Kommentti: Valhe on valhe vaikka voissa paistaisi
http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1432346451408.html
On oikeastaan hupaisaa sanoa näin, mutta Venäjän propaganda tuntuu olevan tällä hetkellä se suurin asia, joka yhdistää kaikkia Euroopan unionin jäsenmaita ja unionin itäisiä kumppaneita – eli Ukrainaa, Georgiaa, Moldovaa, Armeniaa, Azerbaidzhania ja Valko-Venäjää.
Jokainen näistä maista on joutunut tavalla tai toisella Venäjän informaatiosodankäynnin uhriksi viime vuosien ja kuukausien aikana – ja jokaisessa maassa on yhä meneillään jonkinlainen sokkitila siitä voimasta, millä Venäjä levittää nyt omaa vinoutunutta ja vihan kyllästämää maailmankatsomustaan kaikkialle lähiympäristöönsä.
Yhtä lailla kaikissa näissä maissa on nyt myös herätty siihen, että Venäjän valheille on tehtävä jotain – tai kohta voi olla liian myöhäistä.
Tällainen tunnelma jäi päällimmäisenä mieleen EU:n itäisen kumppanuuden huippukokouksesta, joka päättyi perjantaina Riiassa. Kokouksen ohessa järjestettiin myös ensimmäinen mediakonferenssi, jossa etsittiin ideoita Kremlin infoilmatilanhallinnan lopettamiseksi erityisesti EU:n itäisissä kumppanimaissa – eli Venäjän propaganda ”ykköspiiriin” kuuluvissa entisissä Neuvostoliiton maissa.
Sukupolvi, joka uskoo, että länsi haluaa tuhota Venäjän
Eurooppalaisen demokratiarahaston (EED) johtaja
Jerzy Pomianowski muistutti, että Venäjällä on presidentti
Vladimir Putinin propagandan ansiosta kasvamassa sukupolvi, joka ihan oikeasti uskoo lännen haluavan tuhota Venäjän.
–
Näille venäläisille voi muodostua käsitys, että jos kerran länsi haluaa tappaa meidät, niin ehkä meidän on mentävä ensin tappamaan heidät, Pomianowski muistutti
EED esitteli Riiassa alustavan raportin, jonka se oli koonnut pikavauhtia neljässä kuukaudessa 90 asiantuntijan voimin keinoista, joilla Venäjän propagandaa voi nujertaa EU:n naapurimaiden venäjänkielisten keskuudessa. Osa ideoista on sellaisia, että niitä tullaan varmasti hyödyntämään myös Euroopan unionin sisällä, sillä Venäjän vaikuttamisyritykset perustuvat osittain samaan konseptiin myös länsimaissa.
Euroopan maiden perusajatus on se, että länsi ei voi lähteä itse tekemään vastaavanlaista propagandaa kuin Venäjä tekee, vaan sen ainoa mahdollinen vastauskeino on totuus ja median kuluttajien luottamuksen saavuttaminen. Taannoin esitetty ajatus EU:n omasta venäjänkielisestä tv-kanavasta tuskin kuitenkaan toteutuu ainakaan pikaisesti, sillä sitä pidetään liian kalliina projektina, ja tässä tilanteessa se nähtäisiin venäjänkielisten keskuudessa joka tapauksessa vain epäilyttävänä lännen vastapropagandana.
Raportissa esitetään muun muassa, että Venäjän naapurimaissa on panostettava ihmisten medialukutaidon kehittämiseen ja venäjänkieliselle yleisölle on tarjottava laadukasta, monipuolista sekä ennen kaikkea myös viihdyttävää sisältöä jo olemassa olevissa eri mediabrändeissä sekä internetissä Kremlin tv-hypnotisoinnin vastapainoksi.
Kremlin media kertoo suurella tunteella
Venäjällä aiemmin tv-uraa tehneen
Peter Pomerantsevin yksi keskeisistä huomioista liittyy raportissa siihen, miksi Venäjän propaganda uppoaa niin tehokkaasti yleisöön sekä kotona että ulkomailla. Vaikka Venäjä on esimerkiksi Ukrainan sodan aikana jäänyt toistuvasti kiinni mitä törkeimmistä valheista, niin myös monet lännessä asuvat venäjänkieliset tuntuvat olevan silti valmiit uskomaan mieluummin Venäjän propagandaa kuin muita tietolähteitä
Pomerantsevin mukaan tämä selittyy sillä, että Venäjä osaa vedota mestarillisesti venäjänkielisten tunteisiin. Kremlin kanavien toimittajat raportoivat esimerkiksi Ukrainasta täynnä intohimoa ja heillä on toistuvasti tarjolla erilaisia uhritarinoita kärsivistä venäläisistä. Eikä haittaa, vaikka esimerkiksi kertomus Ukrainassa ristiinnaulitusta pikkupojasta paljastuu myöhemmin silkaksi valheeksi: katsoja on jo saanut suuren tunne-elämyksen eikä faktojen korjaus häntä välttämättä enää edes kiinnosta – ja sitä paitsi ”lännen mediahan se vasta valehteleekin” tai ainakin niin venäläiset on lähtökohtaisesti opetettu uskomaan.
– Moni venäläinen sanookin, etteivät he enää usko mihinkään mediaan, mutta Kremlin mediassa kaikki on kerrottu niin paljon kiinnostavammin ja suuremmalla tunteella, että se on siksi parempaa, Pomerantsev kuvaili.
EED:n raportissa ehdotetaan myös venäjänkielisten uutis- ja sisältöpankkien perustamista, jotta eri mediat voisivat vaihtaa ja jakaa sisältöä keskenään kustannustehokkaasti. Ukrainassa on puolestaan hyviä kokemuksia ruohonjuuritason valheidenpaljastussivustoista, joissa tavalliset ihmiset ovat auttaneet todistamaan Venäjän sotaväitteitä vääriksi. Venäjällä tällaista tutkivaa journalismia harjoittaa puolestaan
Aleksei Navalnyi, jonka korruptionvastainen säätiö tekee jatkuvasti isoja paljastuksia Venäjän johtohenkilöiden väärinkäytöksistä.
Nettitrolleja, Facebookin valekavereita ja riidankylväjäsivustoja
Venäjän informaatiohyökkäyksessä yksi keskeinen ominaispiirre on se, että sen pääjuoni on kertoa lännen pahuudesta ja huonommuudesta, kun taas Venäjän hyvyyden ja paremmuuden kehuminen on vasta kakkossijalla. Näin Kremlin propagandakoneisto varmistaa sen, ettei se jää kotimaan uutisissaan niin pahasti kiinni valehtelusta omalle ”venäläiselle maailmalleen”. Tässä kohtaa olisi kuitenkin olemassa selvä markkinarako laadukkaalle tutkivalle journalismille, joka kertoisi venäjänkielisille median kuluttajille siitä, mistä Venäjän oma media vaikenee
– Venäjän median sisällöstä vain murto-osa kertoo nykyisin maan sosiaalisista ongelmista, sillä heitä pelottaa niin kovasti katsoa omaa todellisuuttaan, Pomerantsev kuvaili.
Venäjän naapurimaissa asuvat venäjänkieliset saavat yhä edelleen suurimman osan tiedoistaan Venäjän tv-kanavien kautta, joten merkitystä on myös sillä, millaista viihdettä Venäjä heille tarjoaa. Yksi esimerkki propagandan taitavasta syöttämisestä pehmein keinoin on esimerkiksi Venäjän tv-kanavien harjoittama systemaattinen neuvostoelokuvien näyttäminen.
Täytyy muistaa, että esimerkiksi tämän hetken nelikymppiset olivat vain 16-vuotiaita Neuvostoliiton hajotessa, joten heillä itsellään ei välttämättä ole kovin tarkkoja muistikuvia tai käsitystä siitä, ettei Neuvostoliitto oikeasti ollut sellainen hyvyyden valtakunta kuin se neuvostoelokuvissa näyttäytyy. Mutta neuvostoelokuvia katsottuaan moni alle nelikymppinen venäläinen saattaa ihan oikeasti surra Putinin tavoin sitä ”1900-luvun suurinta geopoliittista katastrofia”, kun Neuvostoliiton annettiin hajota.
Venäjä hyödyntää taitavasti myös sitä, että länsimaissa journalistit pitävät itse itseään ennen kaikkea vallanpitäjien vahtikoirina, joten länsimaailma tuottaa itse paljon sellaista materiaalia, joka pelaa Venäjän pussiin paljastamalla läntisten yhteiskuntien ongelmia. Näin syntyy erikoinen tilanne, jossa esimerkiksi läntisen maailman johtajat ovat tietynlaisen ”hyökkäyksen” kohteina sekä oman maansa median että Kremlin median suunnalta.
Venäjä hyväksikäyttää lisäksi räikeästi läntisiä sananvapautemme ihanteita: Venäjän propagandalla tosin on vain sananvapaus, ei sananvastuuta. Ja samaan aikaan kun Venäjä esimerkiksi kieltää erityislailla maassaan toimivat ulkomaalaisomisteiset mediat, se pyrkii itse ostamaan lännessä toimivia valmiita mediabrändejä tai ujuttamaan niihin omaa sisältöään niin, että länsimainen kuluttaja ei edes tajua lukevansa Kremlin sponsoroimaa sivustoa.
Suomessakin on onneksi viime aikoina herätty tajuamaan se mittakaava ja valtava keinojen kirjo, joita Venäjä on keksinyt vaikuttaakseen suomalaisten mieliin. On paljon puhuttuja keskustelupalstojen nettitrolleja, Facebookin valekavereita ja valeuutisia levittäviä riidankylväjäsivustoja, jotka yrittävät saada meidät muuttumaan juuri sellaisiksi ”venäläisvihaajiksi” kuin Venäjän propaganda väittääkin meidän länsimaalaisten jo olevan.
Tässä kohtaa venäläisten kannattaisi kuitenkin muistaa yksi asia. Suomessa ei vihata venäläisiä, vaan Suomessa vihataan valehtelua. Ja vanhaa sanontaa mukaillen: valhe on valhe vaikka voissa paistaisi.
