Einomies1
Respected Leader
Avaan tämän otsikon alle uuden keskustelun vaikka mielipiteitä on jaettu runsaasti eri topiceissa. Usein keskustelu kuitenkin vie lopulta väittelyyn kalustosta ja niiden ominaisuuksista, katsotaan miten nyt käy.
Alustan keskustelua analysoimalla 2 eri näkökulmaa eli "perinteistä vastakkainasettelua" ilmatorjunnan ja ilmavoimien käytössä ilmasodankäynnissä.
Yksi näkökulma on ilmatorjuntapainotteinen ja sen edustajana on ilmatorjunnan tarkastajakin toiminut Eversti Ahti Lappi evp. Ahti Lappi on eläkkeelle jäätyäänkin ollut vahvasti mukana ilmapuolustusta koskevassa keskustelussa mm. "Suomen Sotilas" julkaisussa sekä pitänyt esitelmiä ilmatorjunnasta eri tilaisuuksissa. Hänen asiantuntemustaan voitaneen ilmatorjunnan osalta pitää erinomaisena. Siteeraan hänen viimeisintä kirjoitustaan "Suomen Sotilas" lehden numerossa 6/2014, "ILMAPUOLUSTUKSESTA OHJUSPUOLUSTUKSEEN". Kirjoitus keskittyy Hornet-hävittäjien korvaamiseen osittain ilmatorjunnalla.
Toinen näkökulma pohjautuu Ilmavoimien entisen komentajan, Kenraaliluutnantti Heikki Nikusen kirjaan "AIRPOWER-ILMAVOIMAT " (2009). Nikunen toimi Ilmavoimain komentajana 1991-1995 ja hän on Suomen sotatieteellisen seuran ja Ruotsin kuninkaallisen sotatieteellisen akatemian jäsen.
Ahti Lapin artikkelissa "Ilmapuolustuksesta ohjuspuolustukseen", hän kirjoittaa että ilmapuolustus on kokenut suuren muutoksen "parinkymmenen vuoden aikana". Toisessa kohdassa hän mainitsee ajanjaksoksi "neljännesvuosisadan".
Ilman tarkempaa täsmennystä voidaan olettaa siis ajankohdan koskettavan ajanjaksoa 1990-luvun alkupuolelta nykypäivään.
Hänen mukaansa tänä aikana sekä ohjukset ja miehittämättömät ilma-alukset ovat korvanneet miehitetyt koneet ja ilmatorjuntaohjukset ovat korvanneet hävittäjät. Lisäksi hän mainitsee että täsmä-aseiden lisääntynyt käyttö on vaikeuttanut ilmapuolustuksen tehtävää. Alussa Lappi mainitsee vertailun vuoksi Persianlahden sodan 1991 ja Irakin sodan 2003 joissa "eri asetyyppien laukaisuetäisyyksien teoreettinen keskiarvo" oli 1991 12,3 km ja vuonna 2003 47,4 km.
Ilman täsmennyksiä on vaikea ottaa kantaa tarkalleen millä muulla perusteella tuona 12 v. aikana laukaisuetäisyydet olisivat muuttuneet kuin täsmäpommien suhteellisen määrän lisääntymisellä.
Heikki Nikunen mainitsee kirjassaan että "Operaation Desert Storm" aikana laukaistujen täsmä-aseiden(ilm. GBU-15, GBU-24, GBU-27, GBU-28 ym.) prosentuaalinen osuus ilmasta laukaistujen kokonaisaseiden määrästä oli 9%(Lapin esittämä luku 5,8%). Vuonna 1999 "Operaatio Allied Force" Kosovossa vastaava määrä oli 29%. "Operaatio Enduring Freedom" Afganistanissa täsmä-aseiden määrä oli jo 57% kokonaismäärästä. Huomioitavaa vuosien 1991-1999-2001 välillä on GPS-ohjautuvien aseiden määrän tulo mukaan. Huomattavaa on myös että Nikunen nimeää JDAM-pommin "ohjukseksi" . Vaikka JDAM:a puuttuu moottori, se kykenee muuttamaan lentorataansa itsenäisesti eli ohjailemaan hieman. Tämä on tosin mielipideasia.
On huomattavaa että täsmä-aseiden määrä on noussut reilusti 1991-2001 välisenä aikana ja se on nykyään lähemmäs 100 %. Samalla on syytä tarkastella laukaisuetäisyyksistä tehtyä väitettä. Pelkkä tilasto kertoo että väite on siltäosin totta että täsmä-aseiden lukumäärän noustessa ja nousee myöskin aseiden kantama koska ko. pommit ja ohjukset ovat ohjautuvia ja kykenevät liitämään jonkin verran.
Nikunen kertoo kirjassaan että 1991 Persianlahdella Yhdysvaltain taistelukoneet tosin laukaisivat täsmäpommeja jopa 30 km:n päästä lentämällä yliääninopeudella ja laukaisukorkeuden ollessa 6000m.
Persianlahdella käytettin myös AGM-84E SLAM ohjuksia(kantama 60 NM) ja runsaasti RGM/UGM-109C TLAM risteilyohjuksia (kantama 1250 km). Tässä tilastot helposti vääristelevät kantaman suoranaista asetekniikasta johtunutta kehitystä koska molemmat edellämainituista ohjuksista voitiin ja voidaan edelleenkin laukaista pääosin ilmatorjunnalta suojassa. Aseiden lukumäärän lisääntyminen on siis pääosin kasvattanut etäisyyksiä vaikka toki kantaman kehitystäkin on tapahtunut.
Ahti Lappi esittää ilmatorjunnan tehokkuudesta tilastollisia esimerkkejä mielipiteensä tueksi. Näistä olennaisimmat ovat esimerkki 50-vuoden aikana ilmatorjunnan prosentuaalisesti pudottamista lentokonesta ja helikoptereista jotka ovat olleet hänen mukaansa 87% kokonaistappioista ja jopa 97% "alivoimaisella puolella".
Konfliktit ovat olleet puolen vuosisadan aikana hyvin erillaisia kestoltaan kuin luonteeltaan. Koska Lappi ei esitä mitään tarkempaa erittelyä sodista otan muutaman esimerkin tuolta ajanjaksolta.
Vuoden 1967 sodassa, lähi-idässä Israel (hyökkääjä) menetti "kahden päivän sodassa" eli 2 päivässä hyökkäyksissään Irakin, Syyrian, Jordanian ja Egyptin lentokentille/ilmatilaan 26 taistelukonetta joista kaksi törmäsi maahan ja yhden pudotti oma ilmatorjunta. Muita tappiota ei eritellä Nikusen kirjassa.
MPKK:n Kadetti Jaakko Määtän tekemässä Pro Gradu-tutkielmassa 1967 sodasta, mainitaan seuraavasti "
Egyptin ilmatorjuntatuli tuotti vain pientä vahinkoa Israelin koneille, eikä se onnistunut pu-
dottamaan yhtään konetta. Ohjusilmatorjunta laukaisi muutamia SA-2 -ilmatorjuntaohjuksia,
mutta ne eivät osuneet kohteisiinsa, sillä Israelin koneet lensivät koko ajan ohjusten optimaa-
lisen torjuntakorkeuden alapuolella." http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/97188/SM582.pdf?sequence=2
Samassa tutkielmassa mainitaan Israelin itse ilmoittamiksi konetappioiksi 40 konetta. Tutkielmassa Määttä ilmoittaa että Egyptin koneet ampuivat alas 2 Israelin konetta ja vastaavasti Israel 8 kpl Egyptin Mig-21 koneita.
Tietopuutteiden perusteella on mahdotonta tehdä tarkkoja johtopäätöksiä ilmatorjunnan ja ilmavoimien suhteellisesti aiheuttamista tappiosta tässä konfliktissa. Määtän aineiston mukaan Egyptin ilmavoimat pudottivat siis vain 2 Israelin konetta ja ilmatorjunta ei yhtään. Israelin ilmavoimat ampuivat alas 8 Egyptin konetta ilman menetyksiä ilmatorjunnalle.
Tappiot muuttuivat täysin JOM KIPPUR sodassa 1973 ilmatorjunnan hyväksi. Nikunen mainitsee mm. 1973 Israelin konetappioiksi 104 konetta ja 4 helikopteria. Ilmatorjunnan osa tappiosta oli "merkittävä". Egyptin ja Syyrian ilmatorjuntajoukot ampuivat 1973 sodassa 2400 IT-ohjusta, osumaprosentin ollessa noin 2 %. Prosentti oli parantunut Vietnamin sodasta (1,03%) kaksinkertaiseksi.
Vuoden 1982 sodassa tilanne oli taas päälaellaan. Israel oli valmistautunut sotaan huolella ja tuhosi "Rauha Galileaan" operaatiossa 85 Syyrialaiskonetta ilmataistelussa ilman omia tappioita. Syyrian SA-6 ohjusasemista tuhottiin 3 ensimmäisen tunnin aikana 16 patteria, Bekaan laakson 19:a patterista ja ilman Israelin tappiota. Operaation lopulla Syyrian SAM-asemia oli tuhottu 29. Syyrian osalta tulos oli pyöreä nolla ja Israelin ilmavoimien vastatessa kaikista Syyrian konetappiosta.
Viimeisen 30 vuoden aikana soditut konfliktit ovat olleet tyystin erilaisia. Niistä ei voida vetää yksipuolisesti Lapin tekemiä johtopäätöksiä ilmatorjunnan hyväksi. Kosovon sodassa Serbien etukäteen kovamaineinen ilmatorjunta toki vastasi kahdesta NATOn konetappiosta: F-117 Nighthawk pudotuksesta ja F-16 pudotuksesta. Serbi-IT käytti kevään aikana 500 ilmatorjuntaohjusta siihen. Mikä onkaan torjuntaprosentti?
NATOn ilmavoimat pudottivat 6 kpl MIG-29 koneita ja n. 50 serbikonetta tuhottiin lentokentille.
NATO lensi sodassa 14000 operatiivista lentoa ja käytännössä sillä oli täysi ilmaherruus Kosovossa ja Serbian ilmatilassa.
Serbeillä oli Kosovon sodan alussa toki 240 lentokonetta mutta niistä ajanmukaisia MIG-29 hävittäjiä vain 15 kpl. Mig-21 koneita oli 60 kpl. NATOlla oli operaatiossa 1000 konetta.
Nikusen mukaan suurin syy Serbien onnettomaan suoritukseen oli ilmapuolustuksen rakentuminen Neuvostoliiton tyyppiseksi eli ilmatorjunta-alisteiseksija maavoimia tukevaksi elementiksi. USA:n ja länsimaiden ajattelu on itsenäisten ilmavoimien ylläpitäminen.
Nikunen mainitsee että Serbikenraali Nebojsa Pavkovic järjesti uskottavuutensa menettämisen kustannuksella sodan jälkeen "propagandakierroksen" joka upposi länsimediaan melko hyvin. Serbikenraalin mukaan NATO menetti 47 lentokonetta ja 4 helikopteria ja tuhosi lähinnä maalilaitteita.
Tähän lähti mukaan "eräs sotilaskoulutuksenkin saanut henkilö joka ylisti kyseisen aineiston pohjalta serbijoukkojen saavutuksia" (ilm. suomalainen).
NATO teki oaman selvityksen Kosovo sodasta ja pääsi tarkkailemaan tuhoja paikan päälle kesällä 1999.
Sen mukaan NATOn ilmavoimat oli tuhonnut sotilaskohteita seuraavasti:
- 93 panssaria ja 9 valelaitetta
- 153 miehistönkuljetusvaunua (26 kpl oli osuttu useammin kuin kerran)ja 5 valelaitetta
- 339 sotilasajoneuvoa (37 kpl useampi osuma), valelaitteita 5 kpl
- 389 tykkiä ja krh:a (46 kpl useampi osuma)ja 6 valelaitetta.
Nämä esimerkit osoittavat että pelkillä summittaisilla tilastoilla ei voida osoittaa että ilmatorjunnan kehittäminen on asetettava etusijalle ilmapuolustuksessa. Kyse on kokonaisuudesta ja painotus on oltava tehokkaassa vasta-ilmatoiminnassa sekä kattavassa ilmatorjunnassa.
Alustan keskustelua analysoimalla 2 eri näkökulmaa eli "perinteistä vastakkainasettelua" ilmatorjunnan ja ilmavoimien käytössä ilmasodankäynnissä.
Yksi näkökulma on ilmatorjuntapainotteinen ja sen edustajana on ilmatorjunnan tarkastajakin toiminut Eversti Ahti Lappi evp. Ahti Lappi on eläkkeelle jäätyäänkin ollut vahvasti mukana ilmapuolustusta koskevassa keskustelussa mm. "Suomen Sotilas" julkaisussa sekä pitänyt esitelmiä ilmatorjunnasta eri tilaisuuksissa. Hänen asiantuntemustaan voitaneen ilmatorjunnan osalta pitää erinomaisena. Siteeraan hänen viimeisintä kirjoitustaan "Suomen Sotilas" lehden numerossa 6/2014, "ILMAPUOLUSTUKSESTA OHJUSPUOLUSTUKSEEN". Kirjoitus keskittyy Hornet-hävittäjien korvaamiseen osittain ilmatorjunnalla.
Toinen näkökulma pohjautuu Ilmavoimien entisen komentajan, Kenraaliluutnantti Heikki Nikusen kirjaan "AIRPOWER-ILMAVOIMAT " (2009). Nikunen toimi Ilmavoimain komentajana 1991-1995 ja hän on Suomen sotatieteellisen seuran ja Ruotsin kuninkaallisen sotatieteellisen akatemian jäsen.
Ahti Lapin artikkelissa "Ilmapuolustuksesta ohjuspuolustukseen", hän kirjoittaa että ilmapuolustus on kokenut suuren muutoksen "parinkymmenen vuoden aikana". Toisessa kohdassa hän mainitsee ajanjaksoksi "neljännesvuosisadan".
Ilman tarkempaa täsmennystä voidaan olettaa siis ajankohdan koskettavan ajanjaksoa 1990-luvun alkupuolelta nykypäivään.
Hänen mukaansa tänä aikana sekä ohjukset ja miehittämättömät ilma-alukset ovat korvanneet miehitetyt koneet ja ilmatorjuntaohjukset ovat korvanneet hävittäjät. Lisäksi hän mainitsee että täsmä-aseiden lisääntynyt käyttö on vaikeuttanut ilmapuolustuksen tehtävää. Alussa Lappi mainitsee vertailun vuoksi Persianlahden sodan 1991 ja Irakin sodan 2003 joissa "eri asetyyppien laukaisuetäisyyksien teoreettinen keskiarvo" oli 1991 12,3 km ja vuonna 2003 47,4 km.
Ilman täsmennyksiä on vaikea ottaa kantaa tarkalleen millä muulla perusteella tuona 12 v. aikana laukaisuetäisyydet olisivat muuttuneet kuin täsmäpommien suhteellisen määrän lisääntymisellä.
Heikki Nikunen mainitsee kirjassaan että "Operaation Desert Storm" aikana laukaistujen täsmä-aseiden(ilm. GBU-15, GBU-24, GBU-27, GBU-28 ym.) prosentuaalinen osuus ilmasta laukaistujen kokonaisaseiden määrästä oli 9%(Lapin esittämä luku 5,8%). Vuonna 1999 "Operaatio Allied Force" Kosovossa vastaava määrä oli 29%. "Operaatio Enduring Freedom" Afganistanissa täsmä-aseiden määrä oli jo 57% kokonaismäärästä. Huomioitavaa vuosien 1991-1999-2001 välillä on GPS-ohjautuvien aseiden määrän tulo mukaan. Huomattavaa on myös että Nikunen nimeää JDAM-pommin "ohjukseksi" . Vaikka JDAM:a puuttuu moottori, se kykenee muuttamaan lentorataansa itsenäisesti eli ohjailemaan hieman. Tämä on tosin mielipideasia.
On huomattavaa että täsmä-aseiden määrä on noussut reilusti 1991-2001 välisenä aikana ja se on nykyään lähemmäs 100 %. Samalla on syytä tarkastella laukaisuetäisyyksistä tehtyä väitettä. Pelkkä tilasto kertoo että väite on siltäosin totta että täsmä-aseiden lukumäärän noustessa ja nousee myöskin aseiden kantama koska ko. pommit ja ohjukset ovat ohjautuvia ja kykenevät liitämään jonkin verran.
Nikunen kertoo kirjassaan että 1991 Persianlahdella Yhdysvaltain taistelukoneet tosin laukaisivat täsmäpommeja jopa 30 km:n päästä lentämällä yliääninopeudella ja laukaisukorkeuden ollessa 6000m.
Persianlahdella käytettin myös AGM-84E SLAM ohjuksia(kantama 60 NM) ja runsaasti RGM/UGM-109C TLAM risteilyohjuksia (kantama 1250 km). Tässä tilastot helposti vääristelevät kantaman suoranaista asetekniikasta johtunutta kehitystä koska molemmat edellämainituista ohjuksista voitiin ja voidaan edelleenkin laukaista pääosin ilmatorjunnalta suojassa. Aseiden lukumäärän lisääntyminen on siis pääosin kasvattanut etäisyyksiä vaikka toki kantaman kehitystäkin on tapahtunut.
Ahti Lappi esittää ilmatorjunnan tehokkuudesta tilastollisia esimerkkejä mielipiteensä tueksi. Näistä olennaisimmat ovat esimerkki 50-vuoden aikana ilmatorjunnan prosentuaalisesti pudottamista lentokonesta ja helikoptereista jotka ovat olleet hänen mukaansa 87% kokonaistappioista ja jopa 97% "alivoimaisella puolella".
Konfliktit ovat olleet puolen vuosisadan aikana hyvin erillaisia kestoltaan kuin luonteeltaan. Koska Lappi ei esitä mitään tarkempaa erittelyä sodista otan muutaman esimerkin tuolta ajanjaksolta.
Vuoden 1967 sodassa, lähi-idässä Israel (hyökkääjä) menetti "kahden päivän sodassa" eli 2 päivässä hyökkäyksissään Irakin, Syyrian, Jordanian ja Egyptin lentokentille/ilmatilaan 26 taistelukonetta joista kaksi törmäsi maahan ja yhden pudotti oma ilmatorjunta. Muita tappiota ei eritellä Nikusen kirjassa.
MPKK:n Kadetti Jaakko Määtän tekemässä Pro Gradu-tutkielmassa 1967 sodasta, mainitaan seuraavasti "
Egyptin ilmatorjuntatuli tuotti vain pientä vahinkoa Israelin koneille, eikä se onnistunut pu-
dottamaan yhtään konetta. Ohjusilmatorjunta laukaisi muutamia SA-2 -ilmatorjuntaohjuksia,
mutta ne eivät osuneet kohteisiinsa, sillä Israelin koneet lensivät koko ajan ohjusten optimaa-
lisen torjuntakorkeuden alapuolella." http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/97188/SM582.pdf?sequence=2
Samassa tutkielmassa mainitaan Israelin itse ilmoittamiksi konetappioiksi 40 konetta. Tutkielmassa Määttä ilmoittaa että Egyptin koneet ampuivat alas 2 Israelin konetta ja vastaavasti Israel 8 kpl Egyptin Mig-21 koneita.
Tietopuutteiden perusteella on mahdotonta tehdä tarkkoja johtopäätöksiä ilmatorjunnan ja ilmavoimien suhteellisesti aiheuttamista tappiosta tässä konfliktissa. Määtän aineiston mukaan Egyptin ilmavoimat pudottivat siis vain 2 Israelin konetta ja ilmatorjunta ei yhtään. Israelin ilmavoimat ampuivat alas 8 Egyptin konetta ilman menetyksiä ilmatorjunnalle.
Tappiot muuttuivat täysin JOM KIPPUR sodassa 1973 ilmatorjunnan hyväksi. Nikunen mainitsee mm. 1973 Israelin konetappioiksi 104 konetta ja 4 helikopteria. Ilmatorjunnan osa tappiosta oli "merkittävä". Egyptin ja Syyrian ilmatorjuntajoukot ampuivat 1973 sodassa 2400 IT-ohjusta, osumaprosentin ollessa noin 2 %. Prosentti oli parantunut Vietnamin sodasta (1,03%) kaksinkertaiseksi.
Vuoden 1982 sodassa tilanne oli taas päälaellaan. Israel oli valmistautunut sotaan huolella ja tuhosi "Rauha Galileaan" operaatiossa 85 Syyrialaiskonetta ilmataistelussa ilman omia tappioita. Syyrian SA-6 ohjusasemista tuhottiin 3 ensimmäisen tunnin aikana 16 patteria, Bekaan laakson 19:a patterista ja ilman Israelin tappiota. Operaation lopulla Syyrian SAM-asemia oli tuhottu 29. Syyrian osalta tulos oli pyöreä nolla ja Israelin ilmavoimien vastatessa kaikista Syyrian konetappiosta.
Viimeisen 30 vuoden aikana soditut konfliktit ovat olleet tyystin erilaisia. Niistä ei voida vetää yksipuolisesti Lapin tekemiä johtopäätöksiä ilmatorjunnan hyväksi. Kosovon sodassa Serbien etukäteen kovamaineinen ilmatorjunta toki vastasi kahdesta NATOn konetappiosta: F-117 Nighthawk pudotuksesta ja F-16 pudotuksesta. Serbi-IT käytti kevään aikana 500 ilmatorjuntaohjusta siihen. Mikä onkaan torjuntaprosentti?
NATOn ilmavoimat pudottivat 6 kpl MIG-29 koneita ja n. 50 serbikonetta tuhottiin lentokentille.
NATO lensi sodassa 14000 operatiivista lentoa ja käytännössä sillä oli täysi ilmaherruus Kosovossa ja Serbian ilmatilassa.
Serbeillä oli Kosovon sodan alussa toki 240 lentokonetta mutta niistä ajanmukaisia MIG-29 hävittäjiä vain 15 kpl. Mig-21 koneita oli 60 kpl. NATOlla oli operaatiossa 1000 konetta.
Nikusen mukaan suurin syy Serbien onnettomaan suoritukseen oli ilmapuolustuksen rakentuminen Neuvostoliiton tyyppiseksi eli ilmatorjunta-alisteiseksija maavoimia tukevaksi elementiksi. USA:n ja länsimaiden ajattelu on itsenäisten ilmavoimien ylläpitäminen.
Nikunen mainitsee että Serbikenraali Nebojsa Pavkovic järjesti uskottavuutensa menettämisen kustannuksella sodan jälkeen "propagandakierroksen" joka upposi länsimediaan melko hyvin. Serbikenraalin mukaan NATO menetti 47 lentokonetta ja 4 helikopteria ja tuhosi lähinnä maalilaitteita.
Tähän lähti mukaan "eräs sotilaskoulutuksenkin saanut henkilö joka ylisti kyseisen aineiston pohjalta serbijoukkojen saavutuksia" (ilm. suomalainen).
NATO teki oaman selvityksen Kosovo sodasta ja pääsi tarkkailemaan tuhoja paikan päälle kesällä 1999.
Sen mukaan NATOn ilmavoimat oli tuhonnut sotilaskohteita seuraavasti:
- 93 panssaria ja 9 valelaitetta
- 153 miehistönkuljetusvaunua (26 kpl oli osuttu useammin kuin kerran)ja 5 valelaitetta
- 339 sotilasajoneuvoa (37 kpl useampi osuma), valelaitteita 5 kpl
- 389 tykkiä ja krh:a (46 kpl useampi osuma)ja 6 valelaitetta.
Nämä esimerkit osoittavat että pelkillä summittaisilla tilastoilla ei voida osoittaa että ilmatorjunnan kehittäminen on asetettava etusijalle ilmapuolustuksessa. Kyse on kokonaisuudesta ja painotus on oltava tehokkaassa vasta-ilmatoiminnassa sekä kattavassa ilmatorjunnassa.