrallaan hoitaa näitä velkoja pois. Hän valoi minuun uskoa, että selviän.”
Hyppönen sai Nuorisosäätiön kautta asunnon Herttoniemestä. Se toi turvaa ja toivoa.
Nyt Hyppönen on maksanut velkojaan pois vuoden verran. Hän tekee paljon töitä ja on laskenut olevansa ensi jouluna velaton.
”Essi on jo muistuttanut minua, että silloin pitää varoa, ettei käy samaa kuin 17-vuotiaana, kun sain rahaa kesätöistä. Miten kestän sen, että en ole enää rahaton?”
Hyppönen haluaa kertoa tarinansa ja muistuttaa vaikeissa oloissa painiskeleville ihmisille, että toivoa ei kannata menettää ja toisista pitää välittää. Hän haluaa puhua, koska näistä asioista ei yleensä häpeän takia puhuta, vaikka selviytyjät ovat sinnikkäitä tyyppejä.
Hyppönen ei ole yhteiskunnan roskaa. Hän on ihminen, joka koki kovia lapsena ja joutui liian varhain selviämään yksin aikuisten asioista ilman tukea.
Kun Hyppönen juttelee, hän hymyilee paljon. On ollut myös aikoja, jolloin hän on kätkenyt hymynsä taakse pahaa oloa ja vääntänyt suupielet ylöspäin vaikka väkisin.
Nyt hymy tulee sydämestä, sillä Hyppönen sai viime viikolla lopulta todistuksen kone- ja metallialan ammattitutkinnosta. Ei hän välttämättä koneistajana tule työskentelemään, mutta tuntui tärkeältä suorittaa kerran aloitettu koulu loppuun – aivan kuten hoitaa kaikki velat viimeistä senttiä myöten pois.
Vielä jokin aika sitten Hyppönen ei uskaltanut haaveilla tulevaisuudesta vaan ajatukset kiersivät synkkää kehää.
”Unelmani olisi päästä oikeustieteelliseen. Maailmassa on paljon vääryyttä, jota haluaisin korjata.”
http://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005022956.html