Majurina mies tyhmimmillään

KIM

Kenraali
Se on moro!

Olen kuullut niin usein sanonnan "majurina mies on tyhmimmillään", että olen ajatellut siinä olevan jotain perääkin.

Tietyssä vaiheessa mieheksi kehittyessä on kai sellainen vaihe, että tulee valtaa ja asemaa. Tämä saattaa monella "nousta päähän", eli luulee itsestään liikoja. Sotaväessä tuo vaihe on kai upseereilla siinä majurin sotilasarvon paikkeilla. Vähän vanhempana sitä kai sitten oppii, että on kukkulalla muitakin.
Mitä mieltä olette tästä?

Miten tämä menee siviilissä? Itseäni tutkiskellessa olen todennut, että taitaa tuo majurivaihe olla päällä tai juuri jäämässä taakse. Aikaisemmin on ollut kauhea tarve päteä ja olla paras. En tiedä johtuuko tuo heikosta itsetunnosta vai fyysisistä heikkouksista joiden takia on pitänyt hakea hyväksyntää monilla tavoin. Olen ollut rasittava tuossa vaiheessa ja ehkä rasittavimmillani tässä todellisen osaamisen ja vallan kynnyksellä. Työskentelen "asiantuntijaorganisaatiossa" jossa yleensä arvostus tulee todellisen osaamisen eikä aseman perusteella. Kenties myöhemmin, kun todellista osaamista ja kokemusta tulee lisää, sitä ei tarvitse tuoda aktiivisesti esiin.

Liekkö baikal tai muut jermut joutuneet tällaisia pohtimaan?
 
Kuule KIM, väitän että olet juuri nyt kasvamassa mieheksi. Olet tajuamassa elämän rajallisuudesta jotain, ymmärrät, että päteminen on turhuuksien turhuus. Wanhemmiten tulee siinä suhteessa arkanahkaiseksi, että ei tuppaa toista kertaa, kun huomaa, että omia juttuja ei saa läpi edes huonosti...siitä vetää lopulta johtopäätökset ja katkeroitumatta siirtyy takavasemmalle.

Mitä tulee mp-toimintaan, niin jatko on selvästi KOTU ja MKJ. Jos noissa ei ole mukana, niin voi touhuta paikallisyhdistysten kanssa. Itse olen valitsemassa jälkimmäisen. Tämän kesän jälkeen minulla rupeaa olemaan aikaa eri tavalla ja aion mellastaa kykyjeni ja taitojeni mukaan siinä. Onko siitä hyötyä? On siitä mulle hupia, se on hyötyä tässä tapauksessa. Minä paskat veisaan enää isoista kuvioista, siinäpähän roitelevat mieleisekseen.

Ei kaikki sopeudu toimintaan sotilaiden kanssa. Paljonko niitä ihmisiä / siviilejä on, jotka harrastuksenaan toimeavat jatkuvasti sotilaiden parissa: muutama sata! Eli mp-mouhuaminen on MEIDÄN MIELESTÄMME isoa ja uljasta, valtaväestöä se ei liikauta hiiren pierun vertaa.

Minä en osaa sanoa majuriudesta mitään. Eiköhän mulkku ole mulkku, oli se sitten hammaslääkäri, vääpeli, majuri, putkiasentaja tahi pappi. Ja kun mittarissa on 45, niin voi olla varma, että on liuta ihmisiä, jotka pitävät minuakin aivan kyrpänä. Se kuuluu miehen elämään sekin. On turha luulla, että kaikkia voi miellyttää...ei ole tarvis.
 
Jaa-a. Onpa hankala kysymys. Minulla ei kyllä riitä wiisaus eikä äly tähän(kään) kysymykseen... Harvinaista kyllä en tällä kertaa ryhdy mutu-tuntumalla asiaa penkomaan sen enempää. :a-smiley:

Ongelma kai on että itse työsketelen hyvin pitkäli muiden ihmisten yrityksissä joko yksin tai yrittäjän kanssa. Ei ole varaa olla mulkku yrittäjälle, eikä sitä järin paljon jaksa mulkkuilla itselleenkään. Pitää olla vähän niin kuin jees-mies, sillee pääsee helpommalla ja saa töitä jatkossakin :a-embarassed:

Sen myönnän että jos minä haluan lähteä kilpasille niin siitä on leikki kaukana. Viime vuonna aloittelin haulikkoammuntaa ja voi jumal-auta että kirsoi kun ei kokeneemmille pärjännyt niin millään. Sama ongelma liki kaikissa joukkuepeleissä airsoftista kuviokelluntaan, pitäisi olla parhaimpien joukossa ja mieluusti HETI-NYT-JUST. Ihmekkös tuo jos pysyttelen mieluummin omissa oloissani. Haulikollakin treenaan skeettia tai mitä-lie-trappia mieluummin yksin. :lanssi:
 
Kai tommonen itsetutkiskelu on ihan terveellistä. Yksi vaihtoehto on jonkun vanhan ketun ottaminen mentoriksi. Hänen kanssaan voisi sitten silloin tällöin keskustella urasta ja elämän transitiokausista. En tiedä mentoroinnin hyötyjä mutta kovasti sitä nykyään valistuneissa piireissä suositellaan.
 
baikal kirjoitti:
Minä en osaa sanoa majuriudesta mitään. Eiköhän mulkku ole mulkku, oli se sitten hammaslääkäri, vääpeli, majuri, putkiasentaja tahi pappi.

Baikalin koko teksti oli mielestäni osuva ja totuutta hyvin vastaava.
Olen myös hyvin pitkälti samaa mieltä että mies, joka on mulkku, todennäköisesti on mulkku AUK:n oppilaana, upseerioppilaana, kokelaana, kadettina, luutnanttina, yliluutnanttina, kapteenina, sekä myös majurina ja jos etenee kenraaliksi, niin myös silloin.
Sitä en tiedä, mistä "majurina mies on tyhmimmillään" ylipäätään edes tulee, mutta mitä sotaväkeen ja "tyhmyyteen" ja/tai "mulkkuuteen" tulee niin kyllä ne "tyhmimmät" jätkät löytyy sieltä upseerikokelas - nuori luutnantti akselilta. Majurina miehellä on jo sen verran ikää ja sen myötä särmät hioutuneet, että ei silloin "tyhmyysaste" ole enää lähellekään samaa luokkaa kuin kuin nuorukaisella.
 
Mitenkäs se muuten sotilasuralla menee, jos eteneminen/yleneminen lakkaa? Missä vaiheessa tuollaisesta syystä aiheutuvaa turhaumaa voisi ajatella esiintyvän? Onko esim. sotakorkean (mikä lie nykyään nimeltään) sisäänotto vaihe, jossa kauhea totuus voi valjeta? Minkä arvoiset sotilaat siis tyypillisesti kokevat ne uran karvaimmat takaiskut?
 
Kapiainen kirjoitti:
baikal kirjoitti:
Minä en osaa sanoa majuriudesta mitään. Eiköhän mulkku ole mulkku, oli se sitten hammaslääkäri, vääpeli, majuri, putkiasentaja tahi pappi.

Baikalin koko teksti oli mielestäni osuva ja totuutta hyvin vastaava.

Majurina miehellä on jo sen verran ikää ja sen myötä särmät hioutuneet, että ei silloin "tyhmyysaste" ole enää lähellekään samaa luokkaa kuin kuin nuorukaisella.
Olen pitkälti samaa mieltä kuin Kapiainen ja Baikal ja mielipiteeni perustuu niihin kokemuksiin, joita minulle on kertynyt sekä reservin että aktiivimajureista.
Pitää toki sanoa, että lähes kaikki tapaamistani ovat olleet erittäin ammattitaitoisia ja fiksuja tyyppejä.
 
Hösseli kirjoitti:
Mitenkäs se muuten sotilasuralla menee, jos eteneminen/yleneminen lakkaa? Missä vaiheessa tuollaisesta syystä aiheutuvaa turhaumaa voisi ajatella esiintyvän? Onko esim. sotakorkean (mikä lie nykyään nimeltään) sisäänotto vaihe, jossa kauhea totuus voi valjeta? Minkä arvoiset sotilaat siis tyypillisesti kokevat ne uran karvaimmat takaiskut?

Mielestäni ei missään vaiheessa. Perusteluna se, että yleisestihän oletetaan jokaisen upseerin pyrkivän verisssäpäin kilpaillen kenraalikuntaan.
Asia ei kuitenkaan näin ole, vaan kukin arvottaa asioita omalta näkökantiltaan. Hyvin moni laittaa mm. perheen uran edelle ja sitäkautta "jääminen" majuriksi, on oma ratkaisu eikä missään nimessä siis takaisku.
Jos mietitään sitä, milloin ammattisotilas kokee urallaan suurimmat pettymykset niin melkeinpä se hetki sattuu sinne kadettikurssille ja niihin hetkiin kun valitaan aselaji ja (uran ensimmäinen) palveluspaikka. Eli silloin puhutaan tosiasiassa asioista, jotka ovat joskus nuorelle miehelle lähes elämää suurempia takaiskuja, mutta jotka sitten 15 vuoden päästä naurattavat miestä itseäänkin.

Yleisesti tunnutaan ajattelevan myös niin, että kun upseeri jää everstinä eläkkeelle, niin "hän on töpännyt kun ei saanut kenraalin pestiä" ja sen myötä uskotaan hänen olevan hyvin pettynyt ja harmissaan.
Kuitenkin tilanne on usein se, että kaveri on tuuminut asiaa kutakuinkin näin:
Nyt jos jään töihin ja päädyn kenraaliksi, tietää se lisää vuosia työelämässä. Olen kuitenkin vielä terve, hyvässä fyysisessä vireessä, terve ja eläkekin on mukavan kokoinen jos jään nyt eläkkeelle?! Taidanpa jäädä, koska nyt on loistava tilaisuus nauttia elämästä kun terveys ja vireys on vielä erinomainen!"

Niinpä väitänkin, että vaikka moni uskoo, että "pomppamajurit" ja everstinä eläkkeelle jäävät ovat upseereita jotka eivät päässeet majuria ylemmäs/ kenraalikuntaan ja siksi jotenkin pettyneitä tai katkeria, niin asia on hyvin usein aivan päinvastoin!
En minä ainakaan muista juurikaan katkeria majureita tai pettyneenä eläkkeelle jääneitä everstejä!
Miksi pitäisi olla katkera, pettynyt ja tyytymätön jos on asettanut etusijalle perheen ja "jäänyt" majuriksi, mutta sen myötä saanut sen mitä tavoitteli?! Miksi pitäisi olla pettynyt ja katkera eläkkeelle jäävä eversti, jos haluaa jäädä noin 5-kymppisenä, terveenä ja virkeänä miehenä everstin kohtalaisen mukavalle eläkkeelle mieluummin kuin jatkaa kymmenisen vuotta eteenpäin työelämässä kenraalikunnassa?!

Se kova ja "verinen" kilpailu urakehityksestä kuuluu uskoakseni enemmän bisnesmaailmaan kuin armeijaan.
 
Kapiainen kirjoitti:
En minä ainakaan muista juurikaan katkeria majureita tai pettyneenä eläkkeelle jääneitä everstejä!
Miksi pitäisi olla katkera, pettynyt ja tyytymätön jos on asettanut etusijalle perheen ja "jäänyt" majuriksi, mutta sen myötä saanut sen mitä tavoitteli?!

Et kai väitä, etteikö urakehitykseensä pettyneitä upseereitakin olisi läjäpäin?

Ymmärtääkseni moni ~35 vuotiaana siviilitehtäviin siirtynyt upseeri selittää ratkaisuaan ainakin urakehityksen tukkoisuudella.
 
skärdis kirjoitti:
Et kai väitä, etteikö urakehitykseensä pettyneitä upseereitakin olisi läjäpäin?

Ymmärtääkseni moni ~35 vuotiaana siviilitehtäviin siirtynyt upseeri selittää ratkaisuaan ainakin urakehityksen tukkoisuudella.

Sitä juuri väitän!

Tietysti sekin on totta, että noin 35-vuotiaita upseereita on lähtenyt/ lähtee siviilipuolen töihin jonkin verran. Sitä en osaa niin kovin tarkoin arvioida, mitä nuo kaverit kertovat siellä siviilipuolella lähtönsä syiksi, mutta aidan tältä puolen ne syyt kyllä näyttävät aika usein joltain ihan muilta kuin "urakehityksen tukkoisuudella".
Yllättävän usein lähdön syynä on "itkupotkuraivari" liittyen siirtoon, joka ei ole täysin henkilön mielen mukainen. Yllättävän usein näissä siirroissa ei edes ole taustalla halua vaativampiin tehtäviin, vaan halu enemmän itseä miellyttävälle paikkakunnalle. Kyse on siis siitä, että upseeri on töissä eri paikkakunnalla, kuin missä hänen perheensä/ muu sosiaalinen verkosto on ja jos hän ei saa haluamaansa siirtoa haluamalleen paikkakunnalle haluamallaan aikataululla, hän kiukuttelee järjestelmälle ja lopulta eroaa "kostoksi" virastaan.
Harva kuitenkaan haluaa tuota tarinaa kertoa sinne siviiliinpäin...

No, sitä en kiistä, etteikö olisi myös niitä lähtijöitä joille tulee joltakin siviilielämän saralta niin hyvä tarjous, ettei siitä kannata kieltäytyä. Raha merkitsee kuitenkin aika monelle aika paljon ja jos 35-vuotias kapteeni saa siviilipuolelta työtarjouksen joka tuo hänelle everstin tulotason, niin tottakai on selvää että tarjous houkuttelee ja pistää varmasti jokaisen harkitsemaan.
Useimmiten kysymys on tosiasiassa kuitenkin ihan muista seikoista kuin urakehityksen tukkoisuudesta..tai siltä se ainakin tältä puolen pöytää näyttää.
 
Huvittaa tämä "vain majuri tai vain eversti"-määrittely. Ei se nyt ihan "vain" ole sekään. Aika moni sotilasurasta haaveileva jää kuitenkin jo ent. kadettikoulun oven taakse ja melko monelta haaveet loppuvat vm-vaiheessa. Sikäli määritelmä "vain" on huvittava.

Tunnen muutamia evp-upseereja hlökoht. ja yksi silmiinpistävä piirre näissä on: ovat jääneet eläkkeelle siinä 50:n tuntumassa ja ovat siviilissä pirun ahkeria ja toimeliaita ihmisiä, jokainen tuntemani noudattaa kadehdittavaa itsekuria elämässään mm. eivät makaa aamulla joutavan päiten ja lenkkeilevät, huolehtivat jälkikasvustaan ja lastenlapsistaan jne. Sotilasopinnot ja -kasvatus ovat monessa suhteessa tuottaneet aikaansaapia ja ahkeria kansalaisia. Otantani on pieni, mutta silmiinpistävän yhtäläinen näiden kohdalla. Lisäksi ovat kadehdittavan pelottomia aloittamaan jonkun mittavan suorituksen, vaikka nyt sitten kahden viikon hankivaellus Lapissa...ei sitä nyt ihan joka poika 54-vuotiaana reppueväiden varassa vetele hiihtimillä pitkin lapin hankia kahta viikkoa. Kyllä näissä oma leimansa on olivatpa sitten "vain" ou-luteja evp. tahi "vain" evp-majureita.
 
Kapiainen kirjoitti:
Tietysti sekin on totta, että noin 35-vuotiaita upseereita on lähtenyt/ lähtee siviilipuolen töihin jonkin verran. Sitä en osaa niin kovin tarkoin arvioida, mitä nuo kaverit kertovat siellä siviilipuolella lähtönsä syiksi, mutta aidan tältä puolen ne syyt kyllä näyttävät aika usein joltain ihan muilta kuin "urakehityksen tukkoisuudella".

Tokihan siviilitehtäviin hakevat upseerit yrittävät selittää lähtönsä parhain päin. Ei se sen kummempaa ole siviilitehtävissäkään. Ei sitä aina kannata suoria sanoja paukauttaa edellisestä työnantajasta ja/tai työtehtävistä.

Kapiainen kirjoitti:
Yllättävän usein lähdön syynä on "itkupotkuraivari" liittyen siirtoon, joka ei ole täysin henkilön mielen mukainen.

Vieläkö ne upseerin uraan kuuluvat siirrot hiertävät upseereja?

Luulisi, että silläkin puolen olisi herätty nykypäivän todellisuuteen ja huomattu siviilitehtävissä satojen tuhansien työntekijöiden saaneen "pakkosiirron" kilometritehtaalle.

Itsekin sain aikoinani potkut, en mitään henkilökohtaista vaan koko laitoksen sulkeminen. Siinä vaiheessa ei upseerina toimivan kaverin itku siirrosta Tuusulasta Parolaan jaksanut oikein kauhistuttaa.

Edit: Nykyisessä valtion virassani on myös siirtovelvollisuus. Ei todellakaan ole mikään sotilasvirka, mutta siitä huolimatta virkaan nimittämisen ehtona oli allekirjoittaa sitoumus, jonka nojalla viranomainen voi siirtää virkapaikkani mihin tahansa Suomen tasavallassa. Jos ei allekirjoita, ei myöskään saa nimitystä virkaan. Että sellaista.
 
skärdis kirjoitti:
Vieläkö ne upseerin uraan kuuluvat siirrot hiertävät upseereja?

Luulisi, että silläkin puolen olisi herätty nykypäivän todellisuuteen ja huomattu siviilitehtävissä satojen tuhansien työntekijöiden saaneen "pakkosiirron" kilometritehtaalle.

Itsekin sain aikoinani potkut, en mitään henkilökohtaista vaan koko laitoksen sulkeminen. Siinä vaiheessa ei upseerina toimivan kaverin itku siirrosta Tuusulasta Parolaan jaksanut oikein kauhistuttaa.

Edit: Nykyisessä valtion virassani on myös siirtovelvollisuus. Ei todellakaan ole mikään sotilasvirka, mutta siitä huolimatta virkaan nimittämisen ehtona oli allekirjoittaa sitoumus, jonka nojalla viranomainen voi siirtää virkapaikkani mihin tahansa Suomen tasavallassa. Jos ei allekirjoita, ei myöskään saa nimitystä virkaan. Että sellaista.

Ja kyllä täällä "siviilissäkin" tulee kunnianhimon ja uraputkiajattelun ohella mietittyä sitä, että elämää on muuallakin kuin työelämässä. Itse tyydyn hyvin tähän nykyiseen "asiantuntijastatukseen" vaikka vuosipalkka jääkin yleensä alle 50 tuhannen.

Toki helkkarin paljon enemmän rypistämällä voisi saada kymppitonnin lisää mutta mieluummin vietän aikaani kalassa ja vaikka VEH-harjoituksissa :a-cool:
 
Kapiainen kirjoitti:
skärdis kirjoitti:
Et kai väitä, etteikö urakehitykseensä pettyneitä upseereitakin olisi läjäpäin?

Ymmärtääkseni moni ~35 vuotiaana siviilitehtäviin siirtynyt upseeri selittää ratkaisuaan ainakin urakehityksen tukkoisuudella.

Sitä juuri väitän!

Kyllähän näitäkin varmasti on, ei välttämättä läjäpäin, mutta varmasti tällaisiakin upseereita on.
 
baikal kirjoitti:
Tunnen muutamia evp-upseereja hlökoht. ja yksi silmiinpistävä piirre näissä on: ovat jääneet eläkkeelle siinä 50:n tuntumassa ja ovat siviilissä pirun ahkeria ja toimeliaita ihmisiä, jokainen tuntemani noudattaa kadehdittavaa itsekuria elämässään mm. eivät makaa aamulla joutavan päiten ja lenkkeilevät, huolehtivat jälkikasvustaan ja lastenlapsistaan jne. Sotilasopinnot ja -kasvatus ovat monessa suhteessa tuottaneet aikaansaapia ja ahkeria kansalaisia. Otantani on pieni, mutta silmiinpistävän yhtäläinen näiden kohdalla. Lisäksi ovat kadehdittavan pelottomia aloittamaan jonkun mittavan suorituksen, vaikka nyt sitten kahden viikon hankivaellus Lapissa...ei sitä nyt ihan joka poika 54-vuotiaana reppueväiden varassa vetele hiihtimillä pitkin lapin hankia kahta viikkoa. Kyllä näissä oma leimansa on olivatpa sitten "vain" ou-luteja evp. tahi "vain" evp-majureita.

Tätä juuri tarkoitin mm. sillä, että vaikka mielellään everstinä eläkkeelle jäävästä kaverista sanotaan "mitäs tuo on töpännyt kun ei saanut kenraalin pestiä.."
Kenraalin pesti tuo sen kymmenkuntavuotta lisää työelämässä, eikä ne nyt ihan niin leppoisia hommia kuitenkaan taida olla ne kenraalinkaan hommat, että niissä voisi vapaamatkustajana rennosti luistella eteenpäin.. Joten onko ihme, jos 5-kymppinen kaveri, jolla on konkreettisena edessä tilanne, jossa voi valita jääkö eläkkeelle ja alkaa hyväkuntoisena, terveenä ja vireänä 5-kymppisenä tekemään asioita joita haluaa tehdä, siinä tahdissa kuin haluaa niitä tehdä, vai ottaako kymmenen vuotta lisää työelämää Puolustusvoimissa kenraalina.
En usko, että kovin montaa totaalisen pettynyttä everstiä eläkkeelle lähtee.. Ei nämä asiat ole niin mustavalkoisia kuin miltä ne voivat näyttää. Ei jokainen poliitikko halua presidentiksi, jokainen upseeri ei halua kenraaliksi..ja jos joku poliitikko ei päädy pressaksi tai upseeri kenraaliksi, niin se ei automaattisesti tarkoita sitä, että hän olisi ammatissaan kyvytön tai äärimmäisen pettynyt ja katkera uraputken tyssäämisestä. Hyvin usein kyse on kuitenkin ihmisen omista valinnoista.
 
skärdis kirjoitti:
Vieläkö ne upseerin uraan kuuluvat siirrot hiertävät upseereja?

Luulisi, että silläkin puolen olisi herätty nykypäivän todellisuuteen ja huomattu siviilitehtävissä satojen tuhansien työntekijöiden saaneen "pakkosiirron" kilometritehtaalle.

No, sanoisin ehkä enemminkin niin, että urakiertoon kuuluvat siirrot eivät ehkä niinkään hierrä.
Ennemmin kyse on sellaisista siirroista, joita henkilä itse haluaa henkilökohtaisista syistä, mutta jotka eivät toteudu juuri sillä hetkellä kun henkilö itse sitä haluaa. Ja kun ne eivät toteudu, saadaan itkupotkuraivari ja "kostetaan" järjestelmällä eroamalla virasta.
Ei sillä, etteikö henkilökohtaiset syyt olisi painavia syitä ja etteikö niitä pitäisi ottaa huomioon..koska ne useimmiten otetaankin, aikataulu ei vain välttämättä ole ihan se, mitä henkilö itse haluaa.

Kuten jo aiemminkin sanoin: tottakai on myös niitä, jotka lähtevät paremman palkan ja nopeamman uralla etenemismahdollisuuden vuoksi esim bisnesmaailmaan. Niinkuin sanoin, jos nuorelle kapteenille tarjotaan everstin palkkaa vastaavaa tulotasoa tai suurempaakin 15v aiemmin kuin mihin hänellä olisi sotilaana mahdollisuus, niin kyllähän se varmasti jokaisen pistää miettimään lähtöä. Ja onhan Puolustusvoimat tietysti siinä mielessä hankala paikka oikein koville uraihmisille senkin vuoksi, että PV:ssa ura etenee koulutusjärjestelmän mukaista tahtia, joka ei välttämättä ole yhtä nopeaa kuin mitä eteneminen bisnesmaailmassa kyvykkäällä kaverilla voi olla. Siviilissä kun poikkeuksellisen kyvykäs kaveri voinee edetä hyvinkin nopeasti..PV:ssä kyvykkäinkin kaveri etenee suunnilleen samassa tahdissa oman ikäluokkansa kanssa. Vuosi- pari voi olla eroa parhaimmillaan, ei sen enempää.
Tiedä sitten pitäisikö järjestelmän olla toisenlainen? Mutta ainakin työtyytyväisyys ja henki työyhteisössä on keskimäärin erittäin korkealla, joten ei kai se systeemi ihan täysin pielessäkään voi olla?! Ehkä se on sitten niin, että he kenelle paikka oli alunalkaenkin väärä, ovat niitä jotka lähtevät siviilitehtäviin ja me kenelle paikka on oikea, jäämme Puolustusvoimiin?! Voi olla, että jonkun näkemyksen mukaan Puolustusvoimat menettää kyvykästä upseeriainesta nuorena siviilimaailmaan, mutta toisaalta on myös niin että ei se missään tuolla käytännön tasolla ole näkynyt, että tuota oletetusti kyvykästä ainesta on lähtenyt jossain vaiheessa hiukan enemmänkin muihin tehtäviin.
Ehkäpä asia siis kuitenkin on niin, että sopivimmat lopulta jäävät ja kyvykkäimmät ovat etsineet kyvyilleen sopivampia hommia sopivammilta aloilta?! Jolloin voikin herätellä kysymyksen siitä, olivatko he sittenkään edes niit kyvykkäimpiä juuri sotilaan hommiin?!
 
Kapiainen kirjoitti:
Mielestäni ei missään vaiheessa. Perusteluna se, että yleisestihän oletetaan jokaisen upseerin pyrkivän verisssäpäin kilpaillen kenraalikuntaan.
Asia ei kuitenkaan näin ole, vaan kukin arvottaa asioita omalta näkökantiltaan. Hyvin moni laittaa mm. perheen uran edelle ja sitäkautta "jääminen" majuriksi, on oma ratkaisu eikä missään nimessä siis takaisku.
Jos mietitään sitä, milloin ammattisotilas kokee urallaan suurimmat pettymykset niin melkeinpä se hetki sattuu sinne kadettikurssille ja niihin hetkiin kun valitaan aselaji ja (uran ensimmäinen) palveluspaikka. Eli silloin puhutaan tosiasiassa asioista, jotka ovat joskus nuorelle miehelle lähes elämää suurempia takaiskuja, mutta jotka sitten 15 vuoden päästä naurattavat miestä itseäänkin.

Se kova ja "verinen" kilpailu urakehityksestä kuuluu uskoakseni enemmän bisnesmaailmaan kuin armeijaan.
En jaksa uskoa, että armeijan leipiin olisi sattunut täsmälleen sama määrä kunnianhimoa ja kenraalin virkoja. Vaikka kyllähän kenraalikin voi pettyä, kun kaikista ei tulekaan PV:n komentajaa.

Voisi suorastaan sanoa, että firma on epäonnistunut rankasti, jos sen leipiin ei ole saatu valikoitua riittävästi etenemishaluista porukkaa. Riittävän tason takaaminenhan vaatii tyypillisesti ainakin 3-5 innokasta jokaista vapaata vakanssia kohden. En usko siihenkään, etteikö kakkos- tai kolmossijalle jääneistä koskaan löytyisi pettyneitä tai useampien takaiskujen myötä katkeroituvia ihmisiä. Kyllähän kantahenkilökunnasta muutenkin löytyy yhteiskunnan koko kirjo niin hyvässä kuin pahassakin.

Tuollaisessa koneistossa työskenteleminen varmaan myös valmentaa suhtautumaan kohdalle väistämättä osuviin pettymyksiin. Pettymyksiä voi olla helpompi niellä, kun kilpailevalle työnantajalle siirtyminen ei ole vaihtoehtojen joukossa ilman kertakaikkista muutosta urasuunnitelmissa.
 
En tiedä kyvykkäistä enkä lahjakkaista sotilaista sanoa mitään.... aika usein elämässä käy niinkin, että "uran" vaihtaminen kiukkuisena entiseen ei tuokaan sitä tasapainoa ja Onnea, jota hlö hakee. Monta kertaa käy niin, että niihin samoihin asioihin törmääkin sillä uudella uralla ja silloin rupeaa vituttamaan rankasti. Kun oma pesti ja työnanataja alkavat kyrsimään oikein rankasti, on mielestäni tarkan pohdinnan paikka: onko se pesti ja työnantaja vitutuksen lähde vai projisoituuko joku tai jotkut muut elämän ongelmat työhön?

En tiedä mutta veikkaan: aika moni sotilas, joka lähtee firmasta varsinkin ovet ja karmit paukkuen, pettyy kyllä siihenkin siviilitodellisuuteen. Loppujen lopuksi palkka jaksaa motivoida ihmistä tiettyyn rajaan saakka. Ei yksityiselläkään sektorilla makseta hirmupalkkoja aivan tyhjästä. Monesti iso palkka tarkoittaa vapaa-ajan ja työn lomittumista erittäin voimakkaasti yhteen, pitämättömiä lomia, jatkuvaa tulosten seurantaa ja alaisten kanssa kähnäämistä, matkustelua ja seminaareja jne. Loppujen lopuiksi ihmisen pitää löytää se harmonia itsensä kanssa, teki sitten mitä tekikin. Ja sopivasti haastava tehtävä, joka ei vaadi henkilön kokonaisvaltaista antautumista työn alttarille, on kaikkein mukavin. Mutta kukin makunsa mukaan.
 
Onhan tuota palkkajuttua ihan tutkittukin ja tulokset ovat sellaisia joissakin tutkimuksisssa että rahapalkkio jopa heikentää intoa ja tuottavuutta, businessmaailma älähti ja asiaa tutkittiin tarkemmin ja sama tulos saatiin.

Olikohan niin että mitä enemmän työssä vaaditiin älyä ja sosiaalisia (jotakin kognitiivisia) taitoja niin sen vähemmän rahalla oli merkitystä tulosten suhteen. Sen sijaan tiivimmällä yhteisöllä ja vapaammilla työskentelyoloilla on hyvinkin positiivinen vaikutus työntekijöiden tuottavuuteen.

Onhan tätä asiaa kotimaassakin tutkittu ja rahallisen korvauksen merkitys oli suurimmillaan joskus 70-80 luvulla. Kolmannella sijalla muistaakseni tuolloin. Nykyään sen merkitys on tippunut entisestään niin vapaa-ajan, työviihtyvyyden sekä haastavuuden kasvattessaan hieman merktystään.

Ps. Kyllä itsellä jos joku motiivi olisi lähteä PV:n palveluksesta (jos siellä hommissa olisin ja juuri upseerismiehenä) niin se olisi juuri perheen ja työn sekä ylipäätään oman vapaa-ajan sovittaminen yhteen. Ei tulisi niin mitään tuosta yhdistelmästä, ei kerta kaikkiaan. Osa-aika upseereitakaan PV ei käsitääkseni työllistä?
 
Back
Top