Katsastinpas sellaisen 30 markkaa maksaneen elokuvateoksen kuin Libanon. Herätti ajatuksia omasta mielentilasta ja -terveydestä.. Sen sijaan että olisin myötäelänyt ja kauhistellut, minua lähinnä turhautti katsoa elokuvan tumpelointia.
Jos sitten taas mielikuvaharjoittelen itseni poteroon, kun kuulaa ruiskii kohti, en tiedä miten oikeassa tilanteessa uskallan päätäni nostaa. Miksi en siis osannut eläytyä elokuvan panssarimiehistön ongelmien kanssa? Kummallista.
Sen tiedän, että pään nostamista helpompaa olisi pitää pää koko ajan ylhäällä.. Tilanne olisi paremmin hallussa. Murkuloiden lennellessä kohti on kuitenkin pakko painaa pää alas. Sitten siellä tähtäinten väärällä puolella ei olekaan enää konkreettinen vihollinen, vaan abstrakti kuolema. Kunnes sen pään saa taas ylös, ja alkaa toimia. Luoteja on turha pelätä, niitä ei kerkeä nähdä eikä kunnollista osumaa jäädä suremaan.
Omaan menttaliteettiin sopiikin varmaan uusi tst-tapa paremmin, ollaan enemmän hallitsevassa asemassa omalla tuhoalueella. Turpiin vaan KA2:lle, ja onnea.
Ehkä olen syväharjoitellut itseni kuraportaan jalkaväkimieheksi, ja siksi elokuva panssariukkeleiden perspektiivistä herätti lähinnä kiukunpuuskia ja turhautumista.